Muirin kävelypäiväkirja 1860-luvulta
Slow-ajattelun ytimessä
John Muir: Pitkä kävely Meksikonlahdelle (The Thousand-Mile Walk to the Gulf, 1916). Suom. Jussi Korhonen. 175 s. Basam Books.
Amerikkalaisessa kirjallisuudessa on jo kauan vaikuttanut niin sanottu luontokirjallisuuden lajityyppi. Sen tunnetuin edustaja on Henry David Thoreau, jonka ikivihreä klassikko Walden (1854) ilmestyi vuoden 2010 puolella uutena suomennoksena nimellä Elämää metsässä. Thoreaun elinpiiri oli vahvasti Yhdysvaltain itäosissa, mutta hänen osuuttaan amerikkalaisen kirjallisen kulttuurin luontosuhteessa, rajaseutuajattelusta puhumattakaan, ei voi väheksyä.
Thoreau ei ole yksin. Hänen jalanjäljissään liikkui merkittävä luonnonsuojelija, muun muassa Yosemiten luonnonpuiston ja Sierra Club -luonnonsuojelujärjestön perustamiseen vaikuttanut John Muir. Vuosina 1838-1914 eläneen Muirin päiväkirjamuotoinen A Thousand-Mile Walk to the Gulf ilmestyi viime kesänä suomeksi nimellä Pitkä kävely Meksikonlahdelle. Alun perin postuumina vuonna 1916 julkaistu kirja oli ensimmäinen Muir-suomennos, ja sen myötä sopii toivoa, että näin miellyttävästi kirjoittanutta Muiria julkaistaisiin suomeksi lisääkin.
Kirja kuuluu nimensä mukaisesti kävelykirjallisuuden laajaan lajityyppiin, jota edustavat myös - ei kovinkaan yllättäen - Henry Thoreau, Robert Louis Stevenson ja heitä William Wordsworth. Tavalla, joka herättää ällistyksen sekaista kunnioitusta, Muir käveli vuonna 1867 Ohion Jeffersonvillestä Meksikonlahden rannikolle ja jatkoi siitä vielä laivalla Kuubaan, jossa hän tosin kärsii uupumuksesta niin ettei jaksa tehdä kuin pieniä retkiä Havannan ympäristöön.
Teos sopii erinomaisesti kustantajansa Basam Booksin monien elämäntapaoppaiden sarjaan - lukija alkaa nimittäin itsekin haaveilla uudenlaisesta elämästä, jossa siirrytään mahdollisimman hitaasti ja luontoa kunnioittaen paikkakunnalta toiselle, turvautuen vain lähimmäisten apuun majoituksen ja ruokailun suhteen. Välillä Muir toki kärsii pahanlaisesti nälkää, mikä saattaa vähentää romantikkojen innostusta seurata hänen jalanjäljillään. Loppuosa vaelluksesta menee pahasti pieleen, kun Muir sairastuu Floridan soilla malariaan.
Muirin kerronta on löysää ja jutustelevaa, mutta proosa parhaimmillaan tarkkaa ja eksaktia. Muir tekee paljon luonnontieteellisiä havaintoja eikä epäröi keskeyttää kerrontaa pitkäksikin aikaa kertoakseen yksityiskohtaisesti jostain löydöstään, kuten palmupuita Floridan soilla. Viehättävän vanhanaikaisesti hän asettaa puita paremmuusjärjestykseen: "Arvon von Linné kutsuu palmuja 'kasvimaailman ruhtinaiksi'. Tiedän, että niiden luonteessa on jaloutta ja suuruutta ja että on olemassa paljon jalompiakin palmuja kuin nämä. Minusta ne ovat arvojärjestyksessä kuitenkin tammea ja mäntyä alempana. Palmujen liike ei ole kovin viehättävää. Ne tuntuvat olevan parhaimmillaan täysin liikkumattomina keskipäivän tyyneydessä ja kirkkaassa valossa. Iltatuulessa ne kuitenkin huojuvat ja vaappuvat. Olen nähnyt paljon arvokkaammin liehuvia heinänkorsia." Tämän jälkeen Muir arvioi palmujen latvasilmuja toisiinsa.
Muirin kirjan suomennos osuu erinomaisesti maailmaa villitsevään slow-ajatteluun, jossa pyritään karsimaan mielenkiinnon kohteita ja elämään tässä hetkessä. Mitä muutakaan on se kun Muir kirjoittaa: "Söin aamiaiseksi keksin tai kaksi ja ihailin kaunista valoa, lintuja, oravia ja hyönteisiä vielä muutaman tunnin"?
Elämän hidastamista Muirin kirjassa edustaa myös ajatus luontoon sulautumisesta. Thoreaun transsendetalismista vaikutteita saaneelle Muirille luonto ja sen kauneudet nimenomaan ovat todiste Jumalan olemassaolosta: "Jos haluat kohentaa terveyttäsi, karkaa lääkäreiltä ja ystäviltäsi, täytä taskusi kekseillä ja piileskele Hollow'n kukkuloilla, kylve sen vesissä, rusketu sen kullassa, paistattele sen kukkaloistossa, ja kasteesi muuttaa sinut kokonaan uudeksi ihmiseksi. Tai jos koet yhteiskunnan tukahduttavaksi ja olet lopen uupunut maailmaan, täällä epäilysi karisevat, lihalliset paineesi häviävät ja sielusi hengittää syvästi ja vapaana rannatonta Jumalan kauneuden ja rakkauden tunnelmaa." Luonnossa, Muir kirjoittaa, on "mahdotonta tuntea itseään ulkopuoliseksi". Muirin maisemakuvauksista onkin paljon syvää rakkautta kuvattavia asioita kohtaan. Teos tarjoaa pureskeltavaa myös nykyisiin eläinoikeuskeskusteluihin. Terävästi kirjoitetussa kohdassa Muir kiroaa kaikki metsästäjät alimpaan helvettiin ja nostaa esille paradoksin, jossa kristinuskoa tunnustavat metsästäjät uhoavat, että muut otukset on luotu ihmistä varten ja ihminen saa siksi tehdä näille mitä haluaa. "Jos lajien sota puhkeaisi villipetojen ja Kuningas Ihmisen välille, minua houkuttaisi liittyä karhujen puolelle", toteaa Muir, joka on juuri saanut todistaa hyödytöntä viihdemetsästystä.
Pitkä kävely Meksikonlahdelle tarjoaa myös pieniä näkymiä tavallisten ihmisten elämään 1860-luvulla. Hauska on esimerkiksi kuvaus vuoristolaisten vankkurimatkan kuvaus: he "nojailivat ja makasivat kiikkerissä vankkureissa, jotia näytti pitävän koossa henkimaailman mahti ja liikkeessä yksi hvyin iso ja yksi hyvin pieni muuli. Alamäkeen mentäessä vankkureiden valjaiden ja liitoksien löysyys salli muulien peruuttaa lähes näkymättömiin vaunun kuskinpukin alle, ja kolme sillä istuvaa ihmistä liukui rykelmänä etulautoja vasten muulien korvien yllä." Muirin ihmeeksi vankkurit eivät kuitenkaan hajoa, vaan vuoristolaisten joukkio jatkaa matkaansa onnellisena "uskonnollisista kokouksista" keskustellen.
Muirin päiväkirja on täynnä ajalle ominaista suorasukaista rasismia, kun Muir kokee oikeudekseen arvostella kaikki vastaan tulevat "neekerit" (sana, jota suomennoksessa historiallisista syistä aivan oikein käytetään). Samanlainen moittiva katse kohdistuu koreisiin ja hienostuneisiin kuubalaisiin.
Teokseen kuuluu myös Tuomas Lojamon informaativinen esipuhe. Jussi Korhosen käännös tavoittaa Muirin tyylin hyvin.
Juri Nummelin
Kommentit
Lähetä kommentti