Kotkan ja biisonin kansan esiinmarssi
Rani-Henrik Andersson: Lakotat: kotkan ja biisonin kansa. 397 s. SKS.
Helsingin yliopiston tutkija Rani-Henrik Anderssonin Lakotat, alaotskolla Kotkan ja biisonin kansa, ilmestyi otolliseen aikaan, sillä Anderssonin teoksen lisäksi Tampereella Museokeskus Vapriikki on tehnyt lakotoja tutuiksi suomalaisille marraskuussa päättyneellä näyttelyllään Intiaanipäällikkö Istuva Härän maailma. Vaikka intiaanihistoria on suomalaisessa historiantutkimuksessa harvinaisempi aihe, on Andersson kirjoittanut onnistuneen yleisesityksen lakotojen historian merkittävimmistä vaiheista 1800-luvun jälkipuoliskolla.
Andersson aloittaa teoksensa lyhyellä johdannolla, jossa hän perehtyy muun muassa intiaanihistorian tutkimuksen tilaan Suomessa ja selvittää oman tutkimuksensa haasteita lähdeaineiston käytön ja käsitteiden määrittelemisen tasolla.
Itse olisin ollut kiinnostunut lukemaan myös syvempää analyysia kirjoittajan käyttämästä etnohistoriallisesta metodista ja sen hedelmällisyydestä suhteessa aiempaan lakotoista tehtyyn tutkimukseen, mutta kun ottaa huomioon, että kyseessä on yleisteos, on laajemman teoreettisen pohdiskelun sivuuttaminen perusteltua.
Lakotojen maailma
Kirjansa ensimmäisessä pääluvussa Andersson taustoittaa lakotojen historiaa ja kulttuuria ennen vuotta 1854. Ajallisesti alkupistettä lienee mahdoton hahmottaa, joten kirjoittaja aloittaa kuvauksensa lakotojen mytologiaan kuuluvilla luomiskertomuksilla. Lakotojen äänen esiintuominen heti kättelyssä herätti ainakin tämän lukijan mielenkiinnon, ja yhtä onnistunut valinta oli painottua lakotojen kulttuurin kuvauksessa niihin elementteihin, jotka ovat vahvasti esillä myös kirjan myöhemmissä luvuissa.
Tämän seurauksena esimerkiksi lakotojen yhteiskuntarakennetta käsitellään tarkasti, koska se vaikutti siihen, millä tavalla lakotat toimivat tietyissä tilanteissa kuten sodankäynnissä tai neuvotteluissa.
Kulttuuria kuvatessaan Andersson kuitenkin yrittää mahduttaa liian paljon asiaa liian pieneen tilaan, jolloin rasitteena on tietynlainen luettelomaisuus. Kulttuurikuvauksessa olisi niin ikään voinut korostaa sitä, että intiaanikulttuureille – epäilemättä myös lakotoille – oli ominaista joustavuus ja uusien piirteiden omaksuminen, jolloin kulttuuri ei ollut missään vaiheessa muuttumattomassa tilassa.
Kokonaisuudessaan taustoittamiseen perehtyvä luku olisi kaivannut lisäksi pientä hiomista, sillä historiapuoli jää vähäiselle huomiolle kulttuurikuvauksen kustannuksella.
Taistelutantereilta reservaattiin
Seuraavat kaksi lukua keskittyvät suurten intiaanisotien aikakauteen, jolloin ollaan teoksen ytimessä eli lakotojen ja Yhdysvaltain välisten poliittisten suhteiden käsittelemisessä. Luvussa käsitellään luonnollisesti suurimmat lakotojen ja Yhdysvaltain armeijan välillä käydyt taistelut, mutta onneksi Andersson ei keskity pelkästään taistelutapahtumien kuvaamiseen, vaan taustoittaa sekä Yhdysvaltain harjoittaman intiaanipolitiikan että lakotojen oman poliittisen järjestelmän merkitystä tapahtumien kehittymisessä.
Kiitoksen arvoista on niin ikään se, että lukijalle käy selväksi intiaanisotien aikakauteen kuuluvan lakotojen ja armeijan yhteenottojen lisäksi lakotojen sodankäynti perinteisiä vihollisheimojaan vastaan ja millä tavalla lakotat suhtautuivat eri vihollisiinsa.
Neljännessä pääluvussa Andersson kuvaa lakotojen sopeutumista reservaattielämään ja heidän kokemaansa elämäntapojen muutosta. Kuten intiaanisotien aikakaudella, reservaattielämässä lakotojen rivit eivät olleet yhtenäiset, vaan johtohenkilöillä oli erilaiset käsitykset siitä, miten piti toimia.
Lakotojen sisäisten erimielisyyksien esille tuominen on ansiokasta, koska näin lukijalle osoitetaan, että lakotat eivät muodostaneet monoliittista kokonaisuutta, joka oli automaattisesti samaa mieltä asioista. Vaikka lakotat eivät voineet juurikaan vaikuttaa intiaanipolitiikan päätöksiin, eivät he olleet pelkkiä passiivisia uhreja vaan itsenäisesti ajattelevia historiallisia toimijoita.
Viides luku keskittyy vuosiin 1889–1890, jolloin lakotojen keskuudessa saavutti suosiota ns. henkitanssiliike, joka sekoitti kristinuskon oppeja lakotojen omiin uskonnollisiin käsityksiin. Kyseistä tapahtumaa käsitellään erittäin tarkasti – varsinkin jos sitä vertaa esimerkiksi lakotojen varhaishistorian osuuteen – mutta tämä ei ole yllättävää, kun tietää kirjoittajan tehneen väitöskirjansa kyseisestä aiheesta.
Henkitanssiliike ja siihen yhdistynyt Wounded Kneen verilöyly olivat surullinen loppuluku Yhdysvaltain armeijan ja lakotojen välisissä yhteenotoissa 1800-luvulla, ja eräällä tapaa kyseessä on yhteenveto yhdysvaltalaisten ja lakotojen erilaisista kulttuureista ja näihin kulttuureihin sisältyneistä erilaisista käsityksistä, jotka leimasivat Yhdysvaltain ja lakotojen välistä suhdetta.
Andersson päättää teoksensa lyhyeen loppulukuun, jossa hän käy läpi nopeasti lakotojen historian vuodesta 1890 nykypäivään. Loppuluvusta jää aavistuksenomainen kiirehtimisen tunne, mutta kirjoittaja toteaa jo johdannossa, ettei lakotojen historiasta 1900-luvulla ole kirjoitettu kunnollista kokoomateosta edes englanninkielellä. Kun lisäksi ottaa huomioon, että teos keskittyy ennen kaikkea lakotojen historiaan 1800-luvun jälkipuoliskolla, ymmärtää päätösluvun tiiviyden.
Hallittu kokonaisuus
Anderssonin teos on onnistunut kuvaus lakotojen historian tärkeimmistä tapahtumista 1800-luvun jälkipuoliskolla. Lakotojen näkökulma tapahtumiin tuodaan mahdollisuuksien rajoissa esille, minkä lisäksi kirjoittaja tekee omia tulkintojaan sekä tapahtumien kulkuun vaikuttaneista syistä että tapahtumien merkityksestä.
Vaikka kyseessä on yleisteos, Andersson viittaa kiitettävän usein käyttämäänsä tutkimusaineistoon helpottaen lisätiedoista kiinnostunutta lukijaa tiedonetsinässä. Kirjassa on myös käytetty onnistuneesti kuvia tekstin tukena, jolloin lukuisat sivuilla esiintyvät lakotajohtajat eivät jää pelkiksi nimiksi, vaan merkittävät henkilöt saavat kasvot.
Ainoastaan lukijoiden avuksi laadituissa kaaviokuvissa on tapahtunut harmillinen lipsahdus, sillä ne ovat englanninkielisiä, vaikka itse tekstissä käsitteet ovat suomeksi.
Muutamista puutteistaan huolimatta Lakotat: kotkan ja biisonin kansa on selkeä osoitus kirjoittajan asiantuntemuksesta, ja lukuisten englanninkielisten tutkimusten vastapainoksi oli ilo lukea hyvin laadittu suomenkielinen intiaanihistorian tutkimus. Lähitulevaisuudessa soisikin ilmestyvän lisää kotimaisia tutkimuksia intiaanihistoriasta, sillä kirjoittamisen kohteista ei ole puutetta.
Pekka Stenlund (Ruudinsavu 3 / vol. 6)
Rani-Henrik Andersson: Lakotat: kotkan ja biisonin kansa. 397 s. SKS.
Helsingin yliopiston tutkija Rani-Henrik Anderssonin Lakotat, alaotskolla Kotkan ja biisonin kansa, ilmestyi otolliseen aikaan, sillä Anderssonin teoksen lisäksi Tampereella Museokeskus Vapriikki on tehnyt lakotoja tutuiksi suomalaisille marraskuussa päättyneellä näyttelyllään Intiaanipäällikkö Istuva Härän maailma. Vaikka intiaanihistoria on suomalaisessa historiantutkimuksessa harvinaisempi aihe, on Andersson kirjoittanut onnistuneen yleisesityksen lakotojen historian merkittävimmistä vaiheista 1800-luvun jälkipuoliskolla.
Andersson aloittaa teoksensa lyhyellä johdannolla, jossa hän perehtyy muun muassa intiaanihistorian tutkimuksen tilaan Suomessa ja selvittää oman tutkimuksensa haasteita lähdeaineiston käytön ja käsitteiden määrittelemisen tasolla.
Itse olisin ollut kiinnostunut lukemaan myös syvempää analyysia kirjoittajan käyttämästä etnohistoriallisesta metodista ja sen hedelmällisyydestä suhteessa aiempaan lakotoista tehtyyn tutkimukseen, mutta kun ottaa huomioon, että kyseessä on yleisteos, on laajemman teoreettisen pohdiskelun sivuuttaminen perusteltua.
Lakotojen maailma
Kirjansa ensimmäisessä pääluvussa Andersson taustoittaa lakotojen historiaa ja kulttuuria ennen vuotta 1854. Ajallisesti alkupistettä lienee mahdoton hahmottaa, joten kirjoittaja aloittaa kuvauksensa lakotojen mytologiaan kuuluvilla luomiskertomuksilla. Lakotojen äänen esiintuominen heti kättelyssä herätti ainakin tämän lukijan mielenkiinnon, ja yhtä onnistunut valinta oli painottua lakotojen kulttuurin kuvauksessa niihin elementteihin, jotka ovat vahvasti esillä myös kirjan myöhemmissä luvuissa.
Tämän seurauksena esimerkiksi lakotojen yhteiskuntarakennetta käsitellään tarkasti, koska se vaikutti siihen, millä tavalla lakotat toimivat tietyissä tilanteissa kuten sodankäynnissä tai neuvotteluissa.
Kulttuuria kuvatessaan Andersson kuitenkin yrittää mahduttaa liian paljon asiaa liian pieneen tilaan, jolloin rasitteena on tietynlainen luettelomaisuus. Kulttuurikuvauksessa olisi niin ikään voinut korostaa sitä, että intiaanikulttuureille – epäilemättä myös lakotoille – oli ominaista joustavuus ja uusien piirteiden omaksuminen, jolloin kulttuuri ei ollut missään vaiheessa muuttumattomassa tilassa.
Kokonaisuudessaan taustoittamiseen perehtyvä luku olisi kaivannut lisäksi pientä hiomista, sillä historiapuoli jää vähäiselle huomiolle kulttuurikuvauksen kustannuksella.
Taistelutantereilta reservaattiin
Seuraavat kaksi lukua keskittyvät suurten intiaanisotien aikakauteen, jolloin ollaan teoksen ytimessä eli lakotojen ja Yhdysvaltain välisten poliittisten suhteiden käsittelemisessä. Luvussa käsitellään luonnollisesti suurimmat lakotojen ja Yhdysvaltain armeijan välillä käydyt taistelut, mutta onneksi Andersson ei keskity pelkästään taistelutapahtumien kuvaamiseen, vaan taustoittaa sekä Yhdysvaltain harjoittaman intiaanipolitiikan että lakotojen oman poliittisen järjestelmän merkitystä tapahtumien kehittymisessä.
Kiitoksen arvoista on niin ikään se, että lukijalle käy selväksi intiaanisotien aikakauteen kuuluvan lakotojen ja armeijan yhteenottojen lisäksi lakotojen sodankäynti perinteisiä vihollisheimojaan vastaan ja millä tavalla lakotat suhtautuivat eri vihollisiinsa.
Neljännessä pääluvussa Andersson kuvaa lakotojen sopeutumista reservaattielämään ja heidän kokemaansa elämäntapojen muutosta. Kuten intiaanisotien aikakaudella, reservaattielämässä lakotojen rivit eivät olleet yhtenäiset, vaan johtohenkilöillä oli erilaiset käsitykset siitä, miten piti toimia.
Lakotojen sisäisten erimielisyyksien esille tuominen on ansiokasta, koska näin lukijalle osoitetaan, että lakotat eivät muodostaneet monoliittista kokonaisuutta, joka oli automaattisesti samaa mieltä asioista. Vaikka lakotat eivät voineet juurikaan vaikuttaa intiaanipolitiikan päätöksiin, eivät he olleet pelkkiä passiivisia uhreja vaan itsenäisesti ajattelevia historiallisia toimijoita.
Viides luku keskittyy vuosiin 1889–1890, jolloin lakotojen keskuudessa saavutti suosiota ns. henkitanssiliike, joka sekoitti kristinuskon oppeja lakotojen omiin uskonnollisiin käsityksiin. Kyseistä tapahtumaa käsitellään erittäin tarkasti – varsinkin jos sitä vertaa esimerkiksi lakotojen varhaishistorian osuuteen – mutta tämä ei ole yllättävää, kun tietää kirjoittajan tehneen väitöskirjansa kyseisestä aiheesta.
Henkitanssiliike ja siihen yhdistynyt Wounded Kneen verilöyly olivat surullinen loppuluku Yhdysvaltain armeijan ja lakotojen välisissä yhteenotoissa 1800-luvulla, ja eräällä tapaa kyseessä on yhteenveto yhdysvaltalaisten ja lakotojen erilaisista kulttuureista ja näihin kulttuureihin sisältyneistä erilaisista käsityksistä, jotka leimasivat Yhdysvaltain ja lakotojen välistä suhdetta.
Andersson päättää teoksensa lyhyeen loppulukuun, jossa hän käy läpi nopeasti lakotojen historian vuodesta 1890 nykypäivään. Loppuluvusta jää aavistuksenomainen kiirehtimisen tunne, mutta kirjoittaja toteaa jo johdannossa, ettei lakotojen historiasta 1900-luvulla ole kirjoitettu kunnollista kokoomateosta edes englanninkielellä. Kun lisäksi ottaa huomioon, että teos keskittyy ennen kaikkea lakotojen historiaan 1800-luvun jälkipuoliskolla, ymmärtää päätösluvun tiiviyden.
Hallittu kokonaisuus
Anderssonin teos on onnistunut kuvaus lakotojen historian tärkeimmistä tapahtumista 1800-luvun jälkipuoliskolla. Lakotojen näkökulma tapahtumiin tuodaan mahdollisuuksien rajoissa esille, minkä lisäksi kirjoittaja tekee omia tulkintojaan sekä tapahtumien kulkuun vaikuttaneista syistä että tapahtumien merkityksestä.
Vaikka kyseessä on yleisteos, Andersson viittaa kiitettävän usein käyttämäänsä tutkimusaineistoon helpottaen lisätiedoista kiinnostunutta lukijaa tiedonetsinässä. Kirjassa on myös käytetty onnistuneesti kuvia tekstin tukena, jolloin lukuisat sivuilla esiintyvät lakotajohtajat eivät jää pelkiksi nimiksi, vaan merkittävät henkilöt saavat kasvot.
Ainoastaan lukijoiden avuksi laadituissa kaaviokuvissa on tapahtunut harmillinen lipsahdus, sillä ne ovat englanninkielisiä, vaikka itse tekstissä käsitteet ovat suomeksi.
Muutamista puutteistaan huolimatta Lakotat: kotkan ja biisonin kansa on selkeä osoitus kirjoittajan asiantuntemuksesta, ja lukuisten englanninkielisten tutkimusten vastapainoksi oli ilo lukea hyvin laadittu suomenkielinen intiaanihistorian tutkimus. Lähitulevaisuudessa soisikin ilmestyvän lisää kotimaisia tutkimuksia intiaanihistoriasta, sillä kirjoittamisen kohteista ei ole puutetta.
Pekka Stenlund (Ruudinsavu 3 / vol. 6)
Kommentit
Lähetä kommentti