lauantai 6. helmikuuta 2010

Hiltusen onnistunut länkkärisarjakuva

Petri Hiltunen: Kalkkaro: Ihmisen hinta. 90 s. Jalava.

Suomen todennäköisesti tuotteliain sarjakuvantekijä Petri Hiltunen on aina ollut viehättynyt lännentematiikasta. Toisessa Kalkkaro-albumissaan hän palaa peruslänkkärin lähteille – tarinat voisivat olla 1950-luvun lännenelokuvasta tai vaikkapa Tex Willeristä. Kompleksisimmillaan Kalkkaro voisi olla Ken Parkeria, mutta Hiltusen piirrostyylissä ei ole Parkerin modernismia.
Ihmisen hinta -albumissa on kaksi tarinaa, jotka ovat aiemman albumin, Ihmispetojen laakson tavoin ilmestyneet ensiksi Aamulehden strippeinä. Parempi kahdesta tarinasta on ensimmäinen, ”Ihmisen hinta”, joka sijoittuu aikaan heti Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen. Vapautetun orjan perässä on lynkkausporukka, jota johtaa julma plantaashinomistaja. Hysteeriseksi yltyvän papin tukema porukka paljastuu Ku Klux Klanin jäseniksi, ja Kalkkaro tovereineen ja perheineen joutuu hänkin todistamaan palavia ristejä.
Tarina kulkee vauhdilla. Hiltunen on onnistunut myös rytmittämään tarinan niin että lukija ei malttaisi jättää juttua kesken.
Hiltunen ei ole kuitenkaan mikään klassisen koulutuksen saanut Willer-piirtäjä. Varsinkin ihmishahmoissa on karkeutta, jonka vastapainona ei ole esimerkiksi parhaiden Ken Parker -piirtäjien rentoutta. Joillekin hahmoille piirretyt tunnistamista helpottavat tekijät – esimerkiksi suonet plantaashinomistajan isän otsalla – näyttävät ylikorostetuilta. Lisäksi tarinassa vaihtuu pensseli kesken kaiken – sivulla 47 tekstauksesta tulee yhtäkkiä paksumpaa, mikä täyttää kuvia liikaa. Loppukirja on tekstattu samalla pensselillä.
Toinen tarina, ”Vuoriston sudet” on perinteisempi takaa-ajotarina, jonka keskiössä on Kalkkaron pelastava pyssysankari. Juoni on monimutkainen ja sisältää monia äkillisiä käänteitä. Hiltunen kuvaa hyvin pyssysankarin sisäistä ristiriitaa lojaaliuden ja kuuluisuuden tavoittelun välillä. Paikoitellen piirrosjälki on kuitenkin kiireisemmän tuntuista kuin ”Ihmisen hinnassa”.
Yksi pikkuvirhe jäi itseäni häiritsemään. Jälkimmäisen tarinan pyssysankari sanoo uraansa muistellessaan: ”Nykyään ihmiset muistavat ne nimet, jotka lehtimiehet ja pulp-kirjoittajat keinotekoisesti nostavat esiin.” On totta, että esimerkiksi Buffalo Billin legenda on suureksi osaksi kirjailija Ned Buntlinen ansiota, mutta pulp-lehdistä ei Yhdysvalloissa ruvettu puhumaan ennen 1900-lukua. 1800-luvulla puhuttiin vielä dime noveleista – ja niiden formaattikin oli täysin eri kuin myöhempien pulp-lehtien.
Juri Nummelin (Ruudinsavu 1 tai 2 / vol. 6 [2008])

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti