torstai 29. joulukuuta 2011

Pääkirjoitus numeroon 2 / vol. 7

Tämä on jälleen kerran alkuperäinen pidempi versio lehden pääkirjoituksesta. Lopussa muutamia huomioita lehdestä, ja tekstin jälkeen muita Ruudinsavun juttuja, lähinnä kirja-arvioita. 


Ruudinsavulle onnitteluja!

Näinhän siinä sitten kävi, että Ruudinsavua on tehty jo kymmenen vuotta. Sopii onnitella!
Suomen Länkkäriseura perustettiin lähes vahingossa syys- tai lokakuussa 2001. Tapahtumien ketju alkoi siitä, kun tämän kirjoittaja oli julkaissut esikoisteoksensa Pulpografia, joka esittelee yli 300 amerikkalaista kioskidekkaristia. Suomen Dekkariseuran julkaisemaa tehdessäni huomasin, että monet kiinnostavat ja laadukkaat kioskikirjailijat olivat tehneet myös länkkäreitä, ja puhuin ystäväni, kirjailija Tapani Baggen kanssa asiasta. Pohdimme, että jatko-osa Pulpografialle pitäisi tehdä, mutta sille ei ole kustantajaa. Tapani sanoi: "Senhän julkaisee tietenkin Suomen Länkkäriseura!"
Tuohan oli selvä heitto, mutta useasti heittoihin kannattaa tarttua. Kyselin muutamia tuttuja mukaan ja Länkkäriseuran perustava kokous pidettiin syksyllä Turussa, kun olimme olleet Tapanin kanssa pienimuotoisessa pulp-aiheisessa keskustelutilaisuudessa Turun Kirjakahvilassa. Nappasimme tilaisuudesta mukaan myös Sami Myllymäen, joka ei varmasti tuolloin tiennyt, että joutuu säilyttämään myymättömiä Ruudinsavuja kotonaan. Mukana oli myös sellaisia satunnaisesti Ruudinsavussa näkyneitä ihmisiä kuin Kimmo Ahonen ja Mari Verho. Tapani kirjoittaa Ruudinsavuun edelleen satunnaisesti.
STT:lle tehty tiedote ja sähköpostilistan perustaminen toivat toimintaan mukaan aktiivisen monipaikanhöylän ja supertietäjän Anssi Hynysen sekä Jukka Sippolan ja Jari Teilaksen. Ensimmäinen numero saatiin valmiiksi yllättävän nopeasti: sitä myytiin jo Turun kirjamessuilla, jonne saimme ilmaisen myyntipaikan Varsinais-Suomen läänin taidetoimikunnan osastolle. Ensimmäisenä vuonna ilmestyikin vain tuo yksi numero, joka olisi jälkikäteen ajatellen pitänyt ehkä nimetä näytenumeroksi. Mediahuomiotakin tuli hiukan.
Ruudinsavu ilmestyi monta vuotta neljä kertaa vuodessa, mikä alkoi sittemmin tuntua - varsinkin päätoimittajasta, muusta toimituksesta puhumattakaan - liialliselta työtaakalta. Siksi ilmestyminen on nykyään sidottu niin sanottuihin volyymeihin, jolloin neljä numeroa muodostaa volyymin riippumatta siitä, missä ajassa ne ilmestyvät. Samaa ilmestymistapaa noudattaa muun muassa Ruudinsavun pikkuserkku, Ankistien Ankkalinnan Pamaus, jonka päätoimittaja Timo Ronkainen on ollut mukana myös Ruudinsavun toiminnassa.
Mitä tapahtui Pulpografian jatko-osalle? Länkkäriseura ei sitä julkaissut: Kuudestilaukeavat ilmestyi BTJ Kirjastopalvelulta vuonna 2005. Sen rinnalla ilmestyi toinenkin länkkärihakuteos, Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita, jossa monet länkkäriseuralaisetkin esittelevät kirjailijoita Zane Greystä Louis L'Amouriin ja takaisin. Länkkäriseura julkaisi Kuudestilaukeavien pienen jatko-osan, pelkästään novellisteja esittelevän, vitsikkäästi nimetyn vihkosen Viidestilaukeavat. Sitä saattaa jostain laatikon pohjista vielä löytää, jos sen haluaa tilata.

***

Ruudinsavun päätoimittaja on saanut uuden koneen - tai ainakin sinnepäin. Kun lehden ulkoasua on pitänyt työstää alusta alkaen uudestaan, on samalla tehty pientä ulkoasu-uudistusta. Mitään kovin radikaalia ei ole tehty ja lehteen uskaltaa tarttua avoimin mielin edelleenkin.
Mutta päätoimittajan ja muun toimituksen (?!) ponnisteluja kannattaa tukea, ettei kenellekään tule mieleen että on tehnyt turhaa työtä. Muista siis uudistaa tilauksesi: 18 euroa tilille 430918-2126207 kilahtaa ja neljä numeroa postiin vilahtaa! Ilmoita nimesi ja osoitteesi maksaessasi, niin tiedämme, kenelle lehdet lähetetään. Muistathan myös, että monia vanhoja numeroita on saatavilla - kannattaa kysellä (paitsi Morgan Kane -erikoisnumeroa).
Siltä varalta, että kymmenvuotisjuhlalehti tavoittaa lukijat ennen joulua: hyvää joulua! Onnellista uutta vuotta joka tapauksessa!
Juri Nummelin

PS.
Kuten niin valitettavan usein käy, lehdessä on harmillinen moka. Timo Hännikäisen hieno Heaven's Gate -essee juhlistaa numeroa upeasti, mutta sivulla 25 taittaja (eli päätoimittaja) on laiskotellut ja kuva peittää osan tekstiä alleen. Tässä puuttuvat pätkät:

Harvassa elokuvassa nuoruuden haaveita ja niiden romahtamista on kuvattu yhtä musertavasti, yhtä katkeransuloisesti.
Ehkä vielä olennaisemmalla tasolla Heaven's Gate on elegia sille, mitä Yhdysvallat olisi voinut olla. Viljelijät, pienkauppiaat ja käsityöläiset edustavat Ciminon elokuvassa toisenlaista Amerikkaa, joka perustuu
yhteisöllisyydelle ja pienen mittakaavan yrittäjyydelle. He elävät itsehallinnollisessa kyläyhteisössä, joka tuo mieleen vuosisataisen talonpoikaiskulttuurin ja joidenkin 1800-luvun utopiasosialistien ajatukset.

Heaven's Gatessa ratsuväki pelastaa virallisen WASP-Amerikan ryysyisten viljelijöiden laumalta, joka on saapunut uudelle mantereelle paremman elämän lupausten houkuttelemana. Mutta koska elokuva on kuvattu näiden "valkoisten intiaanien" näkökulmasta, lopputaistelun päätös on ironinen koko Yhdysvaltain historiaa ja lännenelokuvan lajityyppiä kohtaan.
Tämän takia Ciminon suurteos luokitellaan usein antiwesterniksi, mutta se on useimpia lajityypin edustajia kiinnostavampi.

PS2. Muissa jutuissa mm. Mies Mikkosen hauska ja pitkä katsaus omituisimpiin lännenelokuviin, klassikkopalstalla esitellään John Fordin Etsijät ja Tosi Länsi -sarjassa Jari Teilas kirjoittaa Dodge Cityn historiasta.

Robert Louis Stevenson: Harrastelijasiirtolainen

Aarresaaren kirjoittaja Kaliforniassa

Robert Louis Stevenson: Harrastelijasiirtolainen sekä Tasankojen halki. Suom. Ville-Juhani Sutinen. 217 s. Savukeidas 2011.

Robert Louis Stevenson tunnetaan nykyään lähinnä parin kauhu- ja seikkailuromaanin kirjoittajana: Tri Jekyll ja Mr. Hyde ja Aarresaari ovat kirjoja, joita edelleen luetaan. Ja on syytäkin lukea, koska kummassakin Stevenson osoittaa taitonsa luoda ajan kulutusta kestäviä, lähes myyttisiä henkilöhahmoja ilman että ne ovat stereotyyppejä. Lisäksi varsinkin Tri Jekyll ja Mr. Hyde on erinomainen tarinankuljetuksen opas, jossa Stevenson näyttää osoittelematta, miten lukija saadaan koukkuun ja miten syvällinen tarina saadaan lopetettua pienessä sivumitassa.
Mutta Stevenson oli myös aikansa oppinut esseisti ja matkakirjailija. Stevensonin miellyttävästi polveilevista esseistä on aiemmin saatu suomeksi pieni valikoima Kävelyretkistä (1997) sekä pari näytettä kirjassa Itsemurhaklubi (2010).
Savukeitaan matkakirjallisuuden klassikkosarjaan kuuluu Harrastelijasiirtolainen, jonka nimiteksti kertoo Stevensonin matkasta yli Atlantin. Tekstissä näkyvät jo osittain monet pettymykset, jotka Stevensonia kohtasivat Amerikassa. Hän nimittäin ironisoi vahvasti matkustajien toiveita elämästä Uudessa Maailmassa: työväestön edustajat "eivät ottaneet kuuleviin korviinsa omaa vastuutaan itsensä kehittämisestä, vaan toivoivat koko maailman romahtavan ja muuttuvan kuin taikaiskusta sellaiseksi, että he voisivat pysyä ajattelemattomina, joutilaina ja irstailevina, ja silti nauttia siitä mukavuudesta ja kunnioituksesta, jotka todellisuudessa kumpuavat ainoastaan vastakkaisten hyveiden pohjalta. Tämä vaikutti olevan monien odotuksena matkalla Amerikkaan."
Oleellisemmin Amerikkaa kuvaa kirjaan sisältyvä lyhyempi teksti "Tasankojen halki". Se ilmestyi alun perin aiemmin kuin "Harrastelijasiirtolainen", mutta kertoo siitä huolimatta Stevensonin matkan myöhemmästä osuudesta. Siinä kirjailija kuvailee matkaansa Yhdysvaltojen halki sekä aikaansa Kaliforniassa, eritoten Montereyssa, aikoinaan merkittävässä kaupungissa, jonka aseman isommiksi nousseet muut kaupungit ovat sittemmin riistäneet.
Monterey oli Stevensonin aikana kuitenkin vielä pikkukaupunki. Kuten monet myöhemmät kalifornialaiskirjailijat (vrt. esim. Raymond Chandler), Stevenson suree menneen puolesta ja haikailee menneen perään. Hän lopettaakin kertomuksensa: "Mutta tässä maailmassa sattuu aina vallankumous toisensa jälkeen. Kaikki mitä tässä kirjoitan on jo jäänyt menneisyyteen. Viime vuosien aikaisat Montereyta ei enää ole olemassa. [---] Vanha pikkukaupunki on mennyttä! Se ei ollut riittävän vahva vastustaakseen pöyhkeilevien valloittajien tahtoa, ja Montereyn alkuperäisten, viheliäisten, vanhanaikaisten ja pennittömien herrasmiesten on kadottava ajan virtaan suurten kultakaivosten miljonäärirahvaan edestä ikään kuin he olisivat alempi rotu."
Katkelmassa näkyy hyvin Stevensonin pettymys Amerikkaan. Vaikka hän luo vilpittömästi ihastelevia tai ainakin kummastelevia kuvia amerikkalaisten ja meksikolaisten elämään, hän ei voi kuin surra sitä, millaiseksi Uusi Maailma on osoittautunut.
Stevenson nimittäin kammoksuu moniakin asioita Amerikassa. Stevenson muun muassa häpeää intiaanien syrjintää ja sitä, miten nämä on ajettu pois omilta mailtaan: "Jos sortotoimet sysäävät viisaankin ihmisen hulluuden partaalle, millainen raivo vellookaan noiden surkeiden heimojen sydämessä! Heidät on ajettu koko ajan vain kauemmas ja kauemmas, ja heille luvatut reservaatit on anastettu yksi toisensa jälkeen osavaltioiden laajentuessa länteen." Stevenson pitää intiaanien valkoisia kohtaan osoittamaa halveksuntaa täysin oikeutettuna ja luettelee monia esimerkkejä valkoisten tekemistä vääryyksistä. Stevenson ei toisaalta täysin ole itsekään vapaa rasistisista luonnehdinnoista esimerkiksi juutalaisista kirjoittaessaan.
Stevenson tapaa Amerikassa myös lyhytnäköistä keinottelua ja epärehellisyyttä. Stevenson puuttuu esimerkiksi Kalifornian maakauppoihin: "Meillä ei ole Englannissa mitään käsitystä niistä hankaluuksista ja vaikeuksista, jotka syntyvät näiden suurten maaomistusten vuoksi: on maavarkaita ja keplottelijoita, tai helppoheikkejä, kuten heitä tavallisesti kutsutaan. Tämän johdosta kaikki Montereynkin kaupungin maat ovat yhden ainoan ihmisen omistuksessa. On hämärän peitossa, kuinka ne lopulta päätyivät hänelle, mutta miestä vihataan suunnattomasti, oli se sitten oikeutettua tai ei."
Stevenson kuvailee lyhyesti länkkärimäisen kohtauksen, jossa "naamioituneet verenhimoiset hevosmiehet tutkivat kaupunkiin tulevat vaunut kolmena iltana peräkkäin etsiessään" vihattua maanomistajaa.
Meksikolaisia Montereyn kaupungissa on enemmistö, mutta kukaan heistä ei omista omaa taloaan. Meksikolaiset ovatkin Stevensonin kuvauksessa valkoisten vapaata riistaa uskoessaan kauppakumppaniensa rehellisyyteen ja vilpittömyyteen. Stevenson kuvailee viehättyneenä meksikolaisten helppoa asennetta elämään, joka synnyttää kyllä hankaluuksia, mutta estää ihmisiä huijaamasta toisiaan, ainakaan tahallaan. Stevensonia viehättää myös karkeiden amerikkalaisten keskellä meksikolaisten sivistyneisyys ja kohteliaisuus. Pieni kuvaus vaqueroista on viehättävä, vaikka siinä viitataankin näiden tekemään hevosten rääkkäämiseen.
Kamalinta kaikista on kuitenkin maisemien latteus. Varsinkin junamatka Amerikan mantereen halki hätkähdyttää - ja tylsistyttää - Stevensonia: "kun päivä viimein koitti, sen loisto paljasti [---] murtuneen ja ruman maailmankolkan. Mailit kuluivat kulumistaan, mutta missään ei näkynyt ainuttakaan puuta, lintua tai jokea. Ulkona vilahteli ainoastaan pitkiä hedelmättömiä kanjoneita, joiden sisuksista junan pillin vihellys kertautui kaikuina. Juna oli ainoa elävä asia keskellä kuoleman maata." Stevensonin mukaan ei ole mikään ihme, että tällaisessa maisemassa ihmisen epärehellisyys ja moraalinen rappio nousevat pintaan: "kaupungit [kohoavat] jyristen esiin täpötäynnä kultaa, himoa ja kuolemaa".
Stevenson suunnitteli Montereyssa majaillessaan myös romaania Vendetta of the West, mutta jätti sen kesken. Olisi todella mielenkiintoista lukea Stevensonin näkemys lännenromaanista! Se olisi ilmestyessään ollut myös yksi ensimmäisiä merkittävän kirjailijan tekemiä varsinaiseen Länteen sijoittuvia seikkailuromaaneja.
Juri Nummelin

John Muirin Pitkä kävely Meksikonlahdelle


















Muirin kävelypäiväkirja 1860-luvulta
Slow-ajattelun ytimessä

John Muir: Pitkä kävely Meksikonlahdelle (The Thousand-Mile Walk to the Gulf, 1916). Suom. Jussi Korhonen. 175 s. Basam Books.

Amerikkalaisessa kirjallisuudessa on jo kauan vaikuttanut niin sanottu luontokirjallisuuden lajityyppi. Sen tunnetuin edustaja on Henry David Thoreau, jonka ikivihreä klassikko Walden (1854) ilmestyi vuoden 2010 puolella uutena suomennoksena nimellä Elämää metsässä. Thoreaun elinpiiri oli vahvasti Yhdysvaltain itäosissa, mutta hänen osuuttaan amerikkalaisen kirjallisen kulttuurin luontosuhteessa, rajaseutuajattelusta puhumattakaan, ei voi väheksyä.
Thoreau ei ole yksin. Hänen jalanjäljissään liikkui merkittävä luonnonsuojelija, muun muassa Yosemiten luonnonpuiston ja Sierra Club -luonnonsuojelujärjestön perustamiseen vaikuttanut John Muir. Vuosina 1838-1914 eläneen Muirin päiväkirjamuotoinen A Thousand-Mile Walk to the Gulf ilmestyi viime kesänä suomeksi nimellä Pitkä kävely Meksikonlahdelle. Alun perin postuumina vuonna 1916 julkaistu kirja oli ensimmäinen Muir-suomennos, ja sen myötä sopii toivoa, että näin miellyttävästi kirjoittanutta Muiria julkaistaisiin suomeksi lisääkin.
Kirja kuuluu nimensä mukaisesti kävelykirjallisuuden laajaan lajityyppiin, jota edustavat myös - ei kovinkaan yllättäen - Henry Thoreau, Robert Louis Stevenson ja heitä William Wordsworth. Tavalla, joka herättää ällistyksen sekaista kunnioitusta, Muir käveli vuonna 1867 Ohion Jeffersonvillestä Meksikonlahden rannikolle ja jatkoi siitä vielä laivalla Kuubaan, jossa hän tosin kärsii uupumuksesta niin ettei jaksa tehdä kuin pieniä retkiä Havannan ympäristöön.
Teos sopii erinomaisesti kustantajansa Basam Booksin monien elämäntapaoppaiden sarjaan - lukija alkaa nimittäin itsekin haaveilla uudenlaisesta elämästä, jossa siirrytään mahdollisimman hitaasti ja luontoa kunnioittaen paikkakunnalta toiselle, turvautuen vain lähimmäisten apuun majoituksen ja ruokailun suhteen. Välillä Muir toki kärsii pahanlaisesti nälkää, mikä saattaa vähentää romantikkojen innostusta seurata hänen jalanjäljillään. Loppuosa vaelluksesta menee pahasti pieleen, kun Muir sairastuu Floridan soilla malariaan.
Muirin kerronta on löysää ja jutustelevaa, mutta proosa parhaimmillaan tarkkaa ja eksaktia. Muir tekee paljon luonnontieteellisiä havaintoja eikä epäröi keskeyttää kerrontaa pitkäksikin aikaa kertoakseen yksityiskohtaisesti jostain löydöstään, kuten palmupuita Floridan soilla. Viehättävän vanhanaikaisesti hän asettaa puita paremmuusjärjestykseen: "Arvon von Linné kutsuu palmuja 'kasvimaailman ruhtinaiksi'. Tiedän, että niiden luonteessa on jaloutta ja suuruutta ja että on olemassa paljon jalompiakin palmuja kuin nämä. Minusta ne ovat arvojärjestyksessä kuitenkin tammea ja mäntyä alempana. Palmujen liike ei ole kovin viehättävää. Ne tuntuvat olevan parhaimmillaan täysin liikkumattomina keskipäivän tyyneydessä ja kirkkaassa valossa. Iltatuulessa ne kuitenkin huojuvat ja vaappuvat. Olen nähnyt paljon arvokkaammin liehuvia heinänkorsia." Tämän jälkeen Muir arvioi palmujen latvasilmuja toisiinsa.
Muirin kirjan suomennos osuu erinomaisesti maailmaa villitsevään slow-ajatteluun, jossa pyritään karsimaan mielenkiinnon kohteita ja elämään tässä hetkessä. Mitä muutakaan on se kun Muir kirjoittaa: "Söin aamiaiseksi keksin tai kaksi ja ihailin kaunista valoa, lintuja, oravia ja hyönteisiä vielä muutaman tunnin"?
Elämän hidastamista Muirin kirjassa edustaa myös ajatus luontoon sulautumisesta. Thoreaun transsendetalismista vaikutteita saaneelle Muirille luonto ja sen kauneudet nimenomaan ovat todiste Jumalan olemassaolosta: "Jos haluat kohentaa terveyttäsi, karkaa lääkäreiltä ja ystäviltäsi, täytä taskusi kekseillä ja piileskele Hollow'n kukkuloilla, kylve sen vesissä, rusketu sen kullassa, paistattele sen kukkaloistossa, ja kasteesi muuttaa sinut kokonaan uudeksi ihmiseksi. Tai jos koet yhteiskunnan tukahduttavaksi ja olet lopen uupunut maailmaan, täällä epäilysi karisevat, lihalliset paineesi häviävät ja sielusi hengittää syvästi ja vapaana rannatonta Jumalan kauneuden ja rakkauden tunnelmaa." Luonnossa, Muir kirjoittaa, on "mahdotonta tuntea itseään ulkopuoliseksi". Muirin maisemakuvauksista onkin paljon syvää rakkautta kuvattavia asioita kohtaan.
Teos tarjoaa pureskeltavaa myös nykyisiin eläinoikeuskeskusteluihin. Terävästi kirjoitetussa kohdassa Muir kiroaa kaikki metsästäjät alimpaan helvettiin ja nostaa esille paradoksin, jossa kristinuskoa tunnustavat metsästäjät uhoavat, että muut otukset on luotu ihmistä varten ja ihminen saa siksi tehdä näille mitä haluaa. "Jos lajien sota puhkeaisi villipetojen ja Kuningas Ihmisen välille, minua houkuttaisi liittyä karhujen puolelle", toteaa Muir, joka on juuri saanut todistaa hyödytöntä viihdemetsästystä.

Pitkä kävely Meksikonlahdelle tarjoaa myös pieniä näkymiä tavallisten ihmisten elämään 1860-luvulla. Hauska on esimerkiksi kuvaus vuoristolaisten vankkurimatkan kuvaus: he "nojailivat ja makasivat kiikkerissä vankkureissa, jotia näytti pitävän koossa henkimaailman mahti ja liikkeessä yksi hvyin iso ja yksi hyvin pieni muuli. Alamäkeen mentäessä vankkureiden valjaiden ja liitoksien löysyys salli muulien peruuttaa lähes näkymättömiin vaunun kuskinpukin alle, ja kolme sillä istuvaa ihmistä liukui rykelmänä etulautoja vasten muulien korvien yllä." Muirin ihmeeksi vankkurit eivät kuitenkaan hajoa, vaan vuoristolaisten joukkio jatkaa matkaansa onnellisena "uskonnollisista kokouksista" keskustellen.
Muirin päiväkirja on täynnä ajalle ominaista suorasukaista rasismia, kun Muir kokee oikeudekseen arvostella kaikki vastaan tulevat "neekerit" (sana, jota suomennoksessa historiallisista syistä aivan oikein käytetään). Samanlainen moittiva katse kohdistuu koreisiin ja hienostuneisiin kuubalaisiin.
Teokseen kuuluu myös Tuomas Lojamon informaativinen esipuhe. Jussi Korhosen käännös tavoittaa Muirin tyylin hyvin.
Juri Nummelin

Maverick

Ruudinsavussa on myös monen jutun laajahko katsaus keskeisiin länkkärisarjoihin, tässä maistiaisena Tapani Baggen kirjoittama Maverick. Muita kokonaisuudessa esiteltyjä sarjoja ovat mm. Rifleman, Wanted Dead or Alive, The Texan ja Gunsmoke.

Maverick
Villin lännen vastarannankiiski


Käsikirjoittaja-tuottaja Roy Huggins loi Maverickin kirjoitettuaan vuoden verran klassista lännensarjaa Cheyenne. Hän tahtoi tehdä anti-westernin. Pääosaan hän halusi James Garnerin, jonka hän tiesi osaavan näytellä komediaa vakavalla naamalla.
Huggins teki Bret Maverickista juonikkaan huijarin ja päältä katsoen pelkurimaisen pelurin. Garnerin piti pukeutua mustaan, koska perinnelänkkäreissä se oli roistojen väri.
Maverickia tehtiin 1957-62. Heti alkuun huomattiin, että yhden jakson kuvaamisen meni toista viikkoa, joten tarvittiin vuoroviikoin esiintyvä toinen päätähti. Bretin veljeksi Bartiksi valittiin Jack Kelly, joka siviilissä oli kuulemma hauskempi kuin Garner. Kameran edessä hän vaikutti kuitenkin jähmeältä. Garner riitaantui tuotantoyhtiön kanssa kolmannen kauden jälkeen ja lähti sarjasta. Hänen jälkeensä Maverickin veljeksinä esiintyivät Roger Moore ja Robert Colbert. Sarjasta tehtiin 70-80-luvun vaihteessa erinäisiä uusia tv-versioita, joissa myös Garner ja Kelly esiintyivät, ja 1994 valkokangaselokuva Maverick, jossa Mel Gibson esitti Bretiä ja Garner hänen isäänsä.
Suomen tv:ssä Maverickia
esitettiin 1970-luvulla.

Ukkostuuli

Ukkostuuli vihdoin Suomeen

Egmont Kustannus on lanseerannut Pulp-sarjassaan uuden lännensarjan nimeltä Ukkostuuli. Kyse on Italiassa vuonna 1997 aloittaneesta Magico Vento -sarjasta, jossa yhdistetään perinteistä lännen meininkiä ja intiaanien yliluonnollisia aineksia.
Sarjan päähenkilö on nimeltään Ned Ellis, joka on selviytynyt ihmeen kaupalla roistojen järjestämästä veturin räjäytyksestä, saanut muistinmenetyksen, päätynyt intiaanien hoivaan ja lopulta noussut heidän poppamiehekseen. Ukkostuuli muistuttaa ulkonäöllisesti erehdyttävästi Daniel Day-Lewisia elokuvasta Viimeinen mohikaani (1992), mikä ei suinkaan ole sattumaa. Sarja on päättynyt Italiassa vuonna 2010.
Opuksessa julkaistaan sarjan kolme ensimmäistä tarinaa. Ensimmäinen ja viimeinen on mm. Tex Willeristä tutun Jose Ortizin piirtämä. Keskimmäisen tarinan kuvituksesta vastaavat hieman tuntemattomammat Giuseppe Barbati ja Bruno Ramella. Kuvitus on kauttaaltaan komeaa mutta silti juuri vanhan kuvittajamestari Ortizin sivuja katselee erityisen mielellään. Kansikuva on otettu keskimmäisestä tarinasta ja se on niin ikään willereistä tutun Andrea Venturin käsialaa. Kaikki tarinat on kirjoittanut Gianfranco Manfredi, Texistä tuttu hänkin, joka on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kirjoittanut kaikki sarjan jaksot.
Ensimmäisessä osassa esitellään sarjan päähenkilöt ja aletaan jäljittää Ukkostuulen menneisyyttä. Sarjan toinen vakiohahmo on alkoholisoitunut lehtimies Willy Richard, lempinimeltään Poe, joka muistuttaa erehdyttävästi kauhukirjailija Edgar Allan Poea. Eikä tämäkään yhdennäköisyys ole sattumaa. Toisessa osassa, jonka otsikko ”Artigli” on nähtävästi unohtunut kääntää, sukelletaan intiaanien mytologiaan ja Ukkostuuli kohtaa ihmissutta muistuttavan pedon. Kolmannessa osassa palataan jäljittämään Ukkostuulen menneisyyttä ja samalla laitetaan roistoja satimeen..
Julkaisun painojälki on hyvää ja lähes 300 sarjakuvasivua takaavat tarpeeksi pitkän lukunautinnon. Sivukoko on kuitenkin auttamattomasti liian pieni. Jotkut kuvat ovat niin lähellä kirjan tyveä, että teos on lähes revittävä nähdäkseen kuvat kokonaisuudessaan. Jos sarja Suomessa jatkuu, niin toivottavasti sitä julkaistaan isommassa koossa.
Käännöstyö on taattua laatua. Sarjan nimen suora käännös olisi tarkoittanut Maagista Tuulta, mutta Ukkostuuli on suomalaisittain iskevämpi, ja siinä on kääntäjä Moog Konttisen kertoman mukaan viitteitä suomalaiseen mytologiaan Ukko ylijumalaa myöten. Lisäsi ensimmäisessä tarinassa tapahtunut veturin räjähdys muistuttaa kääntäjään mukaan sen verran ukkosen jyrähdystä, että siitäkin tuli ammennettua nimikäännökseen.
Janne Viitala

Ihmisten suosikkilistauksia

Kymmenennen ilmestymisvuotensa kunniaksi Ruudinsavun toimitus pyysi joukolta ihmisiä kommentteja ja kuvauksia heidän suosikkilänkkäreistään. Tarkoitus ei ollut, että kaikki puhuisivat elokuvista, mutta suurin osa kuitenkin teki näin. Tässä maistiaisena tamperelaisen filosofian tutkijan Tuukka Tomperin kommentti:

Westerneistä olen pitänyt aina, varhaisimmista uusimpiin, valheellisimmin nostalgisista kyynisimmin realistisiin, nykyään yhtenä ainoista genre-elokuvatyypeistä, joita jaksan katsoa. On kuitenkin nostettava lapsuusmuistot elokuvallisten ansioiden edelle: Daniel Boone- ja Davy Crockett -tv-sarjat (joissa molemmissa Fess Parker pääosassa ja lukuisia muita samankaltaisuuksia), jotka YLEllä pyörivät uusintoina joskus 70-luvun kesinä innostaen vaanintaretkille metsään puuluodikko kainalossa -- ja joiden vuoksi nahkainen hapsupaita oli lapsuuden suurimpia aarteita.
"Katse kuin kotkalla ja voimaa niin,
Että laajalle mainittiin.
Ampunut syrjään hän ei maalistaan
Istuen uljaalla mustangillaan.
Davy, Davy Crockett
Siinä vasta pyssymies.
Davy, Davy Crockett
Siinä vasta miesten mies."

Ja tässä vielä turkulaisen kulttuurihistorian opiskelijan Sirpa Reinikaisen kuvailu, joka ei taittajan huolimattomuudesta johtuen päässyt lehteen asti:

Lännenelokuvat ja -televisiosarjat ovat olleet yksi suosikkigenreni pikkutytöstä asti. Toisin kuin monille muille tytöille, minulle miehiset seikkailut olivat kiinnostavaa katsottavaa jo pikkutyttönä, eikä haitannut varsinkaan jos sankarit olivat komeita. John Fordin länkkärit, joissa oli iso ja turvallinen John Wayne sekä muut klassiset lännenelokuvat viehättivät lapsena, vaikka nykyisin maku on muuttunut, ja pidän eniten modernimmista westerneistä ja varsinkin Sergio Leonen elokuvista. Yhtä asiaa en ole lännenelokuvissa kuitenkaan koskaan sietänyt, ja se on intiaanien huono kohtelu. Kun katsoin televisiosta lännenelokuvia pikkutyttönä, jo silloin ja valkoisen miehen näkökulmasta huolimatta tuntui epäoikeudenmukaiselta se, että valkoiset tunkeutuivat intiaanien asuinalueille. Muistan, miten eräänkin kerran suutuksissani jätin elokuvan kesken, kun piiritetyt valkoiset väijyksistä ampuivat tehokkailla kivääreillään heikommin aseistettuja intiaaneja hevosen selästä. Intiaanisympatiat olivat hiukan romanttissävytteisiäkin. Pikkutyttönä kuvittelin joskus olevani ryöstetty valkoinen tyttö, joka liittyy intiaaniheimoon ja saa komean intiaanisoturin poikaystäväkseen. Koska tunnen syvää sympatiaa edelleen intiaaneja kohtaan, katson mielummin lännenelokuvia joissa valkoiset ammuskelevat pelkästään toisiaan tai joissa intiaanit esitetään ymmärtäen ja positiivisessa valossa. Yleensä ne positiiviset elokuvat ovat Hollywoodin kultakauden loppuvaiheessa tai jälkeen tehtyjä westerneitä, mutta Forssan mykkäelokuvafestivaaleilla muutama vuosi nähdyt 1910-luvulla tehdyt Pathén ranskalaiset westernit yllättivät positiivisesti melko tasaveroisella ja ymmärtävällä suhtautumisella intiaaneihin.

Fredrika Runebergin novellista

Ruudinsavussa julkaistiin myös Anssi Hynysen uusi käännös Fredrika Runebergin yli 150 vuotta vanhasta novellista "Intiaanivaimo", jota voi hyvällä syyllä pitää ensimmäisenä suomalaisena länkkärinä. Tässä tarinan ja Runebergin esittelyä:

Ensimmäinen suomalainen lännentarina?

Ruudinsavussakin on välillä kirjoiteltu siitä, mikä on ollut ensimmäinen suomalainen Pohjois-Amerikkaan sijoittuva historiallinen ja fiktiivinen tarina. Aiemmin ensimmäiseksi lännentarinaksi arveltiin Suonion eli Kaarle Krohnin pientä kertomusta kirjasta Kuun tarinoita, jossa ollaan Amerikan sydänmailla "amerikkalaisessa farmissa".
Vielä vanhempi on kuitenkin kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin vaimona tunnettu, mutta myös oman mittavan tuotannon luonut Fredrika Runeberg, jonka tarina "Indianens qvinna" ilmestyi ensi kerran Litteraturblad-lehden numerossa 10/1857. Kirjoittajan nimimerkkinä oli -a -g eli ajan yleiseen tapaan nimien viimeiset kirjaimet. "Indianens qvinna" kuului sarjaan Teckningar och drömmar ja oli sen kuudes novelli. Vuonna 1861 novellit koottiin kirjaan, joka kantoi samaa nimeä kuin novellisarja.
Valikoima kirjasta ilmestyi suomeksi nimellä Kuvauksia ja unelmia vuonna 1900 Edlundin kustantamana. Suomentajana oli nimimerkkiä Ilta käyttänyt Elin Hagfors. Siinä novellin nimenä oli "Intiaanin nainen". Myöhemmin koko Teckningar och drömmar -kirja ilmestyi Tyyni Tuulion suomentamana vuonna 1982 nimellä Piirroksia ja unelmia, siinä novellilla on sama nimi kuin Hagforsin käännöksessä.
Varsinainen "länkkäri" siinä merkityksessä kuin sana on myöhemmin opittu tuntemaan Runebergin tarina ei missään nimessä ole. Se muistuttaa enemmänkin 1800-luvun alkupuolen romanttisia tarinoita, joissa alkuperäiskansojen kuvaukseen yhdistyy ajatus alkuperäisestä ihmisyydestä. Kovin syvälle tematiikkaan Runeberg ei tosin lyhyessä kuvauksessaan pääse. Vastaavia pittoreskejä tarinoita, joissa intiaanit ovat pääosassa, tehtiin vielä 1900-luvun alun elokuvissa ennen kuin John Fordin Rautahepo (ja myöhemmin vielä tehokkaammin saman ohjaajan Hyökkäys erämaassa) vakiinnutti mielikuvan pahaenteisistä ja alati hyökkäysvalmiista intiaaneista.
Runebergin esikuvia lienee ollut vaikkapa François-René de Chateaubriand (1768-1848), jonka intiaanitarinat Atala (1801, suom. 2003) ja René (1802, suom. 2006) ovat samantyyppisiä kauniita ja pittoreskeja kertomuksia viattomista luonnonkansojen edustajista, joiden luona eurooppalaisen sivilisaation musertama ihminen voi parantua. Ehkä tässä onkin syy siihen, että Runebergin novelli ei tunnu kovin syvälliseltä: siitä puuttuu romantiikan näkökulma, jossa intiaanien läheisempi suhde luontoon tekee heistä parempia ihmisiä kuin turmeltuneet eurooppalaiset.
Elin Hagforsin käännös löytyy vuonna 2009 ilmestyneestä näköispainoksesta (Lasipalatsi). Ruotsinkielisenä Teckningar och Drömmar löytyy netin Gutenberg-projektista ja Litteraturblad-lehdet Kansalliskirjaston Historiallisesta aikakauslehtikirjastosta. Ruudinsavua varten novellin on kääntänyt Anssi Hynynen.
Juri Nummelin

Reino Mäkelä: Kynä

ITE-länkkäri tarjoaa kaikkea

Reino Mäkelä: Kynä. 58 s. Lempo Kustannus 2011.

Reino Mäkelän Kynä on monellakin tapaa niin hämmentävä teos, ettei tiedä mistä aloittaisi.
Ehkä aluksi voi mainita sen, että kyse on yli 70-vuotiaan miehen esikoisteoksesta, jolla Mäkelä pääsisi Guinnessin ennätyskirjaan, jos siellä lueteltaisiin vanhimpia debytoivia sarjakuvantekijöitä. Kiitos kuuluu P. A. Manniselle, joka rohkaisi Mäkelää jatkamaan työtään - jo 1980-luvulla, jolloin Mäkelä näytti Manniselle ensimmäisiä sivuja sarjakuvastaan!
Toiseksi voi sanoa, että kyse on todellakin lännensarjakuvasta. Kyse ei tosin ole aivan tavanomaisimmasta länkkäristä, mutta siitä kohta enemmän, nyt riittänee, että lajityypiksi tarkentuu satiirinen seksilänkkäri.
Kolmas hämmentävä seikka on tekijän tyyli, joka on opittu 50-60-luvuilla kirjekurssien avulla, mutta joka tuntuu ahtaudessaan koko ajan pakenevan määrittelyjä.
Lopuksi voi vielä todeta, että Reino Mäkelä asettuu luontevasti samaan sarjaan vaikkapa Kalervo Palsan tai Timo Aarnialan kanssa. Paikoin Kynä tuntuisikin paremmin sopivan jonnekin 70-luvun underground-sarjojen joukkoon - ainakaan se ei missään nimessä tunnu vuodelta 2011! Nykylukijoiden mukavuusalueen ulkopuolelle asetutaan lähes koko ajan, varsinkin kohtauksissa, joissa kerrotaan jättimäisen Arokukka-nimisen hevosen tarina.
Kynää lukiessa onkin jostain syystä koko ajan omituisella tavalla kiehnäävän määrittelemätön olo. Sarjakuva näyttää keskivertoa huonommin tehdyltä italialaiselta peruslänkkäriltä, mutta henkilöiden käytös on kuin jostain 70-luvun hämärimmästä taide-elokuvasta, jossa ei pysähdytä antamaan toiminnalle psykologisia perusteluja.
Vieraantuneisuutta lisää myös se, että tarinankuljetus ei varsinaisesti ole Mäkelän vahvimpia puolia. Tarina hyppelehtii levottomasti henkilöstä toiseen ja välillä lukija putoaa täysin kärryiltä siitä, kuka on kunkin kohtauksen päähenkilö. Toisinaan tuntuu siltä kuin osa teoksesta olisi takaumaa, ja puolivälissä hypätään aivan levottomasti nykyaikaan sijoittuvan fantasian puolelle.
Tässä vaiheessa Mäkelä heittää kuitenkin myös yhteiskuntakriittisen vaihteen päälle. Demokratiasta ja vapaudesta tunnettu Snipland on valtavien tuloerojen ja ökyrikkaiden kansoittama paikka, jossa työttömiä ja vanhuksia marginalisoidaan kovaa vauhtia. Ei ole vaikea arvata, että Mäkelä tarkoittaa Suomea - ja haaveilee siitä, että sarjakuvan sankari, omituista lamautusasetta käyttävä Kynä, valloittaisi maan.
Kynä onkin selvästi niin sanotun ITE-taiteen sarjakuvavastine: karkeasti, mutta hillittömällä innolla ja vakaumuksella piirretty sarjakuva, joka ei piittaa luokitteluista ja ahtaista karsinoista. Kynä ei ehkä tarjoa mitään tavallisen lännensarjakuvan ystävälle, mutta muille se voi avata uusia kiinnostavia maailmoja. Ainakin se todistaa sen, että luovuus ei ole iästä kiinni!
Kun Ruudinsavussa kerran ollaan, niin pitänee marmattaa siitä, että Reino Mäkelän lyhyissä alkusanoissa mainitseman Rock Lanen pitäisi tietenkin olla Rocky Lane.
Juri Nummelin