Siirry pääsisältöön

John Muirin Pitkä kävely Meksikonlahdelle


















Muirin kävelypäiväkirja 1860-luvulta
Slow-ajattelun ytimessä

John Muir: Pitkä kävely Meksikonlahdelle (The Thousand-Mile Walk to the Gulf, 1916). Suom. Jussi Korhonen. 175 s. Basam Books.

Amerikkalaisessa kirjallisuudessa on jo kauan vaikuttanut niin sanottu luontokirjallisuuden lajityyppi. Sen tunnetuin edustaja on Henry David Thoreau, jonka ikivihreä klassikko Walden (1854) ilmestyi vuoden 2010 puolella uutena suomennoksena nimellä Elämää metsässä. Thoreaun elinpiiri oli vahvasti Yhdysvaltain itäosissa, mutta hänen osuuttaan amerikkalaisen kirjallisen kulttuurin luontosuhteessa, rajaseutuajattelusta puhumattakaan, ei voi väheksyä.
Thoreau ei ole yksin. Hänen jalanjäljissään liikkui merkittävä luonnonsuojelija, muun muassa Yosemiten luonnonpuiston ja Sierra Club -luonnonsuojelujärjestön perustamiseen vaikuttanut John Muir. Vuosina 1838-1914 eläneen Muirin päiväkirjamuotoinen A Thousand-Mile Walk to the Gulf ilmestyi viime kesänä suomeksi nimellä Pitkä kävely Meksikonlahdelle. Alun perin postuumina vuonna 1916 julkaistu kirja oli ensimmäinen Muir-suomennos, ja sen myötä sopii toivoa, että näin miellyttävästi kirjoittanutta Muiria julkaistaisiin suomeksi lisääkin.
Kirja kuuluu nimensä mukaisesti kävelykirjallisuuden laajaan lajityyppiin, jota edustavat myös - ei kovinkaan yllättäen - Henry Thoreau, Robert Louis Stevenson ja heitä William Wordsworth. Tavalla, joka herättää ällistyksen sekaista kunnioitusta, Muir käveli vuonna 1867 Ohion Jeffersonvillestä Meksikonlahden rannikolle ja jatkoi siitä vielä laivalla Kuubaan, jossa hän tosin kärsii uupumuksesta niin ettei jaksa tehdä kuin pieniä retkiä Havannan ympäristöön.
Teos sopii erinomaisesti kustantajansa Basam Booksin monien elämäntapaoppaiden sarjaan - lukija alkaa nimittäin itsekin haaveilla uudenlaisesta elämästä, jossa siirrytään mahdollisimman hitaasti ja luontoa kunnioittaen paikkakunnalta toiselle, turvautuen vain lähimmäisten apuun majoituksen ja ruokailun suhteen. Välillä Muir toki kärsii pahanlaisesti nälkää, mikä saattaa vähentää romantikkojen innostusta seurata hänen jalanjäljillään. Loppuosa vaelluksesta menee pahasti pieleen, kun Muir sairastuu Floridan soilla malariaan.
Muirin kerronta on löysää ja jutustelevaa, mutta proosa parhaimmillaan tarkkaa ja eksaktia. Muir tekee paljon luonnontieteellisiä havaintoja eikä epäröi keskeyttää kerrontaa pitkäksikin aikaa kertoakseen yksityiskohtaisesti jostain löydöstään, kuten palmupuita Floridan soilla. Viehättävän vanhanaikaisesti hän asettaa puita paremmuusjärjestykseen: "Arvon von Linné kutsuu palmuja 'kasvimaailman ruhtinaiksi'. Tiedän, että niiden luonteessa on jaloutta ja suuruutta ja että on olemassa paljon jalompiakin palmuja kuin nämä. Minusta ne ovat arvojärjestyksessä kuitenkin tammea ja mäntyä alempana. Palmujen liike ei ole kovin viehättävää. Ne tuntuvat olevan parhaimmillaan täysin liikkumattomina keskipäivän tyyneydessä ja kirkkaassa valossa. Iltatuulessa ne kuitenkin huojuvat ja vaappuvat. Olen nähnyt paljon arvokkaammin liehuvia heinänkorsia." Tämän jälkeen Muir arvioi palmujen latvasilmuja toisiinsa.
Muirin kirjan suomennos osuu erinomaisesti maailmaa villitsevään slow-ajatteluun, jossa pyritään karsimaan mielenkiinnon kohteita ja elämään tässä hetkessä. Mitä muutakaan on se kun Muir kirjoittaa: "Söin aamiaiseksi keksin tai kaksi ja ihailin kaunista valoa, lintuja, oravia ja hyönteisiä vielä muutaman tunnin"?
Elämän hidastamista Muirin kirjassa edustaa myös ajatus luontoon sulautumisesta. Thoreaun transsendetalismista vaikutteita saaneelle Muirille luonto ja sen kauneudet nimenomaan ovat todiste Jumalan olemassaolosta: "Jos haluat kohentaa terveyttäsi, karkaa lääkäreiltä ja ystäviltäsi, täytä taskusi kekseillä ja piileskele Hollow'n kukkuloilla, kylve sen vesissä, rusketu sen kullassa, paistattele sen kukkaloistossa, ja kasteesi muuttaa sinut kokonaan uudeksi ihmiseksi. Tai jos koet yhteiskunnan tukahduttavaksi ja olet lopen uupunut maailmaan, täällä epäilysi karisevat, lihalliset paineesi häviävät ja sielusi hengittää syvästi ja vapaana rannatonta Jumalan kauneuden ja rakkauden tunnelmaa." Luonnossa, Muir kirjoittaa, on "mahdotonta tuntea itseään ulkopuoliseksi". Muirin maisemakuvauksista onkin paljon syvää rakkautta kuvattavia asioita kohtaan.
Teos tarjoaa pureskeltavaa myös nykyisiin eläinoikeuskeskusteluihin. Terävästi kirjoitetussa kohdassa Muir kiroaa kaikki metsästäjät alimpaan helvettiin ja nostaa esille paradoksin, jossa kristinuskoa tunnustavat metsästäjät uhoavat, että muut otukset on luotu ihmistä varten ja ihminen saa siksi tehdä näille mitä haluaa. "Jos lajien sota puhkeaisi villipetojen ja Kuningas Ihmisen välille, minua houkuttaisi liittyä karhujen puolelle", toteaa Muir, joka on juuri saanut todistaa hyödytöntä viihdemetsästystä.

Pitkä kävely Meksikonlahdelle tarjoaa myös pieniä näkymiä tavallisten ihmisten elämään 1860-luvulla. Hauska on esimerkiksi kuvaus vuoristolaisten vankkurimatkan kuvaus: he "nojailivat ja makasivat kiikkerissä vankkureissa, jotia näytti pitävän koossa henkimaailman mahti ja liikkeessä yksi hvyin iso ja yksi hyvin pieni muuli. Alamäkeen mentäessä vankkureiden valjaiden ja liitoksien löysyys salli muulien peruuttaa lähes näkymättömiin vaunun kuskinpukin alle, ja kolme sillä istuvaa ihmistä liukui rykelmänä etulautoja vasten muulien korvien yllä." Muirin ihmeeksi vankkurit eivät kuitenkaan hajoa, vaan vuoristolaisten joukkio jatkaa matkaansa onnellisena "uskonnollisista kokouksista" keskustellen.
Muirin päiväkirja on täynnä ajalle ominaista suorasukaista rasismia, kun Muir kokee oikeudekseen arvostella kaikki vastaan tulevat "neekerit" (sana, jota suomennoksessa historiallisista syistä aivan oikein käytetään). Samanlainen moittiva katse kohdistuu koreisiin ja hienostuneisiin kuubalaisiin.
Teokseen kuuluu myös Tuomas Lojamon informaativinen esipuhe. Jussi Korhosen käännös tavoittaa Muirin tyylin hyvin.
Juri Nummelin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…