Siirry pääsisältöön

Sherman Alexien Intiaaniblues

Kirja-arvostelu uudesta merkittävästä intiaaniaiheisesta romaanista - juttu ei valitettavasti päätynyt lehteen, lähinnä päätoimittajan huolimattomuuden vuoksi. Se julkaistaan painettuna seuraavassa Ruudinsavussa, ensimmäisenä kuitenkin täällä blogissa.

Sherman Alexie: Intiaaniblues (Green Spot, 2009; 277 s; suom. Jussi Hirvi)

Intiaanikirjailija Sherman Alexien (s. 1966) kolmikymppisenä julkaiseman ensiromaanin Intiaaniblues (Reservation Blues, 1995) kääntäminen suomeksi on hienoa kulttuurityötä. Valtaosalla suomalaisista kun lienee edelleenkin käsitys intiaaneista jaloina (tai julmina) villeinä, jotka ratsastavat päivät pitkät hevosillaan pitkin preeriaa ja ahdistelevat toisinaan valkoisia uudisasukkaita. Alexien teos päivittää tätä kuvaa. Ennen Intiaanibluesia Alexie oli kirjoittanut runoja ja novelleja, ja niiden parissa hän on pääasiassa jatkanutkin; tuotantoon kuuluu Intiaanibluesin lisäksi vain kaksi muuta romaania (Indian Killer, 1996 ja Flight, 2007).

Intiaaniblues on varsin omalaatuinen teos; mieleen tulevat intiaanien perinteiset trickster-tarinat, vaikkei varsinainen veijaritarina olekaan kyseessä. Tarina sijoittuu nykypäivään, mutta menneisyys on tavalla toisella läsnä monin kohdin. Teos kertoo varsin karusta elämästä Alexielle omista kokemuksista tutussa spokane-intiaanien reservaatissa, mutta ote on pääasiassa ironinen tai satiirinen. Tärkeässä osassa ovat unet, jotka joskus kertovat jotakin menneestä, joskus tulevasta, mutta aina niistä ei kannata ottaa oppia. Intiaanibluesin tyylilaji on lähinnä tragikoominen, mutta välillä tehdään villejä hyppyjä fantasian puolelle. Kaiken kaikkiaan pintakerroksen alta näkyy murheellinen kuva intiaanien elämästä yhteiskunnan ehdoilla ja vähäisistä mahdollisuuksista pärjätä siinä.

Kirjan tapahtumapaikkana on pääasiassa spokane-reservaatti lähellä Wellpinitin kaupunkia Washingtonin osavaltiossa; välillä käydään läheisessä salish-reservaatissa, Seattlessa sekä lopulta New Yorkissa asti. Spokane-reservaatti itse on personoitu toimijaksi, joka määrittää siellä asuvien tekemisiä. Kirjan pääjuoni kertoo siitä, kuinka pari luuseri-intiaania perustaa ihmeellisen sattuman kautta rockbändin, jonka urakehitys(yritys)tä seurataan. Bändin ytimenä on toisaalta solisti-basistin Thomas Tekee Tulien tekemät sanoitukset ja toisaalta blueslegenda Robert Johnsonin lahjoittama kitara, joka on noiduttu Johnsonin paholaisen tekemän sopimuksen mukaisesti. Johnson itse vetäytyy reservaatissa asuvan Suuri Äiti -nimisen intiaanitietäjän luokse viettämään rauhallista loppuelämää. Jokaisen luvun alussa on yhden laulun sanat, ja intiaanimuusikko Jim Boyd on myös oikeasti levyttänyt kappaleet "Reservation Blues Soundtrack"-albumille (Alexie itse on mukana muutamassa kappaleessa).

Tarina on monikerroksinen kuvaus siitä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen, menneisyys nykyisyyteen ja nykyisyys menneisyyteen, myös silloin kun päällisin puolin ei näyttäisi vaikuttavan. Kaikki päähenkilöt ovat monipuolisia ja uskottavia, heidän tekonsa ja ajatuksensa vaikuttavat loogisilta epäloogisuuksissaankin. Jotkin sivuhahmot vaikuttavat karikatyyreiltä, mutta siten he myös korostavat päähenkilöiden rikkautta. Kääntäjä on onnistunut suomennoksessaan hyvin. Hän on suomentanut kaikki intiaanien (suku)nimet, mikä on oikea ratkaisu, sillä niillä on oma merkityksensä romaanin kokonaisuudessa; mieleen jäävät erityisesti Lester Hajoaa Käsiin (engl. Falls Apart), joka seikkailee muissakin Alexien teoksissa, sekä siskokset Shakki ja Tammi Kuuma Vesi.

Perinteisistä selväjuonisista seikkailuista pitävälle Intiaanibluesin lukeminen saattaa olla välillä haastavaa, mutta ehdottoman mielenkiintoinen ja hauskakin lukukokemus se varmasti on.

Ossi Kokko

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…