maanantai 25. lokakuuta 2010

Pääkirjoitus numeroon 4. / vol. 6

Pääkirjoituksen alkuperäinen, pidempi versio - taitossa joutuu aina lyhentämään. Ehkä se tekee teksteille vain hyvää. 

Clint Eastwoodin merkitystä ei voi kyllin korostaa. Eastwood on yksi niitä onnekkaita elokuvantekijöitä nyky-Hollywoodissa, jotka saavat panostaa rauhalliseen, miehekkääseen draamaan. Kukaan ei vaadi Eastwoodilta kolmiulotteista attraktion estetiikkaan keskittyvää massaelokuvaa, jota katsotaan kännykät katsomossa vilkkuen ja popcorn suussa rouskuen.
Onkin todellinen sääli, ettei Eastwood ole tehnyt merkittävimmän elokuvansa, Armottoman, jälkeen enää toista lännenelokuvaa. Avaruuselokuva Space Cowboys (1999) viittasi siihen suuntaan, mutta luulisi, että Eastwood vielä edes kerran haluaisi palata siihen lajityyppiin, joka käytännössä loi hänen uransa.
Toisaalta Armoton on elokuva, josta yhtenä harvoista maailmassa voi sanoa, että sen tekijät ovat antaneet siihen kaikkensa. Sellaista lahjakkuuden ja luovuuden keskittymää ei tule usein vastaan.
Samalla se on omasta mielestäni yksi harvoja onnistuneita elokuvia ohjaajansa filmografiassa. Eastwood on tärkeä hahmo monella tapaa, mutta hänestä on 2000-luvulla tullut jo yliarvostettu. Näin käy helposti monille, joiden ura jatkuu niin pitkään kuin Eastwoodilla - jo pelkkä se tosiasia, että ura ei ota loppuakseen, tekee kenestä tahansa klassikon. Nythän näkee jo sanottavan, että David Hasselhoff oli Ritari Ässänä karismaattinen.
Väite Eastwoodin yliarvostuksesta ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hänen tuotantonsa olisi jollakin tavalla vähäpätöinen. Länkkärien kannalta se on elintärkeä: mitä meillä olisi ilman Sergio Leonen 60-luvun puolivälin elokuvia? Länkkärien kehitys olisi pysähtynyt saman ajan pompööseihin Hollywood-suurtuotantoihin: MacKennan kulta, Nevada Smith ja niin edelleen. Spagettiwesterneistä ja niiden vaikutuksesta voi olla syystäkin montaa eri mieltä, mutta kyllä ne poistivat länkkäreistä turhan pönötyksen. (Monte Hellmanin edustama älyllisempi, absurdismiin kallellaan oleva suuntaus ei olisi ollut kaupallisesti järkevä suunta edetä.)
Tässä numerossa Ruudinsavu tekee kunniaa 80 vuotta täyttäneelle Clint Eastwoodille esittelemällä koko tämän länkkärituotannon, niin näyttelijäsuoritukset kuin ohjauksetkin. Vain paria aivan ensimmäistä valkokangasnäyttäytymistä ei ole nostettu esille. Esillä on koko huimaava lähes 50 vuotta kestänyt putki, joka kertoo samalla lajityypin historian: 50-luvun stereotyyppisistä halpiksista spagettiwesternien kautta koko lajityypin apoteoosiin, Armottomaan.
***
Suomessa saatiin alkusyksyllä lukea yksi huono länkkäriaiheinen uutinen: ylikansallinen viihdejätti Egmont lakkauttaa Suomessa Tampereen-toimituksensa ja siirtää sen toiminnon Helsinkiin. Samalla kustantamon väkeä karsittiin. Karsinnan kohteeksi joutui myös Ruudinsavuakin paljon avustanut Asko Alanen, joka on monella tapaa ollut vastuussa Egmontin pitkään jatkuneesta länkkärimyönteisestä linjasta. Tex Willerin uusi kukoistus ei ole jäänyt kenellekään epäselväksi ja sen voi sanoa olevan Alasen määrätietoisen työn ansiota. Lisäksi Alanen palautti lehtipisteisiin kauan kaivatun Ken Parkerin, Jonah Hexistä ja muista projekteista puhumattakaan.
Suomen Länkkäriseura ja Ruudinsavu paheksuvat syvästi Egmontin lyhytnäköistä toimintaa, jossa haaskataan enemmän inhimillistä luovuutta ja energiaa kuin saadaan vastineeksi säästöjä.
Anna sinäkin mahdollisuus pitkäjänteiselle kulttuurityölle ja tilaa Ruudinsavu! Neljä numeroa, 18 e - tilinumero on 430918-2126207.
Juri Nummelin

Dvd-arvioita: Metsästys, Revolverimies

Metsästys (The Hunting Party, 1971)

Don Medfordin ohjaama Metsästys ei ennakkoon herättänyt toiveita suuresta elokuvaelämyksestä. Ensinnäkin Medford tunnetaan lähinnä tv-ohjaajana. Toiseksi 1970-lukua ei yleisesti ottaen pidetä westernien kultaisena vuosikymmenenä. Näistä lähtökohdista käsin elokuva osoittautui mukavaksi yllätykseksi ja kunnianhimoiseksi tuotokseksi.
Elokuva kertoo, kuinka Frank Calderin (Oliver Reed) johtama roistoporukka ryöstää rikkaan suurtilallisen Brandt Rügerin (Gene Hackman) kauniin vaimon (Candice Bergen) koulun pihalta. Calderin tavoite on oppia lukemaan. Sadistinen Brandt Rüger ei tätä sulata ja alkaa armoton ajojahti. Takaa-ajajien etuna ovat uudet kiikarikiväärit, joiden kantama on 800 metriä.
Elokuvan alkutahdit eivät lupaa hyvää. Musiikki tavoittelee spagettilänkkäreiden tunnelmaa ja Calder esitellään tuppisuisena antisankarina. Melissa Rügerin sieppauksen jälkeen peruswesternin tunnelmista päästää intohimodraaman puolelle. Melissan ja Frank Calderin välille syttyy suhde ja tämä saa Melissan miehen entista suuremman raivon, suoranaisen hulluuden valtaan. Edessä on väistämätön välien selvittely ja suuren luokan verilöyly.
Elokuva on ajalleen tyypillisesti erittäin väkivaltainen. Kansiteksteissä mainostetaan dvd:llä olevan leikkaamattoman version. Monien maiden tv-esityksiä ja videojulkaisuja olikin aiemmin sensuroitu. Elokuvaa on suomessakin esitetty elokuvateattereissa ja tv:ssä, mutta ei ole tietoa, onko näitä versioita sensuroitu. Yhdessä aiemmin sensuroiduista kohtauksista Brandt Rüger käsittelee kiinalaista prostituoitua palavalla sikarilla. Palavaa lihaa ei tässäkään dvd-versiossa näytetä, mutta siitä huolimatta kohtaus on melkoisen raju. Rajuudesta huolimatta kohtauksen mukanaolo on perusteltua, sillä se syventää entisestään Rügerin henkilöprofiilia. Hackman tekeekin elokuvassa yhden häijyimmistä roolisuorituksistaan.
Aivan klassikkotasoa elokuva ei kuitenkaan ole. Taitava brittinäyttelijä Oliver Reed ei ehkä ollut paras valinta elokuvan päärooliin. Reedin karisma ja uskottavuus eivät ole aivan riittäviä kannattelemaan rosoista westerniä. Sen sijaa Bergen ja Hackman ovat rooleihinsa juuri sopivat. Myös roistoseurueen moniin henkilöhahmoihin on vaivauduttu panostamaan, mikä palvelee hyvin lopputulosta.

Revolverimies (Shootist, 1976)

John Waynen viimeiseksi jäänyt elokuva Revolverimies on viimein saatu suomalaiseen dvd-levitykseen. Julkaisun viipyminen on siinäkin mielessä ihmeellistä, että kyseessä on yksi 1970-luvun upeimmista westerneistä.
John Wayne esittää ikääntynyttä revolverimiestä, sheriffi J. B. Booksia, joka ratsastaa erään pikkukaupungin lääkärin (James Stewart) pakeille. Lääkäri on Booksille entuudestaan tuttu, sillä tämä on joutunut parsimaan hänet kasaan erään revolverikahakan jälkeen. Lääkärin tuomio on tyly: syöpä. Elinaikaa on jäljellä vain muutamia viikkoja ja viimeiset elinvaiheet tulevat olemaan sanoinkuvaamattoman tuskallisia.
Books hakeutuu yrmeäilmeisen mutta rauhaa rakastavan rouva Rogersin (Lauren Bacall) täysihoitolaan odottamaan kuolemaa. Kaupungin pyssysankarit saavat kuitenkin tietää kuuluisan revolverimiehen saapumisesta ja pian aletaan suunnitella sitä viimeistä taistelua.
Elokuva on Waynen filmografiassa hyvin erikoinen. Yleensä Wayne keräsi ympärilleen tutun ja turvallisen filmiryhmän, joiden kanssa kuviot olivat selvillä. Nyt Wayne tukeutui Clint Eastwoodin luotto-ohjaajaan Don Siegeliin. Kuvauksesta vastasi Bruce Surtees, tuttu hänkin monista Eastwoodin elokuvista. Surteesin meriittilistalla on muun muassa Eastwoodin Ruoska (1973), jota Wayne oli suominut rankoin sanakääntein paria vuotta aiemmin. Ehkäpä Wayne halusi katsoa, mitä seuraa, kun astuu tavallaan pahimman kilpailijan reviirille. Hyvähän siitä seurasi.
Elokuva on jäntevästi ohjattu ja kuvattu. Näyttelijäsuoritukset ovat läpeensä upeita. Jo mainittujen legendojen lisäksi elokuvassa esiintyy muun muassa Richard Boone Booksin vanhana, autolla päristelevänä vihamiehenä. Myös nuoren Ron Howard roolihahmo kasvaa elokuvan aikana koskettavasti. Elokuvassa on useita yhtymäkohtia Sam Peckinpahin elokuvaan Viheltävät luodit (1962), jossa myös teemana oli ikääntynyt revolverimies.
Elokuva perustuu Glendon Swarthoutin romaaniin. Käsikirjoituksessa ovatkin elokuvan ainoat puutteet. Elokuvassa Booksin ja rouva Rogersin välillä kipunoi. Toinen kuitenkin edustaa väkivaltaa, kun taas toinen vihaa sitä. Tämä kontrasti saa Booksin puntaroimaan menneisyyttään. Syy, miksi hän kuitenkin jatkaa väkivallan tiellä, jää perusteluja vaille.
Komeampaa lopetusta Waynen uralle tuskin olisi voinut kuvitella. Wayne aktiivisesti haki tämänkin jälkeen sopivia rooleja, mutta ainuttakaan ei tullut vastaan. Ehkä hyvä niin. Koskettavuutta lisää se, että jo yhden syövän voittaneella Waynellä oli kuvausten aikana terveyden kanssa suuria ongelmia. Syövästä ei kuitenkaan ollut kyse, mutta kuvausten jatkaminen oli silti vaakalaudalla. Paria vuotta myöhemmin syöpä lopulta uusiutui ja vei miehen mennessään.
Janne Viitala

Toimiva länkkäridekkari

Stef Penney: Erämaan armo (Tenderness of wolves, ). Suom. Jaakko Kankaanpää. 527 s. Bazar, 2009.

Kirjailijana debytoineen skotlantilaisen Stef Penneyn palkittu, Kanadaan sijoittuva "murhamysteeriwestern" Erämaan armo ilmestyi suomeksi viime vuonna. Englanniksi kirja ilmestyi 2006 ja Penney voitti sillä Costa Book of the Year -palkinnon.
Tuhdin näköinen kirja on yllättävän miellyttävä lukukokemus. Penneyn tausta elokuvantekijänä ja käsikirjoittajana näkyy ilmavasti kirjoitetuissa lyhyissä luvuissa (teoksesta on tekeillä myös elokuva), ja vaikka tarinassa on useita päähenkilöitä ja kertoja vaihtuu luvusta toiseen, tarinan seuraaminen ei tuota vaikeuksia.
Mukaan mahtuu hyvin erilaisia ihmisiä ja ihmiskohtaloita, ja monesta juonen sivupolusta olisi voinut kirjoittaa oman romaaninsa. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja elävän oloisia. Kirjoittajan ikä ja sukupuoli (nelikymppinen nainen) näkyy ehkä siinä, että kukaan kertomuksen parhaassa iässä olevista miehistä ei esiinny kertojana, vaan heidät nähdään aina ulkopuolisten silmin.
Sen sijaan naisten lisäksi ääneen pääsevät kokemattomat sekä eläkeiässä olevat miehet. Ehkä tämä on kirjailijan tietoista kannanottoa perinteistä lännentarinaa kohtaan.
Tarina alkaa talvella 1867, kun syrjäisessä kylässä murhataan kokenut turkismetsästäjä ja samaan aikaan 17-vuotias poika katoaa. Tapaus sekoittaa kyläläisten elämän, ja paikalle saapuu myös monia kuolleesta turkismetsästäjästä kiinnostuneita ulkopuolisia, ennen kaikkea Hudsonin kauppakomppanian miehiä. Kadonneen pojan jäljet johtavat pohjoiseen erämaahan, ja häntä lähtevät seuraamaan ensin pojan äiti apunaan puoliverinen metsästäjä, joka on kauppakomppanialaisten mielestä syyllinen murhaan. Komppanian miehet lähtevätkin tämän perään. Erämaa ei osoittaudu niin tyhjäksi kuin luulisi, vaan sieltä löytyy muun muassa norjalainen luterilaisyhdyskunta sekä kaukainen kauppa-asema.
Kunnon murhatarinan mukaisesti kaikki liittyy kaikkeen, toisilleen tuntemattomat ihmiset toisiinsa ja menneisyys nykyisyyteen.
Kaiken kaikkiaan teos tuo runsaudessaan, monipolvisuudessaan ja arkirealismissaan mieleen Larry McMurtryn Lonesome Doven – viitanneeko tähän myös se, että Penneyn tarina alkaa Dove River -nimiseltä paikkakunnalta.
Romaanin genreä on ehkä vaikea määritellä, ja kirjailijaa onkin verrattu muun muassa Peter Hoegiin, Charles Dickensiin ja Margaret Atwoodiin, mutta kyllähän teos selvästi kuuluu länkkäreihin. Vaikka perusjuonena on murhamysteeri ja mukana romanssien tapaisia, ihmissuhdeongelmia ja poikarakkautta, seikkailut karussa erämaassa ja pohjoinen luonto ovat teoksen koossapitävä voima. Lonesome Doven lisäksi tarinasta voi löytää viitteitä Jack Londonin teoksiin, Fordin Etsijöihin ja miksei vaikkapa Vilhelm Mobergin Maastamuuttajiinkin. Ken Parkerinkin Kanada-seikkailut tulivat mieleen, ja onpa eräs tarinan henkilöistä William Parker -niminen puoliverinen turkismetsästäjä.
Anekdoottina kuuluu mainita, että kirjailija kärsi teosta kirjoittaessaan avaran paikan kammosta eikä ole koskaan käynyt Kanadassa sen erämaista puhumattakaan, vaan teki romaanin taustatyön British Libraryssa. Ja tekikin hienosti! Myös suomentaja on onnistunut työssään hyvin, talvisen Kanadan tunnelmat ovat siirtyneet sulavasti (!) suomeen.
Ossi Kokko

perjantai 22. lokakuuta 2010

Red Dead Redemption

Ruudinsavussa julkaistaan satunnaisesti myös peliarvioita: tässä uudesta Red Dead Redemption -pelistä Tero Karpin arvio.

Red Dead Redemption – autiomaa, jossa voimat leikkivät


Red Dead Redemption. Julkaisija: Rockstar Games. Julkaisupäivä: 18.5.2010. Lajityyppi: Third Person Shooter. Alusta: Xbox360, PS3.


Villin lännen tarinoiden klassisin perusasetelma lienee kaikille tuttu: yksinäinen ratsastaja, kostojuoni, korppikotkat ja pölyn keskeltä sieraimiin tunkeutuva ruudinsavu, joka sekoittuu vasta vuodatetun veren kirpeään tuoksuun. Samaa kaavaa on toistettu onnistuneesti kymmeniä kertoja erilaisissa lännenelokuvissa aina 1900-luvun alun mykkäelokuvista italowesterneihin.
On helppo kuvitella, että näillä eväillä saataisiin aikaan myös toimivia tietokone- ja konsolipelejä; sankarille kuudestilaukeava käteen ja vihollisille stetsonit päähän. Sensomotoriset refleksit hoitavat loput. Peliteollisuudessa tämä resepti on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin lyömätön, ja kunnollista lännenpeliä on saatu odottaa tähän asti. RockStarGamesin konsolipeli Red Dead Redemption (2010) avaa kuitenkin ovet kirjaimellisesti uuteen maailmaan.
Edwin S. Porterin Suuri junaryöstö (1903) kuuluu elokuvahistorian peruskaanoniin elokuvana, jossa esteettinen kieli alkoi löytää muotoaan aina leikkaustekniikoista liikkuvaan kameraan ja paikan päällä kuvattuihin kohtauksiin. Erityisesti lännenelokuvan myötä elokuva poistuikin studioista ulkotiloihin.
Samanaikaisesti ympäristö lakkasi olemasta elokuvissa pelkkä kulissi; siitä tuli yksi lännenelokuvan keskeisistä tekijöistä. Päähenkilöt joutuivat kohtaamaan paitsi toisensa ja itsensä myös ympäristön haasteet kuivuudesta ja kojooteista kallioita halkoviin koskiin.
Tätä voidaan pitää myös Red Dead Redemptionin suurena oivalluksena. Sen pelimoottori perustuu niin sanottuun avoimeen maailmaan, jossa pelaaja itse päättää minne menee ja mitä tekee. Ympäristö ei ole pelkkä koriste tai kulissi vaan keskeinen ja aktiivinen osa itse peliä. Toki taustalla on laajempi juoni ja siihen liittyviä tehtäviä, mitä pelaaja voi suorittaa, mutta se ei rajoita pelaamista.
Red Dead Redemptionin pelimaailma koostuu alueesta, johon kuuluu muun muassa karjatiloja, kaupunki, kallioita ja rikollisten salaisia piilopaikkoja. Jokainen näistä alueista muodostaa oman pienen territorionsa, joiden välillä pelaaja liikkuu ratsastamalla tai vankkureilla. Iso osa pelin tapahtumista kytkeytyykin siirtymiin alueesta toiseen ja näillä alueilla tapahtuviin muutoksiin: yhden alueen tutkiminen avaa uusia haasteita ja tutkittavia alueita.
Tällainen uuden maailman kartoittaminen ja pelin tuottama löytämisen riemu kytkeytyy oleellisesti pelin kuvaamaan aikakauteen. 1900-luvun alun villi länsi alkoi jo olla uudisraivaajien asuttama, mutta koskemattomia ja turmelemattomia alueita oli silti vielä olemassa.
Ratsastaessaan teiden ja rataverkon ulkopuolelle pelaajakin on hetkittäin osa luontoa ja ympäristöä auringonsäteiden tunkeutuessa ruohonkorsien läpi villihevosten juostessa vapaana horisontissa. Avoimen maailman vapaus on kuitenkin moraalin kannalta pelkkää illuusiota.
Pelin tarina alleviivaa, miten lain rajamaissa toimivien yksinäisten palkkionmetsästäjien aika alkaa olla väistämättä ohitse ja maailma muuttumassa. Pelaajan toimintaa kuvataan pelissä maineen ja kunnian asteikoilla, jotka ovat riippuvaisia pelaajan teoista.
Pelaaja voi hankkia rahaa työskentelemällä tai vaikka ryöstämällä pankkeja. Maine ja kunnia vaikuttavat utilitaristisen logiikan mukaisesti toisten ihmisten suhtautumiseen ja tekoihin. Kovanaaman maine ajaa kaksintaisteluihin ja onnenonkijoita riittää.
Red Dead Redemptionin digitaalinen maailma tarjoaa pääsyyn analogiseen aikaan ja tilaan, joka on jo lopullisesti kadotettu. Sen maailma on asuttamisensa tilassa oleva autiomaa, jossa muutoksen voimat leikkivät.
Yhtäältä tämä muutos koskee pelin sisäisiä tapahtumia ja tarinan kuvaamaa ajanjaksoa. Länsi alkaa olla asutettu, rautatiet tuovat alkuasukkaiden maille länsimaisen ihmisen, tämän moraalin ja yhteiskuntajärjestyksen.
Toisaalta kyse on muutoksesta itse peleissä ja peliteollisuudessa. Kehittyneet pelimoottorit kykenevät simuloimaan erilaisia todellisuuksia ja tarjoamaan maistiaisia maailmoista, joita joskus oli tai joita olisimme halunneet olevan.
Tero Karppi
Kirjoittaja on mediatutkimuksen tutkija Turun yliopistossa.

Sherman Alexien Intiaaniblues

Kirja-arvostelu uudesta merkittävästä intiaaniaiheisesta romaanista - juttu ei valitettavasti päätynyt lehteen, lähinnä päätoimittajan huolimattomuuden vuoksi. Se julkaistaan painettuna seuraavassa Ruudinsavussa, ensimmäisenä kuitenkin täällä blogissa.

Sherman Alexie: Intiaaniblues (Green Spot, 2009; 277 s; suom. Jussi Hirvi)

Intiaanikirjailija Sherman Alexien (s. 1966) kolmikymppisenä julkaiseman ensiromaanin Intiaaniblues (Reservation Blues, 1995) kääntäminen suomeksi on hienoa kulttuurityötä. Valtaosalla suomalaisista kun lienee edelleenkin käsitys intiaaneista jaloina (tai julmina) villeinä, jotka ratsastavat päivät pitkät hevosillaan pitkin preeriaa ja ahdistelevat toisinaan valkoisia uudisasukkaita. Alexien teos päivittää tätä kuvaa. Ennen Intiaanibluesia Alexie oli kirjoittanut runoja ja novelleja, ja niiden parissa hän on pääasiassa jatkanutkin; tuotantoon kuuluu Intiaanibluesin lisäksi vain kaksi muuta romaania (Indian Killer, 1996 ja Flight, 2007).

Intiaaniblues on varsin omalaatuinen teos; mieleen tulevat intiaanien perinteiset trickster-tarinat, vaikkei varsinainen veijaritarina olekaan kyseessä. Tarina sijoittuu nykypäivään, mutta menneisyys on tavalla toisella läsnä monin kohdin. Teos kertoo varsin karusta elämästä Alexielle omista kokemuksista tutussa spokane-intiaanien reservaatissa, mutta ote on pääasiassa ironinen tai satiirinen. Tärkeässä osassa ovat unet, jotka joskus kertovat jotakin menneestä, joskus tulevasta, mutta aina niistä ei kannata ottaa oppia. Intiaanibluesin tyylilaji on lähinnä tragikoominen, mutta välillä tehdään villejä hyppyjä fantasian puolelle. Kaiken kaikkiaan pintakerroksen alta näkyy murheellinen kuva intiaanien elämästä yhteiskunnan ehdoilla ja vähäisistä mahdollisuuksista pärjätä siinä.

Kirjan tapahtumapaikkana on pääasiassa spokane-reservaatti lähellä Wellpinitin kaupunkia Washingtonin osavaltiossa; välillä käydään läheisessä salish-reservaatissa, Seattlessa sekä lopulta New Yorkissa asti. Spokane-reservaatti itse on personoitu toimijaksi, joka määrittää siellä asuvien tekemisiä. Kirjan pääjuoni kertoo siitä, kuinka pari luuseri-intiaania perustaa ihmeellisen sattuman kautta rockbändin, jonka urakehitys(yritys)tä seurataan. Bändin ytimenä on toisaalta solisti-basistin Thomas Tekee Tulien tekemät sanoitukset ja toisaalta blueslegenda Robert Johnsonin lahjoittama kitara, joka on noiduttu Johnsonin paholaisen tekemän sopimuksen mukaisesti. Johnson itse vetäytyy reservaatissa asuvan Suuri Äiti -nimisen intiaanitietäjän luokse viettämään rauhallista loppuelämää. Jokaisen luvun alussa on yhden laulun sanat, ja intiaanimuusikko Jim Boyd on myös oikeasti levyttänyt kappaleet "Reservation Blues Soundtrack"-albumille (Alexie itse on mukana muutamassa kappaleessa).

Tarina on monikerroksinen kuvaus siitä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen, menneisyys nykyisyyteen ja nykyisyys menneisyyteen, myös silloin kun päällisin puolin ei näyttäisi vaikuttavan. Kaikki päähenkilöt ovat monipuolisia ja uskottavia, heidän tekonsa ja ajatuksensa vaikuttavat loogisilta epäloogisuuksissaankin. Jotkin sivuhahmot vaikuttavat karikatyyreiltä, mutta siten he myös korostavat päähenkilöiden rikkautta. Kääntäjä on onnistunut suomennoksessaan hyvin. Hän on suomentanut kaikki intiaanien (suku)nimet, mikä on oikea ratkaisu, sillä niillä on oma merkityksensä romaanin kokonaisuudessa; mieleen jäävät erityisesti Lester Hajoaa Käsiin (engl. Falls Apart), joka seikkailee muissakin Alexien teoksissa, sekä siskokset Shakki ja Tammi Kuuma Vesi.

Perinteisistä selväjuonisista seikkailuista pitävälle Intiaanibluesin lukeminen saattaa olla välillä haastavaa, mutta ehdottoman mielenkiintoinen ja hauskakin lukukokemus se varmasti on.

Ossi Kokko

Tex-kirjasto

TEX-KIRJASTO TOI VÄRIT WILLERIIN

Tex Willer –sarjaa uusitaan Suomessa nyt kolmatta kertaa. Tex-kirjasto poikkeaa aiemmista julkaisuista siinä, että painojäljestä ei ole tingitty, sivukoko on isompi ja tarinat ovat nyt väreissä.

Kyseessä ei ole yksin Texin kustantamon Sergio Bonelli Editoren tekemä uusintajulkaisusarja. Mukana ovat myös sanomalehdet La Repubblica ja L’espresso, joiden sunnuntailiitteenä näitä opuksia on julkaistu kerran viikossa. Sarja päättyy siellä piakkoin numeroon 200. Viimeisessä numerossa julkaistaan tarina, joka on kahdeksan vuotta vanha.

Suomessa sarja alkoi viime vuoden loppupuolella. Yhteistyökumppanina Egmontilla on Norjan Tex-toimitus. Kolme opusta on tullut ulos ja neljäs on pian painokoneissa. Tahti on verkkaisempi kuin Italiassa. Suomessa uusi osa saadaan, kun Norjan muiden Tex-erikoisjulkaisujen välissä on sopiva rakonen.

Kotoisa julkaisu on pienempi kuin italialainen, mutta kavennukset on tehty alkuperäisversion marginaaleista. Toinen ero on liitteenä olevien artikkelien määrä. Suomessa ja Norjassa saadaan vain kustantamon kirjoittamat artikkelit, kun taas Italiassa julkaistaan myös sanomalehtien tekemiä kirjoituksia. Kolmas erovaisuus on niteiden sivumäärä. Italiassa pyritään määrämittaisuuteen, kun Norjassa ja Suomessa puolestaan tavoitellaan loogista päätöskohtaa tarinalle. Molemmissa versioissa kunkin opuksen sivumäärä on keskimäärin 300 paikkeilla.

Monen patavanhoillisen texistin mielestä Texin seikkailuja tulee julkaista vain mustavalkoisena. Usean jääräpään kanta on muuttunut sarjan alettua. Hyvin toteutettu väritys sopii Texin maailmaan erinomaisesti. Pienet yksityiskohdat erottuvat ruuduista entistä paremmin. Väritys on sopivan hillittyä, ellei lukuun oteta Texin kirkuvankeltaista paitaa.

Egmontin meneillään olevat yt-neuvottelut heittävät varjon tämänkin sarjan ylle. Muutokset sarjan eurooppalaisessa jakeluportaassa saattaa myös sekoittaa pakkaa. Kirjasarjan ensimmäiset osat ovat myyneet hyvin, ensimmäisestä osasta otetaan jo toista painosta, joten ehkäpä Tex-kirjasto ei ole ensimmäisenä Egmontin lakkautuslistalla.

Janne Viitala