maanantai 25. lokakuuta 2010

Pääkirjoitus numeroon 4. / vol. 6

Pääkirjoituksen alkuperäinen, pidempi versio - taitossa joutuu aina lyhentämään. Ehkä se tekee teksteille vain hyvää. 

Clint Eastwoodin merkitystä ei voi kyllin korostaa. Eastwood on yksi niitä onnekkaita elokuvantekijöitä nyky-Hollywoodissa, jotka saavat panostaa rauhalliseen, miehekkääseen draamaan. Kukaan ei vaadi Eastwoodilta kolmiulotteista attraktion estetiikkaan keskittyvää massaelokuvaa, jota katsotaan kännykät katsomossa vilkkuen ja popcorn suussa rouskuen.
Onkin todellinen sääli, ettei Eastwood ole tehnyt merkittävimmän elokuvansa, Armottoman, jälkeen enää toista lännenelokuvaa. Avaruuselokuva Space Cowboys (1999) viittasi siihen suuntaan, mutta luulisi, että Eastwood vielä edes kerran haluaisi palata siihen lajityyppiin, joka käytännössä loi hänen uransa.
Toisaalta Armoton on elokuva, josta yhtenä harvoista maailmassa voi sanoa, että sen tekijät ovat antaneet siihen kaikkensa. Sellaista lahjakkuuden ja luovuuden keskittymää ei tule usein vastaan.
Samalla se on omasta mielestäni yksi harvoja onnistuneita elokuvia ohjaajansa filmografiassa. Eastwood on tärkeä hahmo monella tapaa, mutta hänestä on 2000-luvulla tullut jo yliarvostettu. Näin käy helposti monille, joiden ura jatkuu niin pitkään kuin Eastwoodilla - jo pelkkä se tosiasia, että ura ei ota loppuakseen, tekee kenestä tahansa klassikon. Nythän näkee jo sanottavan, että David Hasselhoff oli Ritari Ässänä karismaattinen.
Väite Eastwoodin yliarvostuksesta ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hänen tuotantonsa olisi jollakin tavalla vähäpätöinen. Länkkärien kannalta se on elintärkeä: mitä meillä olisi ilman Sergio Leonen 60-luvun puolivälin elokuvia? Länkkärien kehitys olisi pysähtynyt saman ajan pompööseihin Hollywood-suurtuotantoihin: MacKennan kulta, Nevada Smith ja niin edelleen. Spagettiwesterneistä ja niiden vaikutuksesta voi olla syystäkin montaa eri mieltä, mutta kyllä ne poistivat länkkäreistä turhan pönötyksen. (Monte Hellmanin edustama älyllisempi, absurdismiin kallellaan oleva suuntaus ei olisi ollut kaupallisesti järkevä suunta edetä.)
Tässä numerossa Ruudinsavu tekee kunniaa 80 vuotta täyttäneelle Clint Eastwoodille esittelemällä koko tämän länkkärituotannon, niin näyttelijäsuoritukset kuin ohjauksetkin. Vain paria aivan ensimmäistä valkokangasnäyttäytymistä ei ole nostettu esille. Esillä on koko huimaava lähes 50 vuotta kestänyt putki, joka kertoo samalla lajityypin historian: 50-luvun stereotyyppisistä halpiksista spagettiwesternien kautta koko lajityypin apoteoosiin, Armottomaan.
***
Suomessa saatiin alkusyksyllä lukea yksi huono länkkäriaiheinen uutinen: ylikansallinen viihdejätti Egmont lakkauttaa Suomessa Tampereen-toimituksensa ja siirtää sen toiminnon Helsinkiin. Samalla kustantamon väkeä karsittiin. Karsinnan kohteeksi joutui myös Ruudinsavuakin paljon avustanut Asko Alanen, joka on monella tapaa ollut vastuussa Egmontin pitkään jatkuneesta länkkärimyönteisestä linjasta. Tex Willerin uusi kukoistus ei ole jäänyt kenellekään epäselväksi ja sen voi sanoa olevan Alasen määrätietoisen työn ansiota. Lisäksi Alanen palautti lehtipisteisiin kauan kaivatun Ken Parkerin, Jonah Hexistä ja muista projekteista puhumattakaan.
Suomen Länkkäriseura ja Ruudinsavu paheksuvat syvästi Egmontin lyhytnäköistä toimintaa, jossa haaskataan enemmän inhimillistä luovuutta ja energiaa kuin saadaan vastineeksi säästöjä.
Anna sinäkin mahdollisuus pitkäjänteiselle kulttuurityölle ja tilaa Ruudinsavu! Neljä numeroa, 18 e - tilinumero on 430918-2126207.
Juri Nummelin

Dvd-arvioita: Metsästys, Revolverimies

Metsästys (The Hunting Party, 1971)

Don Medfordin ohjaama Metsästys ei ennakkoon herättänyt toiveita suuresta elokuvaelämyksestä. Ensinnäkin Medford tunnetaan lähinnä tv-ohjaajana. Toiseksi 1970-lukua ei yleisesti ottaen pidetä westernien kultaisena vuosikymmenenä. Näistä lähtökohdista käsin elokuva osoittautui mukavaksi yllätykseksi ja kunnianhimoiseksi tuotokseksi.
Elokuva kertoo, kuinka Frank Calderin (Oliver Reed) johtama roistoporukka ryöstää rikkaan suurtilallisen Brandt Rügerin (Gene Hackman) kauniin vaimon (Candice Bergen) koulun pihalta. Calderin tavoite on oppia lukemaan. Sadistinen Brandt Rüger ei tätä sulata ja alkaa armoton ajojahti. Takaa-ajajien etuna ovat uudet kiikarikiväärit, joiden kantama on 800 metriä.
Elokuvan alkutahdit eivät lupaa hyvää. Musiikki tavoittelee spagettilänkkäreiden tunnelmaa ja Calder esitellään tuppisuisena antisankarina. Melissa Rügerin sieppauksen jälkeen peruswesternin tunnelmista päästää intohimodraaman puolelle. Melissan ja Frank Calderin välille syttyy suhde ja tämä saa Melissan miehen entista suuremman raivon, suoranaisen hulluuden valtaan. Edessä on väistämätön välien selvittely ja suuren luokan verilöyly.
Elokuva on ajalleen tyypillisesti erittäin väkivaltainen. Kansiteksteissä mainostetaan dvd:llä olevan leikkaamattoman version. Monien maiden tv-esityksiä ja videojulkaisuja olikin aiemmin sensuroitu. Elokuvaa on suomessakin esitetty elokuvateattereissa ja tv:ssä, mutta ei ole tietoa, onko näitä versioita sensuroitu. Yhdessä aiemmin sensuroiduista kohtauksista Brandt Rüger käsittelee kiinalaista prostituoitua palavalla sikarilla. Palavaa lihaa ei tässäkään dvd-versiossa näytetä, mutta siitä huolimatta kohtaus on melkoisen raju. Rajuudesta huolimatta kohtauksen mukanaolo on perusteltua, sillä se syventää entisestään Rügerin henkilöprofiilia. Hackman tekeekin elokuvassa yhden häijyimmistä roolisuorituksistaan.
Aivan klassikkotasoa elokuva ei kuitenkaan ole. Taitava brittinäyttelijä Oliver Reed ei ehkä ollut paras valinta elokuvan päärooliin. Reedin karisma ja uskottavuus eivät ole aivan riittäviä kannattelemaan rosoista westerniä. Sen sijaa Bergen ja Hackman ovat rooleihinsa juuri sopivat. Myös roistoseurueen moniin henkilöhahmoihin on vaivauduttu panostamaan, mikä palvelee hyvin lopputulosta.

Revolverimies (Shootist, 1976)

John Waynen viimeiseksi jäänyt elokuva Revolverimies on viimein saatu suomalaiseen dvd-levitykseen. Julkaisun viipyminen on siinäkin mielessä ihmeellistä, että kyseessä on yksi 1970-luvun upeimmista westerneistä.
John Wayne esittää ikääntynyttä revolverimiestä, sheriffi J. B. Booksia, joka ratsastaa erään pikkukaupungin lääkärin (James Stewart) pakeille. Lääkäri on Booksille entuudestaan tuttu, sillä tämä on joutunut parsimaan hänet kasaan erään revolverikahakan jälkeen. Lääkärin tuomio on tyly: syöpä. Elinaikaa on jäljellä vain muutamia viikkoja ja viimeiset elinvaiheet tulevat olemaan sanoinkuvaamattoman tuskallisia.
Books hakeutuu yrmeäilmeisen mutta rauhaa rakastavan rouva Rogersin (Lauren Bacall) täysihoitolaan odottamaan kuolemaa. Kaupungin pyssysankarit saavat kuitenkin tietää kuuluisan revolverimiehen saapumisesta ja pian aletaan suunnitella sitä viimeistä taistelua.
Elokuva on Waynen filmografiassa hyvin erikoinen. Yleensä Wayne keräsi ympärilleen tutun ja turvallisen filmiryhmän, joiden kanssa kuviot olivat selvillä. Nyt Wayne tukeutui Clint Eastwoodin luotto-ohjaajaan Don Siegeliin. Kuvauksesta vastasi Bruce Surtees, tuttu hänkin monista Eastwoodin elokuvista. Surteesin meriittilistalla on muun muassa Eastwoodin Ruoska (1973), jota Wayne oli suominut rankoin sanakääntein paria vuotta aiemmin. Ehkäpä Wayne halusi katsoa, mitä seuraa, kun astuu tavallaan pahimman kilpailijan reviirille. Hyvähän siitä seurasi.
Elokuva on jäntevästi ohjattu ja kuvattu. Näyttelijäsuoritukset ovat läpeensä upeita. Jo mainittujen legendojen lisäksi elokuvassa esiintyy muun muassa Richard Boone Booksin vanhana, autolla päristelevänä vihamiehenä. Myös nuoren Ron Howard roolihahmo kasvaa elokuvan aikana koskettavasti. Elokuvassa on useita yhtymäkohtia Sam Peckinpahin elokuvaan Viheltävät luodit (1962), jossa myös teemana oli ikääntynyt revolverimies.
Elokuva perustuu Glendon Swarthoutin romaaniin. Käsikirjoituksessa ovatkin elokuvan ainoat puutteet. Elokuvassa Booksin ja rouva Rogersin välillä kipunoi. Toinen kuitenkin edustaa väkivaltaa, kun taas toinen vihaa sitä. Tämä kontrasti saa Booksin puntaroimaan menneisyyttään. Syy, miksi hän kuitenkin jatkaa väkivallan tiellä, jää perusteluja vaille.
Komeampaa lopetusta Waynen uralle tuskin olisi voinut kuvitella. Wayne aktiivisesti haki tämänkin jälkeen sopivia rooleja, mutta ainuttakaan ei tullut vastaan. Ehkä hyvä niin. Koskettavuutta lisää se, että jo yhden syövän voittaneella Waynellä oli kuvausten aikana terveyden kanssa suuria ongelmia. Syövästä ei kuitenkaan ollut kyse, mutta kuvausten jatkaminen oli silti vaakalaudalla. Paria vuotta myöhemmin syöpä lopulta uusiutui ja vei miehen mennessään.
Janne Viitala

Toimiva länkkäridekkari

Stef Penney: Erämaan armo (Tenderness of wolves, ). Suom. Jaakko Kankaanpää. 527 s. Bazar, 2009.

Kirjailijana debytoineen skotlantilaisen Stef Penneyn palkittu, Kanadaan sijoittuva "murhamysteeriwestern" Erämaan armo ilmestyi suomeksi viime vuonna. Englanniksi kirja ilmestyi 2006 ja Penney voitti sillä Costa Book of the Year -palkinnon.
Tuhdin näköinen kirja on yllättävän miellyttävä lukukokemus. Penneyn tausta elokuvantekijänä ja käsikirjoittajana näkyy ilmavasti kirjoitetuissa lyhyissä luvuissa (teoksesta on tekeillä myös elokuva), ja vaikka tarinassa on useita päähenkilöitä ja kertoja vaihtuu luvusta toiseen, tarinan seuraaminen ei tuota vaikeuksia.
Mukaan mahtuu hyvin erilaisia ihmisiä ja ihmiskohtaloita, ja monesta juonen sivupolusta olisi voinut kirjoittaa oman romaaninsa. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja elävän oloisia. Kirjoittajan ikä ja sukupuoli (nelikymppinen nainen) näkyy ehkä siinä, että kukaan kertomuksen parhaassa iässä olevista miehistä ei esiinny kertojana, vaan heidät nähdään aina ulkopuolisten silmin.
Sen sijaan naisten lisäksi ääneen pääsevät kokemattomat sekä eläkeiässä olevat miehet. Ehkä tämä on kirjailijan tietoista kannanottoa perinteistä lännentarinaa kohtaan.
Tarina alkaa talvella 1867, kun syrjäisessä kylässä murhataan kokenut turkismetsästäjä ja samaan aikaan 17-vuotias poika katoaa. Tapaus sekoittaa kyläläisten elämän, ja paikalle saapuu myös monia kuolleesta turkismetsästäjästä kiinnostuneita ulkopuolisia, ennen kaikkea Hudsonin kauppakomppanian miehiä. Kadonneen pojan jäljet johtavat pohjoiseen erämaahan, ja häntä lähtevät seuraamaan ensin pojan äiti apunaan puoliverinen metsästäjä, joka on kauppakomppanialaisten mielestä syyllinen murhaan. Komppanian miehet lähtevätkin tämän perään. Erämaa ei osoittaudu niin tyhjäksi kuin luulisi, vaan sieltä löytyy muun muassa norjalainen luterilaisyhdyskunta sekä kaukainen kauppa-asema.
Kunnon murhatarinan mukaisesti kaikki liittyy kaikkeen, toisilleen tuntemattomat ihmiset toisiinsa ja menneisyys nykyisyyteen.
Kaiken kaikkiaan teos tuo runsaudessaan, monipolvisuudessaan ja arkirealismissaan mieleen Larry McMurtryn Lonesome Doven – viitanneeko tähän myös se, että Penneyn tarina alkaa Dove River -nimiseltä paikkakunnalta.
Romaanin genreä on ehkä vaikea määritellä, ja kirjailijaa onkin verrattu muun muassa Peter Hoegiin, Charles Dickensiin ja Margaret Atwoodiin, mutta kyllähän teos selvästi kuuluu länkkäreihin. Vaikka perusjuonena on murhamysteeri ja mukana romanssien tapaisia, ihmissuhdeongelmia ja poikarakkautta, seikkailut karussa erämaassa ja pohjoinen luonto ovat teoksen koossapitävä voima. Lonesome Doven lisäksi tarinasta voi löytää viitteitä Jack Londonin teoksiin, Fordin Etsijöihin ja miksei vaikkapa Vilhelm Mobergin Maastamuuttajiinkin. Ken Parkerinkin Kanada-seikkailut tulivat mieleen, ja onpa eräs tarinan henkilöistä William Parker -niminen puoliverinen turkismetsästäjä.
Anekdoottina kuuluu mainita, että kirjailija kärsi teosta kirjoittaessaan avaran paikan kammosta eikä ole koskaan käynyt Kanadassa sen erämaista puhumattakaan, vaan teki romaanin taustatyön British Libraryssa. Ja tekikin hienosti! Myös suomentaja on onnistunut työssään hyvin, talvisen Kanadan tunnelmat ovat siirtyneet sulavasti (!) suomeen.
Ossi Kokko

perjantai 22. lokakuuta 2010

Red Dead Redemption

Ruudinsavussa julkaistaan satunnaisesti myös peliarvioita: tässä uudesta Red Dead Redemption -pelistä Tero Karpin arvio.

Red Dead Redemption – autiomaa, jossa voimat leikkivät


Red Dead Redemption. Julkaisija: Rockstar Games. Julkaisupäivä: 18.5.2010. Lajityyppi: Third Person Shooter. Alusta: Xbox360, PS3.


Villin lännen tarinoiden klassisin perusasetelma lienee kaikille tuttu: yksinäinen ratsastaja, kostojuoni, korppikotkat ja pölyn keskeltä sieraimiin tunkeutuva ruudinsavu, joka sekoittuu vasta vuodatetun veren kirpeään tuoksuun. Samaa kaavaa on toistettu onnistuneesti kymmeniä kertoja erilaisissa lännenelokuvissa aina 1900-luvun alun mykkäelokuvista italowesterneihin.
On helppo kuvitella, että näillä eväillä saataisiin aikaan myös toimivia tietokone- ja konsolipelejä; sankarille kuudestilaukeava käteen ja vihollisille stetsonit päähän. Sensomotoriset refleksit hoitavat loput. Peliteollisuudessa tämä resepti on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin lyömätön, ja kunnollista lännenpeliä on saatu odottaa tähän asti. RockStarGamesin konsolipeli Red Dead Redemption (2010) avaa kuitenkin ovet kirjaimellisesti uuteen maailmaan.
Edwin S. Porterin Suuri junaryöstö (1903) kuuluu elokuvahistorian peruskaanoniin elokuvana, jossa esteettinen kieli alkoi löytää muotoaan aina leikkaustekniikoista liikkuvaan kameraan ja paikan päällä kuvattuihin kohtauksiin. Erityisesti lännenelokuvan myötä elokuva poistuikin studioista ulkotiloihin.
Samanaikaisesti ympäristö lakkasi olemasta elokuvissa pelkkä kulissi; siitä tuli yksi lännenelokuvan keskeisistä tekijöistä. Päähenkilöt joutuivat kohtaamaan paitsi toisensa ja itsensä myös ympäristön haasteet kuivuudesta ja kojooteista kallioita halkoviin koskiin.
Tätä voidaan pitää myös Red Dead Redemptionin suurena oivalluksena. Sen pelimoottori perustuu niin sanottuun avoimeen maailmaan, jossa pelaaja itse päättää minne menee ja mitä tekee. Ympäristö ei ole pelkkä koriste tai kulissi vaan keskeinen ja aktiivinen osa itse peliä. Toki taustalla on laajempi juoni ja siihen liittyviä tehtäviä, mitä pelaaja voi suorittaa, mutta se ei rajoita pelaamista.
Red Dead Redemptionin pelimaailma koostuu alueesta, johon kuuluu muun muassa karjatiloja, kaupunki, kallioita ja rikollisten salaisia piilopaikkoja. Jokainen näistä alueista muodostaa oman pienen territorionsa, joiden välillä pelaaja liikkuu ratsastamalla tai vankkureilla. Iso osa pelin tapahtumista kytkeytyykin siirtymiin alueesta toiseen ja näillä alueilla tapahtuviin muutoksiin: yhden alueen tutkiminen avaa uusia haasteita ja tutkittavia alueita.
Tällainen uuden maailman kartoittaminen ja pelin tuottama löytämisen riemu kytkeytyy oleellisesti pelin kuvaamaan aikakauteen. 1900-luvun alun villi länsi alkoi jo olla uudisraivaajien asuttama, mutta koskemattomia ja turmelemattomia alueita oli silti vielä olemassa.
Ratsastaessaan teiden ja rataverkon ulkopuolelle pelaajakin on hetkittäin osa luontoa ja ympäristöä auringonsäteiden tunkeutuessa ruohonkorsien läpi villihevosten juostessa vapaana horisontissa. Avoimen maailman vapaus on kuitenkin moraalin kannalta pelkkää illuusiota.
Pelin tarina alleviivaa, miten lain rajamaissa toimivien yksinäisten palkkionmetsästäjien aika alkaa olla väistämättä ohitse ja maailma muuttumassa. Pelaajan toimintaa kuvataan pelissä maineen ja kunnian asteikoilla, jotka ovat riippuvaisia pelaajan teoista.
Pelaaja voi hankkia rahaa työskentelemällä tai vaikka ryöstämällä pankkeja. Maine ja kunnia vaikuttavat utilitaristisen logiikan mukaisesti toisten ihmisten suhtautumiseen ja tekoihin. Kovanaaman maine ajaa kaksintaisteluihin ja onnenonkijoita riittää.
Red Dead Redemptionin digitaalinen maailma tarjoaa pääsyyn analogiseen aikaan ja tilaan, joka on jo lopullisesti kadotettu. Sen maailma on asuttamisensa tilassa oleva autiomaa, jossa muutoksen voimat leikkivät.
Yhtäältä tämä muutos koskee pelin sisäisiä tapahtumia ja tarinan kuvaamaa ajanjaksoa. Länsi alkaa olla asutettu, rautatiet tuovat alkuasukkaiden maille länsimaisen ihmisen, tämän moraalin ja yhteiskuntajärjestyksen.
Toisaalta kyse on muutoksesta itse peleissä ja peliteollisuudessa. Kehittyneet pelimoottorit kykenevät simuloimaan erilaisia todellisuuksia ja tarjoamaan maistiaisia maailmoista, joita joskus oli tai joita olisimme halunneet olevan.
Tero Karppi
Kirjoittaja on mediatutkimuksen tutkija Turun yliopistossa.

Sherman Alexien Intiaaniblues

Kirja-arvostelu uudesta merkittävästä intiaaniaiheisesta romaanista - juttu ei valitettavasti päätynyt lehteen, lähinnä päätoimittajan huolimattomuuden vuoksi. Se julkaistaan painettuna seuraavassa Ruudinsavussa, ensimmäisenä kuitenkin täällä blogissa.

Sherman Alexie: Intiaaniblues (Green Spot, 2009; 277 s; suom. Jussi Hirvi)

Intiaanikirjailija Sherman Alexien (s. 1966) kolmikymppisenä julkaiseman ensiromaanin Intiaaniblues (Reservation Blues, 1995) kääntäminen suomeksi on hienoa kulttuurityötä. Valtaosalla suomalaisista kun lienee edelleenkin käsitys intiaaneista jaloina (tai julmina) villeinä, jotka ratsastavat päivät pitkät hevosillaan pitkin preeriaa ja ahdistelevat toisinaan valkoisia uudisasukkaita. Alexien teos päivittää tätä kuvaa. Ennen Intiaanibluesia Alexie oli kirjoittanut runoja ja novelleja, ja niiden parissa hän on pääasiassa jatkanutkin; tuotantoon kuuluu Intiaanibluesin lisäksi vain kaksi muuta romaania (Indian Killer, 1996 ja Flight, 2007).

Intiaaniblues on varsin omalaatuinen teos; mieleen tulevat intiaanien perinteiset trickster-tarinat, vaikkei varsinainen veijaritarina olekaan kyseessä. Tarina sijoittuu nykypäivään, mutta menneisyys on tavalla toisella läsnä monin kohdin. Teos kertoo varsin karusta elämästä Alexielle omista kokemuksista tutussa spokane-intiaanien reservaatissa, mutta ote on pääasiassa ironinen tai satiirinen. Tärkeässä osassa ovat unet, jotka joskus kertovat jotakin menneestä, joskus tulevasta, mutta aina niistä ei kannata ottaa oppia. Intiaanibluesin tyylilaji on lähinnä tragikoominen, mutta välillä tehdään villejä hyppyjä fantasian puolelle. Kaiken kaikkiaan pintakerroksen alta näkyy murheellinen kuva intiaanien elämästä yhteiskunnan ehdoilla ja vähäisistä mahdollisuuksista pärjätä siinä.

Kirjan tapahtumapaikkana on pääasiassa spokane-reservaatti lähellä Wellpinitin kaupunkia Washingtonin osavaltiossa; välillä käydään läheisessä salish-reservaatissa, Seattlessa sekä lopulta New Yorkissa asti. Spokane-reservaatti itse on personoitu toimijaksi, joka määrittää siellä asuvien tekemisiä. Kirjan pääjuoni kertoo siitä, kuinka pari luuseri-intiaania perustaa ihmeellisen sattuman kautta rockbändin, jonka urakehitys(yritys)tä seurataan. Bändin ytimenä on toisaalta solisti-basistin Thomas Tekee Tulien tekemät sanoitukset ja toisaalta blueslegenda Robert Johnsonin lahjoittama kitara, joka on noiduttu Johnsonin paholaisen tekemän sopimuksen mukaisesti. Johnson itse vetäytyy reservaatissa asuvan Suuri Äiti -nimisen intiaanitietäjän luokse viettämään rauhallista loppuelämää. Jokaisen luvun alussa on yhden laulun sanat, ja intiaanimuusikko Jim Boyd on myös oikeasti levyttänyt kappaleet "Reservation Blues Soundtrack"-albumille (Alexie itse on mukana muutamassa kappaleessa).

Tarina on monikerroksinen kuvaus siitä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen, menneisyys nykyisyyteen ja nykyisyys menneisyyteen, myös silloin kun päällisin puolin ei näyttäisi vaikuttavan. Kaikki päähenkilöt ovat monipuolisia ja uskottavia, heidän tekonsa ja ajatuksensa vaikuttavat loogisilta epäloogisuuksissaankin. Jotkin sivuhahmot vaikuttavat karikatyyreiltä, mutta siten he myös korostavat päähenkilöiden rikkautta. Kääntäjä on onnistunut suomennoksessaan hyvin. Hän on suomentanut kaikki intiaanien (suku)nimet, mikä on oikea ratkaisu, sillä niillä on oma merkityksensä romaanin kokonaisuudessa; mieleen jäävät erityisesti Lester Hajoaa Käsiin (engl. Falls Apart), joka seikkailee muissakin Alexien teoksissa, sekä siskokset Shakki ja Tammi Kuuma Vesi.

Perinteisistä selväjuonisista seikkailuista pitävälle Intiaanibluesin lukeminen saattaa olla välillä haastavaa, mutta ehdottoman mielenkiintoinen ja hauskakin lukukokemus se varmasti on.

Ossi Kokko

Tex-kirjasto

TEX-KIRJASTO TOI VÄRIT WILLERIIN

Tex Willer –sarjaa uusitaan Suomessa nyt kolmatta kertaa. Tex-kirjasto poikkeaa aiemmista julkaisuista siinä, että painojäljestä ei ole tingitty, sivukoko on isompi ja tarinat ovat nyt väreissä.

Kyseessä ei ole yksin Texin kustantamon Sergio Bonelli Editoren tekemä uusintajulkaisusarja. Mukana ovat myös sanomalehdet La Repubblica ja L’espresso, joiden sunnuntailiitteenä näitä opuksia on julkaistu kerran viikossa. Sarja päättyy siellä piakkoin numeroon 200. Viimeisessä numerossa julkaistaan tarina, joka on kahdeksan vuotta vanha.

Suomessa sarja alkoi viime vuoden loppupuolella. Yhteistyökumppanina Egmontilla on Norjan Tex-toimitus. Kolme opusta on tullut ulos ja neljäs on pian painokoneissa. Tahti on verkkaisempi kuin Italiassa. Suomessa uusi osa saadaan, kun Norjan muiden Tex-erikoisjulkaisujen välissä on sopiva rakonen.

Kotoisa julkaisu on pienempi kuin italialainen, mutta kavennukset on tehty alkuperäisversion marginaaleista. Toinen ero on liitteenä olevien artikkelien määrä. Suomessa ja Norjassa saadaan vain kustantamon kirjoittamat artikkelit, kun taas Italiassa julkaistaan myös sanomalehtien tekemiä kirjoituksia. Kolmas erovaisuus on niteiden sivumäärä. Italiassa pyritään määrämittaisuuteen, kun Norjassa ja Suomessa puolestaan tavoitellaan loogista päätöskohtaa tarinalle. Molemmissa versioissa kunkin opuksen sivumäärä on keskimäärin 300 paikkeilla.

Monen patavanhoillisen texistin mielestä Texin seikkailuja tulee julkaista vain mustavalkoisena. Usean jääräpään kanta on muuttunut sarjan alettua. Hyvin toteutettu väritys sopii Texin maailmaan erinomaisesti. Pienet yksityiskohdat erottuvat ruuduista entistä paremmin. Väritys on sopivan hillittyä, ellei lukuun oteta Texin kirkuvankeltaista paitaa.

Egmontin meneillään olevat yt-neuvottelut heittävät varjon tämänkin sarjan ylle. Muutokset sarjan eurooppalaisessa jakeluportaassa saattaa myös sekoittaa pakkaa. Kirjasarjan ensimmäiset osat ovat myyneet hyvin, ensimmäisestä osasta otetaan jo toista painosta, joten ehkäpä Tex-kirjasto ei ole ensimmäisenä Egmontin lakkautuslistalla.

Janne Viitala

lauantai 6. helmikuuta 2010

Hiltusen onnistunut länkkärisarjakuva

Petri Hiltunen: Kalkkaro: Ihmisen hinta. 90 s. Jalava.

Suomen todennäköisesti tuotteliain sarjakuvantekijä Petri Hiltunen on aina ollut viehättynyt lännentematiikasta. Toisessa Kalkkaro-albumissaan hän palaa peruslänkkärin lähteille – tarinat voisivat olla 1950-luvun lännenelokuvasta tai vaikkapa Tex Willeristä. Kompleksisimmillaan Kalkkaro voisi olla Ken Parkeria, mutta Hiltusen piirrostyylissä ei ole Parkerin modernismia.
Ihmisen hinta -albumissa on kaksi tarinaa, jotka ovat aiemman albumin, Ihmispetojen laakson tavoin ilmestyneet ensiksi Aamulehden strippeinä. Parempi kahdesta tarinasta on ensimmäinen, ”Ihmisen hinta”, joka sijoittuu aikaan heti Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen. Vapautetun orjan perässä on lynkkausporukka, jota johtaa julma plantaashinomistaja. Hysteeriseksi yltyvän papin tukema porukka paljastuu Ku Klux Klanin jäseniksi, ja Kalkkaro tovereineen ja perheineen joutuu hänkin todistamaan palavia ristejä.
Tarina kulkee vauhdilla. Hiltunen on onnistunut myös rytmittämään tarinan niin että lukija ei malttaisi jättää juttua kesken.
Hiltunen ei ole kuitenkaan mikään klassisen koulutuksen saanut Willer-piirtäjä. Varsinkin ihmishahmoissa on karkeutta, jonka vastapainona ei ole esimerkiksi parhaiden Ken Parker -piirtäjien rentoutta. Joillekin hahmoille piirretyt tunnistamista helpottavat tekijät – esimerkiksi suonet plantaashinomistajan isän otsalla – näyttävät ylikorostetuilta. Lisäksi tarinassa vaihtuu pensseli kesken kaiken – sivulla 47 tekstauksesta tulee yhtäkkiä paksumpaa, mikä täyttää kuvia liikaa. Loppukirja on tekstattu samalla pensselillä.
Toinen tarina, ”Vuoriston sudet” on perinteisempi takaa-ajotarina, jonka keskiössä on Kalkkaron pelastava pyssysankari. Juoni on monimutkainen ja sisältää monia äkillisiä käänteitä. Hiltunen kuvaa hyvin pyssysankarin sisäistä ristiriitaa lojaaliuden ja kuuluisuuden tavoittelun välillä. Paikoitellen piirrosjälki on kuitenkin kiireisemmän tuntuista kuin ”Ihmisen hinnassa”.
Yksi pikkuvirhe jäi itseäni häiritsemään. Jälkimmäisen tarinan pyssysankari sanoo uraansa muistellessaan: ”Nykyään ihmiset muistavat ne nimet, jotka lehtimiehet ja pulp-kirjoittajat keinotekoisesti nostavat esiin.” On totta, että esimerkiksi Buffalo Billin legenda on suureksi osaksi kirjailija Ned Buntlinen ansiota, mutta pulp-lehdistä ei Yhdysvalloissa ruvettu puhumaan ennen 1900-lukua. 1800-luvulla puhuttiin vielä dime noveleista – ja niiden formaattikin oli täysin eri kuin myöhempien pulp-lehtien.
Juri Nummelin (Ruudinsavu 1 tai 2 / vol. 6 [2008])

lauantai 23. tammikuuta 2010

Reino Helismaa: Henkipattojen kylä


ISKUJA REPE HELISMAAN LÄNNENTUOTANNOSTA

Reino Helismaa: Henkipattojen kylä ja muita lännennovelleja (toim. Juri Nummelin), 128 sivua. Suomen Länkkäriseura 2009.

Reino "Repe" Helismaa kuuluu suomalaisen ajanvietteen ja viihteen virstanpylväisiin. Hänet muistetaan erityisesti tuotteliaana iskelmäsanoittajana sekä elokuva- ja radiokäsikirjoituksista, mutta hänen kirjoittajan uransa käynnistyi jo 1930-luvulla jännitysnovellistina.
On sanottu, että sota-aika kypsytti Helismaan lopullisesti kirjoittajana ja runoilijana, mutta kun katsoo hänen kertomustensa tuohonastista määrää, saattaa väitteeseen suhtautua hieman epäillen: ei voi pitää noviisina miestä, jolla oli takanaan jo kymmeniä, jollei toistasataa julkaistua novellia. Sikstoisekseen Helismaan tekstit olivat sujuvia ja toimivia, jos kohta usein koeteltuja ratkaisuja käyttäviä.
Toisaalta Helismaan etuna oli se, että hän työskenteli 1930-luvulla enonsa August Kanervan kirjapainossa. Tämä julkaisi lukuisia viihdelukemistoja, tunnetuimmasta päästä Seikkailujen Maailma ja Lukemista Kaikille. Helismaa kirjoitti useampiin Kanervan lehtiin käyttäen monia salanimiä, kuten Masa Palo ja Rudi Halla.
Kanervan lukemistoihin kuului myös Isku, joka oli alkanut ilmestyä vuonna 1935, mutta pistettiin muutaman vuoden jälkeen tauolle. Talvisodan päätyttyä Helismaa ja Kanervan poika Olavi suostuttelivat isä-Kanervan jatkamaan lehteä, serkukset saivat kontolleen Iskun toimittamisen. Työsarka oli melkoinen: lehti ilmestyi vuosina 1940-41 viikoittain ja se sisälsi useita novelleja. Helismaa ja Olavi Kanerva kirjoittivat tuohon aikaan jokaiseen Iskuun pari-kolme kertomusta.
Useimmat Reino Helismaan lännennovellit ilmestyivät juuri Iskussa. Niistä koottu valikoima Henkipattojen kylä sisältää kahdeksan kertomusta, jotka on kirjoitettu 1938-41, käytännössä miltei kaiken Helismaan tuon genren varhaistuotannon. Kokoelmasta puuttuvat ne työt, jotka sisältyvät aiempaan kirjailijan jännityskertomusten kokoelmaan …ja Reikärauta-Brown (Book Studio 2001) sekä muutama Seikkailujen Maailmassa ilmestynyt western-tarina.
Henkipattojen kylän novelleja lukiessa huomio kiintyy siihen, että Helismaan teksteistä ei juurikaan huomaa mahdollisten kirjallisten esikuvien vaikutusta, Jack Londonia lukuun ottamatta. Olihan tuohon aikaan suomennettu jo varsin paljon muun muassa Zane Greytä, James Fenimore Cooperia taikka J. O. Curwoodia. Toisaalta jotenkuten englantia taitavana hänellä olisi luullut periaatteessa Kanervan painossa työskennellessään olevan mahdollisuus tutustua amerikkalaisiin pulp-lehtiin, joista Kanerva surutta puhalsi aineistoa.
Helismaan tarinat ovat kokoelman niminovelli poislukien paikoin varsin tiivistäkin kerrontaa, ensin mainittu on jatkokertomuksena luonnostaan muodoltaan löyhä. Jotenkin kuitenkin olisi odottanut, että hän olisi saanut genren konventioista ja miljööstä jo tuolloin enemmän irti: hänen tarinoissaan ei esimerkiksi esiinny ollenkaan intiaaneja.
Henkilökuvaus on sekin kaavamaista, Helismaa keskittyy useimmiten toimintaan. Yksittäiset jännitystilanteet hän hahmottaa osuvasti. Toisaalta käänteet vaikuttavat rivakkuudessaan monesti elokuvallisilta. B-westernit ovat hyvinkin saattaneet vaikuttaa Helismaan villin lännen –näkemykseen, näkihän niitä Suomessa 1930-luvulla runsaasti, Tom Mixistä ja Hopalong Cassidystä varhaiseen John Wayneen: novellin "Buck ei pelkää" juonikuvio ainakin sopisi suoraan johonkin tuon ajan lännenelokuvaan.
Tietysti tiivis työtahti vaikutti siihen, että kirjailija turvautui rutiiniin. Yllättävää Henkipattojen kylässä on se, että moni novelli on melko totinen, ilman Helismaalle ominaista huumoria: erityisesti "Tulivirta" ja London-vaikutteinen "Mikä unohtui?" ovat tällaisia. Ratsupoliisiaiheinen "Lumen ja jään poliisi" käy puolestaan hybridistä, asetelma sopisi yhtä lailla dekkaritarinaan.
Helismaa hyödyntää myös veijaritarinan rakennetta tarinoissa "Kuka nauroi viimeksi?" sekä "Ristiässä". Sitä parodista suuntausta, joka välittyi hänen myöhemmissä lännenaiheisissa töissään, kuten radion Laiska-Lassi -kuunnelmasarjassa, ei kuitenkaan näissä varhaisissa novelleissa viljellä: joskin "Kahdessa vanhassa taikinanjuuressa" ja kokoelman laajassa nimikertomuksessa "Henkipattojen kylä" näkyy siitä jonkinlaista alkuitua.
Tällaisilla varhaisten novellien kokoelmilla on yhä viihdyttävä arvonsa sekä paikka kirjailijan kokonaiskuvan täydentäjänä. Ehkä kaikkinensa myöhemmin, oikeastaan 1940-luvun lopulta, enemmän esiin noussut huumori oli silti kaikilla Helismaan työsaroilla hänen muistetuin valttinsa. Vahvin – ja samalla laajin – alue oli kuitenkin hänen iskelmälyriikkansa ja sen mieleen jäävät tunnelmat ja tuokiokuvat.
Sauli Pesonen (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Comanche

Lännensarjakuvan eliittiä

Hermann & Greg: Comanche 3. Wyomingin sudet. Suom. Kirsi Kinnunen. 48 s. Apollo 2009.

Ranskankielisessä lännensarjakuvassa on kolme klassista huipputeosta. Jijén eli Joseph Gillainin Jerry Spring alkoi ilmestyä jo vuonna 1954, Jean Giraudin ja Jean-Michel Charlierin Luutnantti Blueberry vuonna 1963 ja kolmantena Hermannin ja Gregin Comanche-sarja, joka aloitti ilmestymisensä vuonna 1969.
Comanchen piirtäjä on oikealta nimeltään Hermann Huppen (synt. 1938) ja käsikirjoittaja Michel ”Greg” Regnier (1931–1999). Myöhemmin sarjaa on piirtänyt myös Michel Rouge, jonka kynänjälkeä on nähty myös Marshal Blueberry -sarjassa. Käsikirjoittaja Gregin kuoltua sarjan viimeisen albumin käsikirjoituksen viimeisteli Rodolphe, oikealta nimeltään Rodolphe D. Jacquette.
Suomessa Comanche elää parhaillaan kolmatta tulemistaan. Sarjaa julkaistiin 1970-luvulla legendaarisessa, mutta valitettavan lyhytikäiseksi jääneessä Zoom-sarjakuvalehdessä. Jalava aloitti 2005 Comanchen uudelleenjulkaisemisen, mutta se jäi yhteen albumiin. Apollon sittemmin ansiokkaasti jatkama Comanche on nyt päässyt sarjan kolmanteen albumiin.
Apollon julkaisema seikkailu Wyomingin sudet on aiemmin ilmestynyt suomeksi kolmea viimeistä sivua lukuun ottamatta vuonna 1974 Zoom-lehden numeroissa 47–51. Alunperin tarina ilmestyi jatkotarinana sittemmin myös lopetetun belgialaisen Tintin-lehden numeroissa 27–45 vuonna 1972.
Comanche-sarjan nimihenkilö on wyomingilaisen karjatila 666:n nuori naisomistaja. Sarjan varsinainen päähenkilö on punapäinen revolveritaituri Red Dust, joka toimii tilan työnjohtajana. Myös muut tilan henkilöhahmot tuovat mukavasti väriä sarjaan.
Wyomingin susien myötä Comanche-sarja nousee parhaimpaan kukoistukseensa. Aiemmissa kahdessa albumissa esiintynyt periodimaisuus, joka johtui alkuperäisestä julkaisusta pätkinä Tintin-lehdessä, on nyt poissa. Wyomingin sudet on erinomainen albumikokonaisuus, lännensarjakuvan ehdotonta eliittiä.
Jakso sisältää monia jo lapsuudessa mieleeni syöpyneitä tilanteita Kolmen kuutosen karjatilan väen taistelusta Dobbsin veljeksiä vastaan: Pastori Braggshawin nopean asekäden, hyväntuulisen juopon Pharaon Coloradon, Dobbsin veljesten julmuuden näkymisen myös keskinäisissä suhteissa, nuolen tunkeutumisen yhden Dobbsin rinnasta ja toisen tulemisen ammutuksi savupiipun kautta…
Tarina päättyy dramaattisesti, ja loppu johtaa Red Dustin koston tielle. Tämän albumin jälkeen Comanche-sarjan sävyt tummenevat selvästi.
Hermann osaa näyttävän ja elokuvamaisen dramaattisen kuvakerronnan. Kaikki eivät pidä hänen piirtämistään kasvoista, erityisesti silmistä ja korvista, mutta nämä puutteet kompensoi muu visuaalinen näyttävyys. Comanche ei myöskään ole yhtä rasittavan puhelias sarja kuten Blueberry pahimmillaan, vaan se uskaltaa antaa puhekuplien sijaan tilaa myös kuville.
Kirsi Kinnusen käännös on letkeämpää kieltä kuin 70-luvun suomennos, ja Timo Ronkaisen tekstaus mukailee alkuperäistä ranskankielistä tekstityyppiä onnistuneesti.
Comanche-sarjan kolmas albumi Wyomingin sudet on viimeinen aiemmin suomennettu tarina. Ruotsalaiset pääsivät aikoinaan viiteen käännösalbumiin ennen kuin sarja sielläkin katkesi kesken. Julkaistavaa sarjassa kuitenkin riittäisi, sillä alkukielellä Comancheja on ilmestynyt 15 albumia. Toivottavasti Comanche myy nyt sen verran, että Apollon kannattaa jatkaa sarjan julkaisemista.
Comanche on lännensarjakuvan parhaimmistoa, johon kannattaa ehdottomasti tutustua, mikäli sitä ei ole ennen tehnyt.
Jukka Sippola (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

Elmore Leonardin länkkäri

Jos ei maksua tule, tartutaan haulikkoon

Elmore Leonard: Valdez (Valdez Is Coming, 1969). Suom. Jorma-Veikko Sappinen. 198 s. Bookkari, 2009.

Elmore Leonardin rikosromaaneista tuttu pelkistetyn toteava tyyli on mitä ilmeisimmin karaistunut varhaisempien lännenromaanien omaperäisessä tyylittelyssä. Jo 40 vuoden takainen Valdez ei ratsasta western-kliseillä, mutta pienoisromaani luo omat vähintään yhtä vahvat tyypityksensä ja juoniratkaisunsa. Apassisotien karaisema konstaapeli Roberto Valdez ja revolverisankarien ympäröimä karjaparoni Frank Tanner voisivat olla hyvin tyypillinen vastapari esimerkiksi Rio Bravon tapaan, mutta Leonard ei loihdi mielikuviaan Hollywood-kulisseihin eikä henkilöhahmojaan jatkotarinoinnin tavaramerkeiksi.
Oikeudentajuinen lainvalvoja ja oman käden oikeuteen sortunut paikalliskiho päätyvät keskinäiseen sotaansa oman määrätietoisuutensa ajamina eivätkä minkään western-toimintamallin variaatioina. He vain tekevät asioita, joita heidänlaisensa ihmiset tekevät, niistä vaihtoehdoista, joita rajaseutu heille suo. Valdez hakee 500 dollarin hyvitystä Tannerin komennosta syyttä ammutun miehen intiaanivaimolle. Tannerin kunniakäsityksen mukaisesti aseeton ulosottomies yritetään ensin pelotella ja toisella kerralla mukiloida ja musertaa selkään sidottua paaluristiä kyöräävänä kyläjeesuksena. Kolmannen yrityksen tekee jo aivan toinen, vankasti aseistettu mies, joka tekee edeltä tiedoksi, että "Valdez on tulossa".
Kuvaus on kautta linjan tiivistä, voimakasta ja yllättävästi painotettua. Valdez ei ryhdy hyökkääväksi kostajaksi, vaan vaatii tinkimättä haluamaansa, muuttumatonta hyvitystä uusin keinoin. Hän kidnappaa Tannerin vaimon neuvotteluvaltiksi, mikä lisää juoneen vielä yhden henkilöhistorian kerroksen. Leonard jyvittää päähenkilöiden taustaselvityksen nerokkaasti juonen kulkuun niin, että lukija saa tietää aina vain olennaisen. Hillitty loppuratkaisu huipentaa sekä tarinan että henkilökuvauksen loogisesti. Voi vain ihailla tapaa, jolla asetelmaan, sen kehitykseen ja laukeamiseen liitetään naisen lisäksi vielä liipaisinherkkä mukaan tuppautuja R. L. Davis, hevostenkesyttäjä Diego sekä Tannerin oikea käsi, possea johtava Segundo.
Valdez on erittäin mukaansa tempaava ja vaiheikas lännenseikkailu, mutta todellista western-aatelia se edustaa tavassaan liikkua älykkäästi ja levollisesti tarkkaillen raameiltaan tutussa aihepiirissä. Yksityiskohdat ovat huomattavan mielenkiintoisia oli kyse haulikon panosten hajonnan tiivistämisestä naudanrasvalla tai leirieväisiin kuuluvista paprikoista (kääntäjän mukaan "pippureista"). Digitaiteiltu maisemakansi on heleydessäänkin harmittavan ankea, kun on tottunut perinteisten kioskilukemistojen tyylikkäisiin action-maalauksiin.
Asko Alanen (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

Turkiskauppiaan muistelmia

Norjalainen intiaanien mailla

Einar Odd Mortensen: Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa: karun kiehtova elämäni Pohjois-Kanadan erämaassa 1925-1928. Suom. Marja-Liisa Tolvanen. 148 s. Minerva.

Kaukokaipuu on vienyt ihmisiä maailman eri kolkkiin läpi historian. Vieraiden maiden kutsuun vastasi myös norjalainen Einar Odd Mortensen, joka toimi Kanadassa turkiskauppiaana 1920-luvun jälkipuoliskolla. Hänen kokemuksiinsa perustuva muistelmateos Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa kertoo, minkälaista elämä oli erämaan karuissa oloissa.
Mortensen saapui Kanadaan vuonna 1925 aikomuksenaan aloittaa työ norjalaisessa H. C. Hyer’s Heirs -nimisessä turkiskauppakonsernissa. Hän päätyi lopulta turkiskauppiaaksi pienempään yritykseen, jolla oli kauppa-asema cree-intiaanien reservaatissa paikassa nimeltä Pine Bluff. Muistelmien alkupuoli kuvaakin Mortensenin saapumista Kanadaan, matkaa kauppa-asemalle ja siellä vietettyä ensimmäistä vuotta.
Keskivaiheilla kuvauksen kohteina ovat creet eli ihmiset, joiden kanssa Mortensen oli päivittäin tekemisissä. Ennen Kanadaan saapumista hänen käsityksensä intiaaneista perustui kaunokirjallisuuteen – kuten James Fenimore Cooperin teoksiin – ja lapsena luettuihin villin lännen vihkosiin. Todellisuus osoittautui toisenlaiseksi, sillä köyhyydessä elävät creet olivat kaukana Mortensenin mielessä syntyneestä kuvasta. Hän toteaakin osuvasti: ”Ehkä tulin Amerikan mantereelle 100 vuotta liian myöhään, jotta näkemäni todellisuus olisi vastannut sitä maalauksellista ja verenhimoista kuvaa, jonka useimmat meistä ovat intiaaneista mielessään luoneet.”
Muistelmien loppuosassa Mortensen keskittyy kuvaamaan metsästys-, kalastus- ja kaupankäyntimatkoja, jotka ovat pienimuotoisia seikkailuja. Erämaassa matkalaisen haasteina ovat koskenlaskut kanootilla, suoalueilla odottavat verenhimoiset hyttysparvet ja koiravaljakolla ajaessa luihin ja ytimiin käyvä kylmyys.
Kirjassaan Mortensen kuvaa yksityiskohtaisen tarkasti niitä tapahtumia ja havaintoja, jotka ovat jääneet hänelle epäilemättä parhaiten mieleen. Hänestä välittyy kuva osallistuvana tarkkailijana, ja hän havainnoi kaikkea ympärillään olevaa ja tapahtuvaa. Lukijalle käy selväksi, kuinka vaikeaa eläminen ja paikasta toiseen liikkuminen erämaassa on, mutta samalla Mortensen keskittyy kertomaan sekä luonnosta ja eläimistä että intiaaneista ja näiden elämäntavoista. Hänen havaintojaan sävyttää huumori, ja useaan otteeseen hän nostaa esille asioiden huvittavan puolen. Esimerkiksi eräänä jouluna kauppa-asemalla vierailleen kanadantanskalaisen turkismetsästäjän henkilökohtaisesta hygieniasta Mortensen huomauttaa: ”Useimmat pitävät minimitavoitteena, että ainakin pääsiäiseksi ja jouluksi peseydytään kunnolla. Joulupesun Dane jättää väliin enkä usko, että hän pääsiäisenäkään harjoittaa mitenkään ylenmääräistä puhtautta.”
Muistelmat muodostavat ikkunan menneeseen aikakauteen, mutta toisaalta ne ovat kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta kuvaus cree-intiaanien edustamasta toiseudesta norjalaiselle turkiskauppiaalle. Intiaaneista kertoessaan Mortensen vertaa heitä lähes aina valkoiseen mieheen pohtien samalla kahden eri rodun välisiä eroja. Vaikka rivien välistä käy selväksi, että hän pitää omaa rotuaan edistyneempänä ja älykkäämpänä, ei hän voi olla ihailematta intiaanien kyvykkyyttä tehdä joitakin valkoisten kannalta lähes mahdottomaksi osoittautuvia asioita.
Mortensen kuvaa mukaansatempaavalla tavalla Kanadassa viettämiään vuosia, joten lukijan kannalta on ikävää, että kirja päättyy kesken kaiken. Kirjan esipuheessa ja jälkikirjoituksissa kirjoitustyön epäillään jääneen keskeneräiseksi, koska Helge Ingstad julkaisi vuonna 1931 samasta aiheesta kirjan Turkismetsästäjän elämää, jolloin Mortensenin motivaatio kirjoittamiseen katosi. Muistelmien keskeneräisyys ei kuitenkaan heikennä kirjan arvoa kuvauksena menneestä ajasta.
Pekka Stenlund (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

Tex Willeriä

Palanen Tex-historiaa

Tex Willerin lukuisista erikoisjulkaisuista tuorein Maxi-Tex -pokkari Irlannin poika Pat on ahkerille willeristeille merkittävä monella tapaa. Se tarjoaa asianharrastajille kolme 1960-luvulla suomentamatta jäänyttä tarinaa, mikä itsessään on jo herkkua.
Maittavinta antia on kuitenkin pokkarin alkupuoliskon nimitarina, jossa suomalaisille lukijoille näytetään Pat Macryanin ensiesiintyminen Tex-seikkailussa. Myöhempinä vuosina omalaatuinen oman elämänsä supersankari on tullut tutuksi monen tarinan sivuroolissa.
Heti ensitapaamisesta lähtien niin miehet kuin talotkin ovat kuin paperia Irlannin Patin isoissa kourissa ja seikkailun vire on virkistävän humoristinen. Nähdäänpä menossa mukana ensimmäistä ja luultavasti viimeistä kertaa Tex Willerin sivuilla automobiilikin.
Muulta anniltaan kirjan kolme tarinaa ovat varsin tutun oloisia. Rikkaiden rötöstelyjen vehkeilyjä, vetävän naiskonnan johtaman koplan juonitteluja ja rasistissävytteistä pienen ihmisen sortamista. Pääosin yksioikoinen juonenkehittely ei lähde kovin loistokkaaseen lentoon klassisen Bonelli-Galep -kaksikon käsistä. Mielenkiintoisinta antia onkin tarkastella vähemmän tunnetun ja väheksytyn Francesco Gamban piirrosjälkeä pokkarin loppupuolella.
Kuvitukseenkaan ei tosin aivan optimaalista otetta saa, sillä pieni ruutukoko ei palvele vanhojen liparetarinoiden visuaalista antia. Nykyoloissa ratkaisu on toki lähes ainoa mahdollinen ja joka tapauksessa lukijaa palveleva. Sisällöstään riippumatta ennen julkaisemattomilla seikkailuilla on paikkansa Tex-kirjastossa.
Jani Mesikämmen (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

Tommi Musturin Uni Toivosta

Tajunnanvirtaa ja liuskalehtinostalgiaa

Tommi Musturi: Uni Toivosta. Kolmas Toivon kirja. 38 s. Like.

Lahjakkaan nuoren sarjakuvantekijän Tommi Musturin Toivo-hahmo on seikkaillut hänen minialbumeissaan mahdollisena alteregona, vanhana miehenä, jonka assosiaatioita sarjakuvissa seurataan.
Kolmannessa Toivo-kirjassa Musturi siirtyy lännenmaisemiin, mutta tekee sen täysin omalla tavallaan. Kirjan formaatti tuo mieleen vanhat liuskalehdet, vaikka Uni Toivosta onkin näitä isompi. Samaan suuntaan ajatukset vie vanhahtava kolmiväripainatus, jossa haalea punainen ja ruohonvihreä korostuvat. Väritys vie ajatukset myös vanhojen lautapelien suuntaan – samoilla nostalgian pelloilla siinäkin liikutaan.
Toivo on viiksekäs mies, joka elää lännenelokuvista ja -sarjakuvista tuttuja tilanteita: pelaa korttia, pakenee autiomaassa olkansa yli vilkuillen, kaivaa kuoppaa hirttoköyden koristaman puun alla, säntää luotisateeseen sankarina, ryyppää saluunassa.
Musturi kierrättää länkkärikliseet tajunnanvirtamaisesti, aiheen vaihtuessa kuvasta toiseen, monologin kommentoidessa kuvia - tai jättäessä kommentoimatta. Osassa sivuja kuva ja teksti eivät tunnu liittyvän yhteen mitenkään, mutta tämä on ollut Musturin tarkoituskin: kuvan ja sanan ristiriita jättää tilaa lukijan omalle ajatustyölle.
Kirjan päällimmäinen sävy on suru eletyn elämän hukatuista mahdollisuuksista, mutta siinä on myös paljon hauskaa, esimerkiksi luettelo siitä, mihin kaikkialle Toivo-hahmo lähettää kuudestilaukeavansa luodit.
Uni Toivosta on hyvä esimerkki siitä, mihin kaikkeen perinteiseksi mielletty lännensarjakuva voi taipua. Kirja on kaunis kuvaus sarjakuvien, elokuvien ja television täyttämästä mielestä, joka pitää kuoleman edessä tyhjentää.
Juri Nummelin (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

Uutta Lucky Lukea

Parasta Lucky Lukea pitkään aikaan

Laurent Gerra ja Achdé: Mies Washingtonista (L'Homme de Washington, 2008). Suom. Liisa Leppänen. 46 s. Egmont.

Legendaarisen Morrisin kuolema vajaa kymmenen vuotta sitten teki Lucky Lukelle vain hyvää. Viimeisin tekijäpari, aiemmin stand up -koomikkoina toimineet käsikirjoittaja Laurent Gerra ja kuvittaja Achdé ovat tuoneet kuluneen hahmon seikkailuihin uusia ideoita. Osa niistä on niin hyviä ja ilmeisiäkin, että on ihme, ettei niitä ole aiemmin käytetty.
Tällainen oli esimerkiksi Gerran ja Achdén ensimmäinen tarina, Kaunis Quebec, joka tuli suomeksi vuonna 2004: tuntuu oudolta, ettei Goscinny ikinä sijoittanut tarinoita ranskankieliseen Kanadaan. Kaunista Quebeciä tosin rasittaa Jolly Jumperille väkisin kirjoitettu romanssi - toisaalta se on myös uusi idea, jollaisia aina tarvitaan.
Myös Quebec-albumin jälkeen tullut Dalton-aiheinen Köysi kaulalla (suom. 2007) oli tuore: Daltonit uhataan hirttää, jotta vankiloihin saadaan tilaa. Köydeltä pelastuakseen Daltonit suostuvat menemään naimisiin - ainoiksi morsioiksi suostuvat intiaanipäällikön epätoivoiset tyttäret.
Ehkä Goscinny olisi tehnyt juuri nämä tarinat, jos olisi saanut elää pidempään.
Tänä vuonna ilmestynyt kolmas Garre-Achdé, Mies Washingtonista, sijoittuu tukevammin Yhdysvaltain historiaan kuvatessaan demokraattien presidenttiehdokas Rutherford Hayesin vaalikampanjaan, jota Lucky Luke pannaan suojelemaan.
Mukana on jopa Morrisia enemmän tunnettujen henkilöiden karikatyyreja - tarinassa nähdään muun muassa George Bush vanhempi. National Rifle Associationin pomona nähdään spagettitähti Venantino Venanti, jota ei varmaan moni Suomessa tunnista. Rutherford Hayesin aiemmat henkivartijat ovat selvästi Wild, Wild Westin Robert Conrad ja Ross Martin. Osa henkilöistä on taatusti tuttuja vain ranskalaiselle yleisölle.
Todellisia henkilöitäkin, kuten ragtime-säveltäjä Scott Joplin, marssitetaan näyttämölle ehkä yhtenä ensimmäisistä draamallisesti merkittävistä mustista henkilöistä Lucky Luken pitkässä historiassa.
Tarina kulkee pitkin poikin Amerikkaa eikä aina pysy kasassa ja karikatyyreja tulee pikkuisen liikaa, mutta toisaalta huumori on hauskaa, eikä vaivaannuttavaa, niin kuin Lucky Lukeissa järjestään Goscinnyn kuoleman jälkeen. Tarinan kytkeminen Yhdysvaltain historiaan on hyvä ratkaisu - varmasti vastaavia draamoja on vielä paljon käsittelemättä. Garren ja Achdén yhteistyölle voi vain toivottaa hyvää jatkoa!
Juri Nummelin (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

Rani-Henrik Andersson: Lakotat (SKS)

Kotkan ja biisonin kansan esiinmarssi

Rani-Henrik Andersson: Lakotat: kotkan ja biisonin kansa. 397 s. SKS.

Helsingin yliopiston tutkija Rani-Henrik Anderssonin Lakotat, alaotskolla Kotkan ja biisonin kansa, ilmestyi otolliseen aikaan, sillä Anderssonin teoksen lisäksi Tampereella Museokeskus Vapriikki on tehnyt lakotoja tutuiksi suomalaisille marraskuussa päättyneellä näyttelyllään Intiaanipäällikkö Istuva Härän maailma. Vaikka intiaanihistoria on suomalaisessa historiantutkimuksessa harvinaisempi aihe, on Andersson kirjoittanut onnistuneen yleisesityksen lakotojen historian merkittävimmistä vaiheista 1800-luvun jälkipuoliskolla.
Andersson aloittaa teoksensa lyhyellä johdannolla, jossa hän perehtyy muun muassa intiaanihistorian tutkimuksen tilaan Suomessa ja selvittää oman tutkimuksensa haasteita lähdeaineiston käytön ja käsitteiden määrittelemisen tasolla.
Itse olisin ollut kiinnostunut lukemaan myös syvempää analyysia kirjoittajan käyttämästä etnohistoriallisesta metodista ja sen hedelmällisyydestä suhteessa aiempaan lakotoista tehtyyn tutkimukseen, mutta kun ottaa huomioon, että kyseessä on yleisteos, on laajemman teoreettisen pohdiskelun sivuuttaminen perusteltua.

Lakotojen maailma

Kirjansa ensimmäisessä pääluvussa Andersson taustoittaa lakotojen historiaa ja kulttuuria ennen vuotta 1854. Ajallisesti alkupistettä lienee mahdoton hahmottaa, joten kirjoittaja aloittaa kuvauksensa lakotojen mytologiaan kuuluvilla luomiskertomuksilla. Lakotojen äänen esiintuominen heti kättelyssä herätti ainakin tämän lukijan mielenkiinnon, ja yhtä onnistunut valinta oli painottua lakotojen kulttuurin kuvauksessa niihin elementteihin, jotka ovat vahvasti esillä myös kirjan myöhemmissä luvuissa.
Tämän seurauksena esimerkiksi lakotojen yhteiskuntarakennetta käsitellään tarkasti, koska se vaikutti siihen, millä tavalla lakotat toimivat tietyissä tilanteissa kuten sodankäynnissä tai neuvotteluissa.
Kulttuuria kuvatessaan Andersson kuitenkin yrittää mahduttaa liian paljon asiaa liian pieneen tilaan, jolloin rasitteena on tietynlainen luettelomaisuus. Kulttuurikuvauksessa olisi niin ikään voinut korostaa sitä, että intiaanikulttuureille – epäilemättä myös lakotoille – oli ominaista joustavuus ja uusien piirteiden omaksuminen, jolloin kulttuuri ei ollut missään vaiheessa muuttumattomassa tilassa.
Kokonaisuudessaan taustoittamiseen perehtyvä luku olisi kaivannut lisäksi pientä hiomista, sillä historiapuoli jää vähäiselle huomiolle kulttuurikuvauksen kustannuksella.

Taistelutantereilta reservaattiin

Seuraavat kaksi lukua keskittyvät suurten intiaanisotien aikakauteen, jolloin ollaan teoksen ytimessä eli lakotojen ja Yhdysvaltain välisten poliittisten suhteiden käsittelemisessä. Luvussa käsitellään luonnollisesti suurimmat lakotojen ja Yhdysvaltain armeijan välillä käydyt taistelut, mutta onneksi Andersson ei keskity pelkästään taistelutapahtumien kuvaamiseen, vaan taustoittaa sekä Yhdysvaltain harjoittaman intiaanipolitiikan että lakotojen oman poliittisen järjestelmän merkitystä tapahtumien kehittymisessä.
Kiitoksen arvoista on niin ikään se, että lukijalle käy selväksi intiaanisotien aikakauteen kuuluvan lakotojen ja armeijan yhteenottojen lisäksi lakotojen sodankäynti perinteisiä vihollisheimojaan vastaan ja millä tavalla lakotat suhtautuivat eri vihollisiinsa.
Neljännessä pääluvussa Andersson kuvaa lakotojen sopeutumista reservaattielämään ja heidän kokemaansa elämäntapojen muutosta. Kuten intiaanisotien aikakaudella, reservaattielämässä lakotojen rivit eivät olleet yhtenäiset, vaan johtohenkilöillä oli erilaiset käsitykset siitä, miten piti toimia.
Lakotojen sisäisten erimielisyyksien esille tuominen on ansiokasta, koska näin lukijalle osoitetaan, että lakotat eivät muodostaneet monoliittista kokonaisuutta, joka oli automaattisesti samaa mieltä asioista. Vaikka lakotat eivät voineet juurikaan vaikuttaa intiaanipolitiikan päätöksiin, eivät he olleet pelkkiä passiivisia uhreja vaan itsenäisesti ajattelevia historiallisia toimijoita.
Viides luku keskittyy vuosiin 1889–1890, jolloin lakotojen keskuudessa saavutti suosiota ns. henkitanssiliike, joka sekoitti kristinuskon oppeja lakotojen omiin uskonnollisiin käsityksiin. Kyseistä tapahtumaa käsitellään erittäin tarkasti – varsinkin jos sitä vertaa esimerkiksi lakotojen varhaishistorian osuuteen – mutta tämä ei ole yllättävää, kun tietää kirjoittajan tehneen väitöskirjansa kyseisestä aiheesta.
Henkitanssiliike ja siihen yhdistynyt Wounded Kneen verilöyly olivat surullinen loppuluku Yhdysvaltain armeijan ja lakotojen välisissä yhteenotoissa 1800-luvulla, ja eräällä tapaa kyseessä on yhteenveto yhdysvaltalaisten ja lakotojen erilaisista kulttuureista ja näihin kulttuureihin sisältyneistä erilaisista käsityksistä, jotka leimasivat Yhdysvaltain ja lakotojen välistä suhdetta.
Andersson päättää teoksensa lyhyeen loppulukuun, jossa hän käy läpi nopeasti lakotojen historian vuodesta 1890 nykypäivään. Loppuluvusta jää aavistuksenomainen kiirehtimisen tunne, mutta kirjoittaja toteaa jo johdannossa, ettei lakotojen historiasta 1900-luvulla ole kirjoitettu kunnollista kokoomateosta edes englanninkielellä. Kun lisäksi ottaa huomioon, että teos keskittyy ennen kaikkea lakotojen historiaan 1800-luvun jälkipuoliskolla, ymmärtää päätösluvun tiiviyden.

Hallittu kokonaisuus

Anderssonin teos on onnistunut kuvaus lakotojen historian tärkeimmistä tapahtumista 1800-luvun jälkipuoliskolla. Lakotojen näkökulma tapahtumiin tuodaan mahdollisuuksien rajoissa esille, minkä lisäksi kirjoittaja tekee omia tulkintojaan sekä tapahtumien kulkuun vaikuttaneista syistä että tapahtumien merkityksestä.
Vaikka kyseessä on yleisteos, Andersson viittaa kiitettävän usein käyttämäänsä tutkimusaineistoon helpottaen lisätiedoista kiinnostunutta lukijaa tiedonetsinässä. Kirjassa on myös käytetty onnistuneesti kuvia tekstin tukena, jolloin lukuisat sivuilla esiintyvät lakotajohtajat eivät jää pelkiksi nimiksi, vaan merkittävät henkilöt saavat kasvot.
Ainoastaan lukijoiden avuksi laadituissa kaaviokuvissa on tapahtunut harmillinen lipsahdus, sillä ne ovat englanninkielisiä, vaikka itse tekstissä käsitteet ovat suomeksi.
Muutamista puutteistaan huolimatta Lakotat: kotkan ja biisonin kansa on selkeä osoitus kirjoittajan asiantuntemuksesta, ja lukuisten englanninkielisten tutkimusten vastapainoksi oli ilo lukea hyvin laadittu suomenkielinen intiaanihistorian tutkimus. Lähitulevaisuudessa soisikin ilmestyvän lisää kotimaisia tutkimuksia intiaanihistoriasta, sillä kirjoittamisen kohteista ei ole puutetta.
Pekka Stenlund (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

Korpraali McB

KORPRAALI McB (The Beguiled, 1971)

Korpraali McB on Clint Eastwoodin tähdittämä western, jonka on ohjannut Don Siegel. Voisivatko länkkäri-fanit enempää toivoa? Tekijätiimistä huolimatta leffa ei menestynyt lippuluukuilla, vaikka se elokuvana on erittäin hyvä.
Korpraali McB sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan viimeisiin, melskeisiin vaiheisiin, kun Unionin joukot ovat tunkeutumassa etelän sydämeen. Clint Eastwood on korpraali John McB, joka pelastuu haavoittuneena erääseen etelävaltojen tyttökouluun. Korpraalin ympäröi lauma kaikenikäisiä naisia, jotka eivät ole olleet miesten kanssa tekemisissä vuosiin. Tukahdetut seksuaaliset tunteet ja suljettu yhteisö saavat aikaan piinaavan, klaustrofobisen tunnelman. McB ei jätä tarjolla olevia tilaisuuksia hyödyntämättä, vaikka on haavoittunut, periaatteessa vanki sekä koko ajan vaarassa joutua perääntyvien etelän joukkojen vangiksi.
Elokuva on mestarillisesti jaksotettu niin, että tunnelma tiivistyy loppua kohti. Elokuvassa on myös pari erillistä kohtausta, jotka ovat merkittäviä merkkipaaluja sekä Eastwoodin että Siegelin uralla. Aivan elokuvan alussa haavoittunut McB tulee 12-vuotiaan tytön pelastamaksi. Vihollisjoukko ratsastaa läheltä, ja estääkseen tyttöä huutamasta hädin tuskin tajuissaan oleva McB näyttää heti oikean karvansa ja suutelee tyttöä intohimoisesti. Kohtaus on hätkähdyttävä jopa nykymittapuulla ja saa katsojan oitis inhoamaan Eastwoodin roolihahmoa.
Elokuvan loppupuolella McB joutuu massiivisen, kirurgisen operaation kohteeksi. Kohtaus sisältää runsaasti kristillistä symboliikkaa, mutta on samalla niin naturalistinen, että se saa hien kihoamaan katsojan kainaloihin. Kohtaus oli alun perin seitsemän minuuttia pitkä, mutta edes ohjaaja Siegelin vatsa ei kestänyt sitä, joten sitä jouduttiin lyhentämään.
Samana vuonna samalta tekijätiimiltä valmistui ensimmäinen Likainen Harry, jonka kidutuskohtaus sai laajaa huomiota. Likaisen Harryn kidutus jää tehokkuudessa tämän elokuvan leikkauskohtaukselle kakkoseksi. Kyseinen kohtaus on samalla yksi elokuvan harvoista lapsuksista, sillä McB tokenee siitä suorastaan yli-inhimillisellä nopeudella.
Taloudellisesti elokuva lukeutuu Eastwoodin uran pahimpien pettymysten joukkoon. On selvää, että yleisö ei ollut tuolloin valmis ottamaan Eastwoodilta vastaan tämäntyylistä elokuvaa, jossa päähenkilöltä on riisuttu kaikki sankaruus; McB on monella tapaa epämiellyttävä tyyppi. Elokuvan lajityyppiä on myös vaikea määritellä. Se on jonkinlainen sekoitus westerniä, intohimodraamaa sekä kauhua.
Eastwood jatkoi repertuaarinsa laajentamista myös seuraavassa elokuvassa Yön painajainen, jolloin hän esitti radion tiskijukkaa, joka joutuu naispuolisen ihailijansa vainon kohteeksi. Se menestyi lippuluukuilla paremmin. Kehityskulun huipennus parikymmentä vuotta myöhemmin oli rakkausdraama Meryl Streepin kanssa elokuvassa Hiljaiset sillat, jota voi kutsua jo hittielokuvaksi. Nyt kun Korpraali McB on saatu viimeinkin julkaistuksi Suomeksi dvd:llä, ostava yleisö on saanut Eastwoodin suhteen sen verran siedätyshoitoa, että elokuvasta nauttiminen ilman turhia ennakkoluuloja on mahdollista.
Janne Viitala (Ruudinsavu 3 / vol. 6)