perjantai 22. lokakuuta 2010

Sherman Alexien Intiaaniblues

Kirja-arvostelu uudesta merkittävästä intiaaniaiheisesta romaanista - juttu ei valitettavasti päätynyt lehteen, lähinnä päätoimittajan huolimattomuuden vuoksi. Se julkaistaan painettuna seuraavassa Ruudinsavussa, ensimmäisenä kuitenkin täällä blogissa.

Sherman Alexie: Intiaaniblues (Green Spot, 2009; 277 s; suom. Jussi Hirvi)

Intiaanikirjailija Sherman Alexien (s. 1966) kolmikymppisenä julkaiseman ensiromaanin Intiaaniblues (Reservation Blues, 1995) kääntäminen suomeksi on hienoa kulttuurityötä. Valtaosalla suomalaisista kun lienee edelleenkin käsitys intiaaneista jaloina (tai julmina) villeinä, jotka ratsastavat päivät pitkät hevosillaan pitkin preeriaa ja ahdistelevat toisinaan valkoisia uudisasukkaita. Alexien teos päivittää tätä kuvaa. Ennen Intiaanibluesia Alexie oli kirjoittanut runoja ja novelleja, ja niiden parissa hän on pääasiassa jatkanutkin; tuotantoon kuuluu Intiaanibluesin lisäksi vain kaksi muuta romaania (Indian Killer, 1996 ja Flight, 2007).

Intiaaniblues on varsin omalaatuinen teos; mieleen tulevat intiaanien perinteiset trickster-tarinat, vaikkei varsinainen veijaritarina olekaan kyseessä. Tarina sijoittuu nykypäivään, mutta menneisyys on tavalla toisella läsnä monin kohdin. Teos kertoo varsin karusta elämästä Alexielle omista kokemuksista tutussa spokane-intiaanien reservaatissa, mutta ote on pääasiassa ironinen tai satiirinen. Tärkeässä osassa ovat unet, jotka joskus kertovat jotakin menneestä, joskus tulevasta, mutta aina niistä ei kannata ottaa oppia. Intiaanibluesin tyylilaji on lähinnä tragikoominen, mutta välillä tehdään villejä hyppyjä fantasian puolelle. Kaiken kaikkiaan pintakerroksen alta näkyy murheellinen kuva intiaanien elämästä yhteiskunnan ehdoilla ja vähäisistä mahdollisuuksista pärjätä siinä.

Kirjan tapahtumapaikkana on pääasiassa spokane-reservaatti lähellä Wellpinitin kaupunkia Washingtonin osavaltiossa; välillä käydään läheisessä salish-reservaatissa, Seattlessa sekä lopulta New Yorkissa asti. Spokane-reservaatti itse on personoitu toimijaksi, joka määrittää siellä asuvien tekemisiä. Kirjan pääjuoni kertoo siitä, kuinka pari luuseri-intiaania perustaa ihmeellisen sattuman kautta rockbändin, jonka urakehitys(yritys)tä seurataan. Bändin ytimenä on toisaalta solisti-basistin Thomas Tekee Tulien tekemät sanoitukset ja toisaalta blueslegenda Robert Johnsonin lahjoittama kitara, joka on noiduttu Johnsonin paholaisen tekemän sopimuksen mukaisesti. Johnson itse vetäytyy reservaatissa asuvan Suuri Äiti -nimisen intiaanitietäjän luokse viettämään rauhallista loppuelämää. Jokaisen luvun alussa on yhden laulun sanat, ja intiaanimuusikko Jim Boyd on myös oikeasti levyttänyt kappaleet "Reservation Blues Soundtrack"-albumille (Alexie itse on mukana muutamassa kappaleessa).

Tarina on monikerroksinen kuvaus siitä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen, menneisyys nykyisyyteen ja nykyisyys menneisyyteen, myös silloin kun päällisin puolin ei näyttäisi vaikuttavan. Kaikki päähenkilöt ovat monipuolisia ja uskottavia, heidän tekonsa ja ajatuksensa vaikuttavat loogisilta epäloogisuuksissaankin. Jotkin sivuhahmot vaikuttavat karikatyyreiltä, mutta siten he myös korostavat päähenkilöiden rikkautta. Kääntäjä on onnistunut suomennoksessaan hyvin. Hän on suomentanut kaikki intiaanien (suku)nimet, mikä on oikea ratkaisu, sillä niillä on oma merkityksensä romaanin kokonaisuudessa; mieleen jäävät erityisesti Lester Hajoaa Käsiin (engl. Falls Apart), joka seikkailee muissakin Alexien teoksissa, sekä siskokset Shakki ja Tammi Kuuma Vesi.

Perinteisistä selväjuonisista seikkailuista pitävälle Intiaanibluesin lukeminen saattaa olla välillä haastavaa, mutta ehdottoman mielenkiintoinen ja hauskakin lukukokemus se varmasti on.

Ossi Kokko

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti