
ISKUJA REPE HELISMAAN LÄNNENTUOTANNOSTA
Reino Helismaa: Henkipattojen kylä ja muita lännennovelleja (toim. Juri Nummelin), 128 sivua. Suomen Länkkäriseura 2009.
Reino "Repe" Helismaa kuuluu suomalaisen ajanvietteen ja viihteen virstanpylväisiin. Hänet muistetaan erityisesti tuotteliaana iskelmäsanoittajana sekä elokuva- ja radiokäsikirjoituksista, mutta hänen kirjoittajan uransa käynnistyi jo 1930-luvulla jännitysnovellistina.
On sanottu, että sota-aika kypsytti Helismaan lopullisesti kirjoittajana ja runoilijana, mutta kun katsoo hänen kertomustensa tuohonastista määrää, saattaa väitteeseen suhtautua hieman epäillen: ei voi pitää noviisina miestä, jolla oli takanaan jo kymmeniä, jollei toistasataa julkaistua novellia. Sikstoisekseen Helismaan tekstit olivat sujuvia ja toimivia, jos kohta usein koeteltuja ratkaisuja käyttäviä.
Toisaalta Helismaan etuna oli se, että hän työskenteli 1930-luvulla enonsa August Kanervan kirjapainossa. Tämä julkaisi lukuisia viihdelukemistoja, tunnetuimmasta päästä Seikkailujen Maailma ja Lukemista Kaikille. Helismaa kirjoitti useampiin Kanervan lehtiin käyttäen monia salanimiä, kuten Masa Palo ja Rudi Halla.
Kanervan lukemistoihin kuului myös Isku, joka oli alkanut ilmestyä vuonna 1935, mutta pistettiin muutaman vuoden jälkeen tauolle. Talvisodan päätyttyä Helismaa ja Kanervan poika Olavi suostuttelivat isä-Kanervan jatkamaan lehteä, serkukset saivat kontolleen Iskun toimittamisen. Työsarka oli melkoinen: lehti ilmestyi vuosina 1940-41 viikoittain ja se sisälsi useita novelleja. Helismaa ja Olavi Kanerva kirjoittivat tuohon aikaan jokaiseen Iskuun pari-kolme kertomusta.
Useimmat Reino Helismaan lännennovellit ilmestyivät juuri Iskussa. Niistä koottu valikoima Henkipattojen kylä sisältää kahdeksan kertomusta, jotka on kirjoitettu 1938-41, käytännössä miltei kaiken Helismaan tuon genren varhaistuotannon. Kokoelmasta puuttuvat ne työt, jotka sisältyvät aiempaan kirjailijan jännityskertomusten kokoelmaan …ja Reikärauta-Brown (Book Studio 2001) sekä muutama Seikkailujen Maailmassa ilmestynyt western-tarina.
Henkipattojen kylän novelleja lukiessa huomio kiintyy siihen, että Helismaan teksteistä ei juurikaan huomaa mahdollisten kirjallisten esikuvien vaikutusta, Jack Londonia lukuun ottamatta. Olihan tuohon aikaan suomennettu jo varsin paljon muun muassa Zane Greytä, James Fenimore Cooperia taikka J. O. Curwoodia. Toisaalta jotenkuten englantia taitavana hänellä olisi luullut periaatteessa Kanervan painossa työskennellessään olevan mahdollisuus tutustua amerikkalaisiin pulp-lehtiin, joista Kanerva surutta puhalsi aineistoa.
Helismaan tarinat ovat kokoelman niminovelli poislukien paikoin varsin tiivistäkin kerrontaa, ensin mainittu on jatkokertomuksena luonnostaan muodoltaan löyhä. Jotenkin kuitenkin olisi odottanut, että hän olisi saanut genren konventioista ja miljööstä jo tuolloin enemmän irti: hänen tarinoissaan ei esimerkiksi esiinny ollenkaan intiaaneja.
Henkilökuvaus on sekin kaavamaista, Helismaa keskittyy useimmiten toimintaan. Yksittäiset jännitystilanteet hän hahmottaa osuvasti. Toisaalta käänteet vaikuttavat rivakkuudessaan monesti elokuvallisilta. B-westernit ovat hyvinkin saattaneet vaikuttaa Helismaan villin lännen –näkemykseen, näkihän niitä Suomessa 1930-luvulla runsaasti, Tom Mixistä ja Hopalong Cassidystä varhaiseen John Wayneen: novellin "Buck ei pelkää" juonikuvio ainakin sopisi suoraan johonkin tuon ajan lännenelokuvaan.
Tietysti tiivis työtahti vaikutti siihen, että kirjailija turvautui rutiiniin. Yllättävää Henkipattojen kylässä on se, että moni novelli on melko totinen, ilman Helismaalle ominaista huumoria: erityisesti "Tulivirta" ja London-vaikutteinen "Mikä unohtui?" ovat tällaisia. Ratsupoliisiaiheinen "Lumen ja jään poliisi" käy puolestaan hybridistä, asetelma sopisi yhtä lailla dekkaritarinaan.
Helismaa hyödyntää myös veijaritarinan rakennetta tarinoissa "Kuka nauroi viimeksi?" sekä "Ristiässä". Sitä parodista suuntausta, joka välittyi hänen myöhemmissä lännenaiheisissa töissään, kuten radion Laiska-Lassi -kuunnelmasarjassa, ei kuitenkaan näissä varhaisissa novelleissa viljellä: joskin "Kahdessa vanhassa taikinanjuuressa" ja kokoelman laajassa nimikertomuksessa "Henkipattojen kylä" näkyy siitä jonkinlaista alkuitua.
Tällaisilla varhaisten novellien kokoelmilla on yhä viihdyttävä arvonsa sekä paikka kirjailijan kokonaiskuvan täydentäjänä. Ehkä kaikkinensa myöhemmin, oikeastaan 1940-luvun lopulta, enemmän esiin noussut huumori oli silti kaikilla Helismaan työsaroilla hänen muistetuin valttinsa. Vahvin – ja samalla laajin – alue oli kuitenkin hänen iskelmälyriikkansa ja sen mieleen jäävät tunnelmat ja tuokiokuvat.
Sauli Pesonen (Ruudinsavu 3 / vol. 6)
Reino Helismaa: Henkipattojen kylä ja muita lännennovelleja (toim. Juri Nummelin), 128 sivua. Suomen Länkkäriseura 2009.
Reino "Repe" Helismaa kuuluu suomalaisen ajanvietteen ja viihteen virstanpylväisiin. Hänet muistetaan erityisesti tuotteliaana iskelmäsanoittajana sekä elokuva- ja radiokäsikirjoituksista, mutta hänen kirjoittajan uransa käynnistyi jo 1930-luvulla jännitysnovellistina.
On sanottu, että sota-aika kypsytti Helismaan lopullisesti kirjoittajana ja runoilijana, mutta kun katsoo hänen kertomustensa tuohonastista määrää, saattaa väitteeseen suhtautua hieman epäillen: ei voi pitää noviisina miestä, jolla oli takanaan jo kymmeniä, jollei toistasataa julkaistua novellia. Sikstoisekseen Helismaan tekstit olivat sujuvia ja toimivia, jos kohta usein koeteltuja ratkaisuja käyttäviä.
Toisaalta Helismaan etuna oli se, että hän työskenteli 1930-luvulla enonsa August Kanervan kirjapainossa. Tämä julkaisi lukuisia viihdelukemistoja, tunnetuimmasta päästä Seikkailujen Maailma ja Lukemista Kaikille. Helismaa kirjoitti useampiin Kanervan lehtiin käyttäen monia salanimiä, kuten Masa Palo ja Rudi Halla.
Kanervan lukemistoihin kuului myös Isku, joka oli alkanut ilmestyä vuonna 1935, mutta pistettiin muutaman vuoden jälkeen tauolle. Talvisodan päätyttyä Helismaa ja Kanervan poika Olavi suostuttelivat isä-Kanervan jatkamaan lehteä, serkukset saivat kontolleen Iskun toimittamisen. Työsarka oli melkoinen: lehti ilmestyi vuosina 1940-41 viikoittain ja se sisälsi useita novelleja. Helismaa ja Olavi Kanerva kirjoittivat tuohon aikaan jokaiseen Iskuun pari-kolme kertomusta.
Useimmat Reino Helismaan lännennovellit ilmestyivät juuri Iskussa. Niistä koottu valikoima Henkipattojen kylä sisältää kahdeksan kertomusta, jotka on kirjoitettu 1938-41, käytännössä miltei kaiken Helismaan tuon genren varhaistuotannon. Kokoelmasta puuttuvat ne työt, jotka sisältyvät aiempaan kirjailijan jännityskertomusten kokoelmaan …ja Reikärauta-Brown (Book Studio 2001) sekä muutama Seikkailujen Maailmassa ilmestynyt western-tarina.
Henkipattojen kylän novelleja lukiessa huomio kiintyy siihen, että Helismaan teksteistä ei juurikaan huomaa mahdollisten kirjallisten esikuvien vaikutusta, Jack Londonia lukuun ottamatta. Olihan tuohon aikaan suomennettu jo varsin paljon muun muassa Zane Greytä, James Fenimore Cooperia taikka J. O. Curwoodia. Toisaalta jotenkuten englantia taitavana hänellä olisi luullut periaatteessa Kanervan painossa työskennellessään olevan mahdollisuus tutustua amerikkalaisiin pulp-lehtiin, joista Kanerva surutta puhalsi aineistoa.
Helismaan tarinat ovat kokoelman niminovelli poislukien paikoin varsin tiivistäkin kerrontaa, ensin mainittu on jatkokertomuksena luonnostaan muodoltaan löyhä. Jotenkin kuitenkin olisi odottanut, että hän olisi saanut genren konventioista ja miljööstä jo tuolloin enemmän irti: hänen tarinoissaan ei esimerkiksi esiinny ollenkaan intiaaneja.
Henkilökuvaus on sekin kaavamaista, Helismaa keskittyy useimmiten toimintaan. Yksittäiset jännitystilanteet hän hahmottaa osuvasti. Toisaalta käänteet vaikuttavat rivakkuudessaan monesti elokuvallisilta. B-westernit ovat hyvinkin saattaneet vaikuttaa Helismaan villin lännen –näkemykseen, näkihän niitä Suomessa 1930-luvulla runsaasti, Tom Mixistä ja Hopalong Cassidystä varhaiseen John Wayneen: novellin "Buck ei pelkää" juonikuvio ainakin sopisi suoraan johonkin tuon ajan lännenelokuvaan.
Tietysti tiivis työtahti vaikutti siihen, että kirjailija turvautui rutiiniin. Yllättävää Henkipattojen kylässä on se, että moni novelli on melko totinen, ilman Helismaalle ominaista huumoria: erityisesti "Tulivirta" ja London-vaikutteinen "Mikä unohtui?" ovat tällaisia. Ratsupoliisiaiheinen "Lumen ja jään poliisi" käy puolestaan hybridistä, asetelma sopisi yhtä lailla dekkaritarinaan.
Helismaa hyödyntää myös veijaritarinan rakennetta tarinoissa "Kuka nauroi viimeksi?" sekä "Ristiässä". Sitä parodista suuntausta, joka välittyi hänen myöhemmissä lännenaiheisissa töissään, kuten radion Laiska-Lassi -kuunnelmasarjassa, ei kuitenkaan näissä varhaisissa novelleissa viljellä: joskin "Kahdessa vanhassa taikinanjuuressa" ja kokoelman laajassa nimikertomuksessa "Henkipattojen kylä" näkyy siitä jonkinlaista alkuitua.
Tällaisilla varhaisten novellien kokoelmilla on yhä viihdyttävä arvonsa sekä paikka kirjailijan kokonaiskuvan täydentäjänä. Ehkä kaikkinensa myöhemmin, oikeastaan 1940-luvun lopulta, enemmän esiin noussut huumori oli silti kaikilla Helismaan työsaroilla hänen muistetuin valttinsa. Vahvin – ja samalla laajin – alue oli kuitenkin hänen iskelmälyriikkansa ja sen mieleen jäävät tunnelmat ja tuokiokuvat.
Sauli Pesonen (Ruudinsavu 3 / vol. 6)
Kommentit
Lähetä kommentti