torstai 27. joulukuuta 2012

Petri Hiltusen Kalkkaro


Hiltusen toimivaa nostalgiaa

Petri Hiltunen: Kalkkaro - heimonsa vartija 1-5. Kukin osa 32 s. Lempo Kustannus 2012.

Lempo-kustannuksen länkkäriuutuuksiin kuuluu myös nostalgisessa liuskalehtiformaatissa julkaista Kalkkaro, joka on tietenkin Petri Hiltusen käsialaa. Kalkkaro on muutenkin täyttä nostalgiaa, kun se saa myös tilata kotiin vanhahtavalla mainoskielellä kirjoitetulla lomakkeella - lehti ilmestyy kuukausittain, aivan niin kuin alkuperäinen Tex ja Miki ja muut 50-luvun sankarit. 32-sivuiset lehdet maksavat irtonumeroina kolme euroa, kotiin tilattuna vuodeksi 35 e.
Hiltusen tarina ei onneksi ole yhtä naiivi kuin menneen ajan jutut. Jo parissa muiden kustantajien julkaisemissa albumeissa seikkaillut Kalkkaro näyttää Tex Willeriltä huiveineen ja Gary Cooper -maisine kivikauteen kuuluvine kasvoineen, mutta liuskalehti-Kalkkaron tarinassa on enemmänkin särmää.
Juttu sijoittuu ei niin perinteisiin länkkärimaisemiin, New Orleansin suistoihin, joissa voodoo vielä hallitsee. Eläviä kuolleita eli zombejakin saadaan, kun Kalkkaro auttaa Fabien Racasse -nimistä miestä selvittämään välinsä velipuoltaan ja tämän noitakätyriä vastaan.
Hiltusen kynänkäyttö jakaa edelleen lukijoita kahteen leiriin, mutta suurimmaksi osaksi se on tarinaa tukevaa, synkeäsävyistä ja vahvaa, paikoitellen ekspressiivistäkin. Tarina kulkee eteenpäin suhteellisen jouheasti, mutta kovin syvälliseksi se ei missään vaiheessa tule. Sarjakuvastrippimäinen muoto pakottaa juoksettamaan tarinaa paikoitellen aika vauhdikkaasti eteenpäin.
Lehdissä on bonuksena Pienen Leffakaupan sponsoroimina mainoksina Hiltusen piirtämiä kuviteltuja julisteita tunnettuihin länkkäreihin, kuten Compañerosiin ja Jeremiah Johnsoniin.
Tätä lehteä painoon vietäessä Kalkkaron seikkailuissa on juuri ilmestynyt kuudes osa.
Juri Nummelin
Ruudinsavu 3 / vol. 7 (2012; ilmestynyt jonkin verran lyhennettynä)

Moebiuksen nekrologi


Jean Giraud eli Moebius (1938–2012)
Lentoliskolla ratsastava cowboy

Jean Henri Gaston Giraud löysi kutsumuksensa jo koulupoikana. Hän tahtoi piirtää avaruusseikkailuja, kun taas koulukaveri Jean-Claude Meziérès halusi tehdä sarjoja Villistä lännestä.
Fantasiamaailmojen pariin päästyään Giraud valitsi nimimerkikseen Möebiuksen luupin, joka on äärettömyyden symboli. Sen läpi katsoessaan Giraud näki vasemmalla silmällä menneisyyden ja oikealla avaruuden. Hänen omaa mielenmaisemaansa kuvasti mahdollisuuksien autiomaa, jonka kuivaan pintaan puhkesi kukkimaan vuoroin lännenseikkailuja, toisinaan matkoja äärettömyyksiin.
Giraudin vanhemmat erosivat hänen ollessaan kolmivuotias, joten hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa isovanhempiensa luona. Kahdeksantoistavuotiaana, opiskeltuaan kaksi vuotta École des Arts Appliquésissa Pariisissa Giraud aloitti ammattilaisuransa mainos- ja muotipiirtäjänä, piirtäen samalla sarjakuvia. Ensimmäinen julkaistu sarja oli lännenaiheinen Frank et Jeremie, joka ilmestyi Far West -lehdessä. Sitä seurasi Noel Carren kirjoittama King of the Buffalo Coeurs Valiants -lehdelle.
Giraudin äiti meni uusiin naimisiin Meksikossa ja poika seurasi häntä asuen maassa yhdeksän kuukauden ajan. Paluuta Ranskaan oli odotettu. Joseph ”Jijé” Gillain värväsi Giraudin tuota pikaa avustajakseen Jerry Spring -sarjaan.  
Ranskalaisen seikkailusarjakuvan pioneeri, Pilote-lehden päätoimittaja Jean-Michel Charlier, poimi Giraudin tekemään uutta Blueberry-sarjaa 1962. Charlier oli vanhan koulun käsikirjoittaja, joka ei innostunut ajatuksista tuoda Blueberryyn yliluonnollisia elementtejä. Niinpä Giraud kehitti sivupersoonallisuus Moebiuksen, jonka visuaalisia kokeiluja kukaan ei rajoittanut. Giraud teki toisen pitkän vierailun Meksikoon vuonna 1965, jolloin hän perehtyi ”tajuntaa avaaviin” aineisiin. Aika oli muuttumassa vapaammaksi myös sarjakuvien osalta. Blueberryn tarinat muuttuivat aikuisemmiksi ja Giraudin alkujaan Jijé-vaikutteinen piirrostyyli harppasi realistiseen suuntaan.
Métal Hurlant -lehti sekä erilaiset elokuvaprojektit veivät taiteilijan ajan, joten hän luovutti Blueberryn piirtämisen toisiin käsiin lähes kymmeneksi vuodeksi. Kuitenkin, kun Charlier ja Giraud riitautuivat Dargaud-kustantamon kanssa Blueberryn julkaisuoikeuksista 1979, syntyi toinen lännensankari Jim Cutlass. Tosin Charlier jätti sarjan Giraudin käsiin pian ensimmäisen albumin jälkeen, ja tämä kutsui Cutlassin piirtäjäksi Christian Rossin. Giraud jatkoi käsikirjoittajana kuuden albumin verran. Sarja on piirrokseltaan vapaamuotoisempi kuin Blueberry ja sisälsi myös fantasiaa.
Kaikkiaan Jean Giraudin ura hakee vertaistaan. Hän lähti mukaan vähäpätöisempiinkin projekteihin oppiakseen uutta ja tutustuakseen mielenkiintoisiin taiteilijoihin. Kaikki mahdolliset ilmaisumuodot inspiroivat häntä. Giraudin ainutlaatuisia teoksia ihaillaan laajasti, Euroopan ohella erityisesti Japanissa.
Käytännössä kaikki fantasiaelokuvat viimeisten 35 vuoden ajalta ovat Giraudille velkaa. Sarjakuvalle ja modernille taiteelle hänen merkityksensä on mittaamaton.
Vesa Kataisto      
Ruudinsavu 3 / vol. 7 (2012)

Patrick DeWitt: Sistersin veljekset

Hipsterin veljekset

Patrick DeWitt: Sistersin veljekset (The Sisters Brothers, 2011). Suom. Tero Valkonen. 345 s. Siltala.  

Kanadassa syntyneen, mutta Yhdysvalloissa asuvan Patrick DeWittin Sistersin veljekset ilmestyi viime vuonna ja tuli nopeasti tunnetuksi harvinaislaatuisena teoksena: lännenromaanina, joka kilpailee arvostetusta kirjallisuuspalkinnosta. Teos ei voittanut Bookeria, mutta monia muita kirjallisuuspalkintoja kylläkin ja tuli käännetyksi monille kielille. Kirjan elokuvaoikeudetkin on myyty näyttelijä John C. Reillyn yhtiölle. DeWitt kävi Suomessakin kesällä, mutta valitettavasti Ruudinsavu ei saanut haastattelua tehtyä. 
Vitsikäs nimi ainakin on ollut yksi syy kirjan suosiolle, se nimittäin lupaa lukijalle hassuttelua - ja sitä saa koko rahan edestä. Käännöksenä vitsikäs nimi ei tietenkään ole yhtä hyvä kuin alkukielellä. 
Oikeastaan romaanin nimi olisi voinut olla "The Hipsters Brothers", koska DeWittin teos tuntuu purevan parhaiten 20-30-vuotiaisiin kaupunkilaisiin, joilla ei ole satunnaista Tex Willeriä tai paria elokuvaa lukuun ottamatta suurtakaan kosketusta länkkäreihin lajityyppinä. Moni bloggaaja ja kriitikkokin haksahti jo kehumaan DeWittiä siitä, että viimeinkin on ilmestynyt lännenromaani, jossa ei ole länkkärien kliseitä. 
Länkkäreihin syvällisesti perehtynyt lukija ei tietenkään tiedä, pitäisikö hänen nolostua kriitikoiden puolesta ja opastaa heitä isällisesti kädestä vai pysyä hiljaa ja olla tyytyväinen siitä, että on edes jokin lännenromaani, joka löytää lukijoita? Sehän voi ennen pitkää johtaa siihen, että joku innostuu länkkäreistä enemmänkin! Ja löytää vaikkapa E. L. Doctorowin (edelleenkin suomentamattoman) esikoisromaanin Welcome to Hard Times tai Charles Portisin Kova kuin kivi -romaanin - tai Cormac McCarthyn Veren jäljillä -kirjaan, joka on todennäköisesti ilmestynyt, kun tämä lehti on lukijoiden käsissä. Taiteellisesti korkeatasoisia, kliseistä täysin vapaita lännenromaanejahan on nimittäin pilvin pimein, Sistersin veljekset ei ole sellainen poikkeus kuin varsinkin Suomessa on luultu! 
DeWittin vika ei tietenkään ole se, että lukijat pitävät hänen kirjaansa parempana ja tärkeämpänä kuin se on. Se on kirjan markkinoinnin ja vastaanoton vika. DeWitt ei itse kuitenkaan tunnu romaaninsa ja haastattelujensa perusteella olevan itsekään kovin tietoinen lännenromaanien historiasta. Paikoitellen syntyy vaikutelma, että DeWitt kuvittelee kirjoittaneensa puhtaalta pöydältä ja keksineensä monta asiaa itse. 
Parhaimmillaan Sistersin veljekset kyllä onkin lännenromaani, joka ei ole juuri velkaa aiemmille lännenromaaneille. Siinä ei ole mukana juuri lainkaan sellaisia teemoja, jotka ovat perinteisesti olleet olennaisia länkkäreille: siinä ei käsitellä erämaan ja sivilisaation välistä ristiriitaa, siinä ei ole etäisten laaksojen miehiä, joita riepottelee ristiriitainen halu jäädä erämaahan, mutta osallistua myös yhteisön elämään, siinä ei ole intiaaneja (kuin yhdessä lyhyessä kohtauksessa), siinä ei kuvailla yhteisön perustamista erämaahan, siinä ei ole karjanajoja eikä syyttömänä vainottuja kunnon miehiä. DeWittin kirja näyttää meille maailman, josta kaikki länkkärin peruskuviot ovat tuhoutuneet. Ehkä se on lähempänä todellisuutta kuin uljaat ja eeppiset kertomukset, joihin lukeutuvat loppujen lopuksi myös Deadwoodin kaltaiset inhorealistiset tv-sarjat. 
Vai ovatko Sistersin veljekset Eli ja Charlie kuitenkin etäisten laaksojen miehiä? He ovat kaksi ammattitappajaa, jotka on palkattu päästämään päiviltä Kaliforniassa Hermann Kermit Warm -niminen kulllankaivaja. Heille ei ole kerrottu syytä, heille vain maksetaan hyvin tehdystä työstä. Ehkä DeWittin tarkoitus on ollut näyttää, millaiset absurdit lähtökohdat perinteisessä länkkärissä usein on. Mies, joka ei tule mistään, on juuri tällainen avuton otus, jolla ei ole minkäänlaisia kontakteja toisiin ihmisiin, ei edes omaan veljeensä. 
Romaani tuntuu saavan vauhtia veljesten päästyä Kaliforniaan. Hermann Kermit Warmin salaperäinen keksintö kullanhuuhdonnan helpottamiseksi vie teosta melkein fantasian puolelle, ja lopussa absurdi huumori saa johdonmukaisen päätepisteensä. 
Hermann Warmiin liittyy myös kiinnostava, joskin ehkä päälleliimatun oloinen intertekstuaalinen, eri taideteosten välinen viittaus: Hermann Warm nimittäin oli saksalainen elokuvalavastaja, joka työskenteli 1920-1930-luvuilla ja teki kuuluisat nyrjähtäneet lavasteet Robert Wienen elokuvaan Tri Caligarin kabinetti (1919). Myöhemmin Warmin outo kädenjälki näkyi vaikkapa Carl Th. Dreyerin unenomaisessa kauhuklassikossa Vampyr (1932). Haluaako DeWitt sanoa tällä jotain? Onko Warmin keksintö romaanissa todellisen Warmin visuaalisten keksintöjen ennakointia? Mitä tarkoittaa, että saksalaisen ekspressionismin ja kauhun vaikutus tunkeutuu Villiin länteen? Tarkoittaako se mitään? Onko DeWittillä ollut vain hauskaa? 
Päällimmäinen vaikutelma Sistersin veljeksistä onkin nokkeluus, joka näkyy harkituissa epäajanmukaisuuksissa. Lievästi ylipainoinen Eli Sisters esimerkiksi äityy tilaamaan ravintolassa pihviannoksen pelkillä vihanneksilla höystettynä - ei perunoita lainkaan! -, koska haluaa laihduttaa. Karppausta Villissä lännessä? En ollut varma, oliko kohtaus hauska vai vain höhlä. 
Juri Nummelin
Ruudinsavu 3 / vol. 7 (2012)

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Mustat länkkäreissä


Vähemmistöteemanumerossa 2/2005 ilmestynyt artikkeli.

Hollywood on vain harvoin tarjonnut mustille pääosia elokuvissa – varsinkaan lännenelokuvissa, vaikka heidän osuutensa Villin Lännen valloittamisessa oli tärkeä, kuten jutusta sivuilla xx-xx voi huomata.
Mustat westernit muodostavat kuitenkin oman kiinnostavan alueensa lännenelokuvan historiassa. Mustien oma filmiteollisuus kukoisti pienimuotoisena pitkin 1900-lukua, alkaen jo mykkäelokuvista 1920-luvulla. Rotuerottelun leimaamassa maassa mustat eivät voineet käydä elokuvateattereissa ja heille oli perustettu kokonaisia omia teatteriketjuja. Näille taas piti olla runsaasti omaa materiaalia, koska perus-Hollywoodin tuotokset eivät mustia kiinnostaneet.
Ensimmäisiä alalle ehtineitä oli valkoisessa omistuksessa ollut Norman Film Manufacturing Company, joka värväsi palvelukseensa Bill Pickett -nimisen miehen. Pickett oli kiinnostava ja tärkeäkin hahmo, koska hän oli yksi ajan tärkeimpiä rodeosankareita ja hänen sanotaan keksineen ”bull-doggingin”, jossa härkä kellistetään hyppäämällä sen selkään ja taivuttamalla sen sarvia maahan. Pickettin väitetään jopa purreen härkää huuliin lannistaakseen sen. Pickettistä tuli julkkis, kun hänet esiteltiin Leslie’s Illustrated Weekly -lehdessä, minkä ansiosta hän pääsi Millerin veljesten Villi Länsi -aiheiseen revyyseurueeseen.
Pickettin ensimmäinen elokuva Norman-yhtiölle oli The Bull-Dogger, joka valmistui vuonna 1923. Kokonaan mustilla näyttelijöillä miehitetty elokuva oli rodeoaiheinen tarina, joka sijoittui Meksikon rajalle. Elokuvaa mainostettiin ensimmäisenä kokonaan mustana länkkärinä: se osoitti, että ”musta cowboy pystyy samoihin sankaritekoihin kuin valkoinenkin”.
Pickettin seuraava elokuva oli niinikään Normanin tuottama The Crimson Skull, joka valmistui jo samana vuonna kuin edellinenkin. Viisikelainen eli reilun tunnin mittainen elokuva kertoi Skull-nimisestä rikollisesta, joka pukeutuu luurankopukuun ja terrorisoi lähiseutua. Skull ottaa haltuunsa kokonaisen pikkukaupungin ja uhkailee sheriffiä. Elokuvan varsinainen sankari oli sheriffiä esittänyt yksijalkainen Steve Reynolds, jonka uhkarohkeita temppuja lehdistö ihaili tuoreeltaan: ”Hän todistaa, että ilman toista jalkaa voi tehdä rajumpia temppuja kuin konsanaan kahdella jalalla. Hänellä ei ole muuta kuin vanha puujalkansa, jonka avulla hän puolustaa itseään ja tytärtään Skullin ja tämän jengin terroria vastaan.” Pickett esitti Reynoldsin apuria, joka auttaa juuri ratkaisevassa kohdassa.
Lama kukisti Norman-yhtiön vuonna 1929. Pickett jatkoi rodeoesiintyjän uraa, mutta kuoli saamiinsa vammoihin jo vuonna 1932.

Mustaa laulua

Mustat länkkärit siirtyivät kuitenkin ajan muodin mukaisesti laulaviin cowboyhin. Vuoden 1930 vakava suurlänkkäri The Big Trail, jossa John Wayne oli esiintynyt, oli pettänyt kaikki odotukset niin pahasti, että melkein koko vuosikymmenen ajan tehtiin yksinkertaisia B-pituisia länkkäreitä, joissa oli usein pääosassa laulava lehmipoika. Näitä olivat muun muassa Gene Autry ja Roy Rogers.
Mustillekin oli omat musisoivat sankarinsa. Tärkein oli varmasti edelleen elävä Herbert Jeffries, joka on syntynyt vuonna 1912 Detroitissa. Hän muutti Hollywoodiin vuonna 1937 tehtyään jazz-mies Earl Hinesin kanssa pari levytystä. Associated Features -studion tuottaja Jed Buell otti Jeffriesiin yhteyttä ja pyysi tätä esiintymään mustassa lännenmusikaalissa. Tuloksena oli elokuva Harlem on the Prairie (1938), joka kuvattiin mustan farminomistajan N.B. Murrayn tiloilla Kalifornian Victorvillessä.
Harlem on the Prairie on ajalle tyypillinen yksinkertainen länkkäri sankarista, joka voittaa pahikset ja saa tytön, mutta elokuva oli silti valtavan suosittu. Se sai jopa uusintaensi-illan eräässä Broadwayn elokuvateatterissa ja oli ensimmäinen musta länkkäri, jolle moinen kunnia suotiin. Jeffriesin lauluosuuksia kehuttiin vuolaasti.
Seuraavasta elokuvastaan The Bronze Buckaroo (1939) Jeffries saikin itselleen pysyvän liikanimen. Tässä elokuvassa Jeffries, jonka hahmon nimi oli Bob Blake, sai jo ajan b-länkkärien mukaan koomisen sivuparin, Dustyn, jota esitti Lucius Brooks. Jeffriesin länkkäreissä esiintyi myös Four Tones -niminen lauluyhtye. Vuoteen 1940 mennessä Jeffries oli tehnyt vielä elokuvat Harlem Rides the Range ja Two Gun Man from Harlem. Jälkimmäisessä, nykyaikaan sijoittuvassa elokuvassa Jeffries lavastetaan New Yorkissa murhaajaksi. Hän pakenee länteen ja ottaa harlemilaisen gangsterin identiteetin ja ratkaisee rikoksen (ja saa tietysti tytön).
Elokuvien jälkeen Jeffries esiintyi muun muassa Duke Ellingtonin orkesterin kanssa. Hän esiintyy edelleen länkkäritapahtumissa ja tekee jopa levyjä. Jeffriesin nettisivut löytyvät osoitteesta www.herbjeffries.com.

Mustat nyrkit puhuvat

1960-luvulla nähtiin joitain mustia näyttelijöitä lännenelokuvissa, kuten jalkapalloilija Jim Brown Tom Griesin vallankumousaiheisessa elokuvassa 100 kivääriä (1969). Ensimmäinen varsinainen musta länkkäri 60-luvun vapautuksen aikoina oli kuitenkin Sidney Poitierin ohjaama Buck ja tappajasaarnaaja, jonka pääosissa olivat Poitier itse ja Harry Belafonte. Komediallinen elokuva vapautettujen orjien kuljetuksesta Länteen tuli ensi-iltaan vuonna 1972.
Buck ja tappajasaarnaaja avasi tietä 1970-luvun rajummille mustille länkkäreille. Vuosikymmenen villitys olivat niinsanotut blaxploitaatio-leffat, joissa mustat supersankarit – niin rikolliset kuin poliisit ja yksityisetsivätkin – ottavat naisia, hakkaavat ja tappavat ja ennen kaikkea kostavat valkoisille. Ei ole mikään yllätys, että blaxploitaatio-aalto synnytti myös joitain länkkäreitä.
Buck ja tappajasaarnaajaa asialle ehti tosin jo ennen John Bud Cardosin Buffalo Soldiers –kuvaus The Red, White, and Black (1970), jonka pääosassa oli Robert DoQui. Aiheesta on tehty muitakin elokuvia, kuten Charles Haidin ohjaama tv-filmi Buffalo Soldiers (2001), jonka pääosassa on Danny Glover. Samaa aihepiiriä käsitteli myös vanhempi tv-elokuva, Vincent McEveetyn Buffalo Soldiers (1979), jossa nähdään muun muassa John Beck ja Stan Shaw.
Vakavana kuvauksena voi pitää Martin Goldmanin ohjaamaa Mustaa tappajaa (The Legend of Nigger Charley, 1972), joka perustui John Fordille useita aiheita tehneen James Warner Bellahin tarinaan. Musta tappaja on Charley-nimistä orjaa esittävä Fred Williamson, joka karkaa sadistisilta omistajiltaan ja alkaa kostaa kaikille valkoisille. Elokuva sai jatko-osankin The Soul of Nigger Charley (1973), joka oli Larry Spanglerin ohjaama. Spangler ohjasi Fred Williamsonia myös vuonna 1976 valmistuneessa elokuvassa Joshua, jossa sisällissodan veteraani Williamson jahtaa äitinsä tappaneita rikollisia. Huonona pidetyssä elokuvassa oli Williamsonin itsensä käsikirjoitus.
Tunnetuin yksittäinen 70-luvun blaxploitaatiolänkkäri on varmasti vanhan Hollywood-veteraanin Jack Arnoldin ohjaama Kaupungin kauhut eli Palkkionmetsästäjät eli Boss Nigger eli The Black Bounty Hunter eli The Black Bounty Killer vuodelta 1975. Komediallisessa elokuvassa Fred Williamson ja D’Urville Martin esittävät kahta palkkionmetsästäjää, jotka saapuvat sheriffittömään valkoisten asuttamaan kaupunkiin. Miehet ottavat kaupungin haltuunsa ja alkavat kiusata valkoisia asukkaita.
Yksi viimeisiä puhtaita blaxploitaatio-länkkäreitä oli Adiós amigo, joka valmistui vuonna 1976. Erittäin huonona pidetty elokuva oli itsensä Fred Williamsonin käsikirjoittama ja ohjaama, ja sen toisessa miespääosassa oli koomikko Richard Pryor.
1990-luvulla Mario van Peebles teki kunnianosoituksen aiemmille mustille länkkäreille elokuvallaan Posse (1993), joka tosin jää pastissin tasolle. Van Peebles itse sanoi, että hän halusi elokuvallaan palauttaa Villille Lännelle sen monikulttuurisen statuksen. Samanlaisia elokuvia on tehty sittemminkin – esimerkiksi räppäri Kurupt on esiintynyt Jean-Claude La Marren ohjaamassa länkkärissä Brothas in Arms (2005).
Kuten ylläolevasta huomataan, vakavia lännenelokuvia ei mustalle yleisölle ole juuri haluttu tehdä. Poitierin Buck ja tappajasaarnaaja on ollut poikkeus, eikä se ole juuri saanut jatkajia.
Juri Nummelin

Alaston sheriffi koheltaa

Erotiikka- ja pornonumerossa 1/2006 ilmestynyt pieni arvio, joka julkaistiin länkkäri-fumetteja käsittelevän pidemmän artikkelin yhteydessä.

”Alastomuus on synti!”
Näin julistaa Tommi Juutilaisen sarjakuvan epämääräinen sankari, nenättömän näköinen sheriffi, joka on päättänyt jatkaa kaupungin kuolleen pastorin työtä. Saarnastuolissa hän on kuitenkin itse alaston.
Tätä ennen on näytetty, miten rintaansa tähden verisesti kiinnittävä sheriffi kohtaa kaupungin väkeä ja pastorin, joka alkaa saarnata miehen alastomuutta vastaan. Humalaan vankasti tuleva sheriffi sytyttää vahingossa kirkon ja väkijoukko aikoo lynkata lainvalvojansa. Pastorin henki saapuu paikalle ja hirressä roikkuva sheriffi päättää tehdä parannuksen. Nopeasti kaupunkiin rakennetaan uusi kirkko, joka muistuttaa epäilyttävästi Turun Mikaelinkirkkoa. Loppukuvassa näytetään alastomuuden kieltävän sheriffin kaluja ja peräreikää.
Juutilaisen sarjakuva kantaa nimeä Hyökkäävän Eroottinen (vaikka eroottisesta se on aika kaukana) ja se on ilmestynyt viime vuonna Sami Ahon toimittaman ja julkaiseman Galax-sarjan kuudentena osana.
Juutilainen on tehnyt sarjakuvansa liioitellun groteskiksi ruminen ihmishahmoineen, jotka muistuttavat 1920-luvun saksalaista poliittista grafiikkaa, ja jutussa on samanlaista absurdia sävyä kuin esimerkiksi Marko Turusen sarjoissa. Kummatkin kommentoivat tai ainakin käyttävät hyväkseen populaarikulttuurin kuvastoa ja vääntelevät sitä tunnistamattomaksi.
Juutilaisen juttu muistuttaa myös Ruudinsavussakin taannoin esitellyn Juha Vuorman töitä.
Vaikea vain on sanoa, mikä Juutilaisen sarjakuvassa vaatii rumaa ja groteskia ilmiasua. Sinänsä taitavalle piirrosjäljelle ei keksi perusteluja.
Juri Nummelin

Piikkilangasta lyhyesti ja teoreettisesti

Viime vuonna [eli 2003] ilmestyi tamperelaisen tiedekustantamon pamflettisarjassa pieni kirja, joka sivuaa kiinnostavasti Villin Lännen historiaa. Se tekee sen tosin verran teoreettisesti, että kevyemmällä koulutuksella pienestä ja tiiviistä kirjaa ei välttämättä ota selkoa.
Ranskalainen filosofi Olivier Razac käsittelee teoksessaan Piikkilangan poliittinen historia niitä käyttötapoja, joita piikkilangalla on ollut keksimisestään saakka, ja näiden käyttötapojen vaikutuksia ihmisten elämään ja historiaan. Piikkilanka on Razacille modernien valvontakoneistojen isä ja hän näkee, että valvontakamerat ja vastaavat huipputekniset keksinnöt ovat selkeätä jatkoa piikkilangalle. Kaikki nimittäin viestittävät: tästä ei mennä, sinua ei haluta tänne. Piikkilangalla on tehokkaasti Yhdysvaltain historiassa rajattu ulos epätoivottuja ihmisiä ja ihmisryhmiä.
Keskeisin näistä ovat tietenkin olleet intiaanit, joiden ei haluttu tulevan reservaateistaan ulos. Piikkilangan avulla intiaanit ajettiin jatkuvasti pois asuinalueiltaan ja sellaisille alueille, joilla eivät muut viihtyneet. Tämä tarkoitti lopulta heidän köyhtymistään.
Razacilla on muutama pointti myös lännenfiktiota koskien. Tutkijan mukaan piikkilangan rooli intiaanien kansanmurhassa on unohdettu ja cowboysta on turhaan tehty yhteiskunnan muuttumisen vastustamisen eduskuva, vaikka nimenomaan intiaanit eniten kärsivät piikkilangasta, eivät ”vapaan laitumen” katoamisesta muka kärsineet lehmipojat ja karjatilalliset.
Razac käy kirjassa lyhyesti myös läpi piikkilangan keksimisen. Asialla oli illinoislainen farmari J. F. Glidden, joka sai patentin keksinnölleen 1874. Kirjan lyhyydestä johtuen historiallisia tosiseikkoja on vähän ja osa siitä saattaa perustua vanhentuneisiin lähteisiin. Razac on koonnut teoksensa ranskalaisittain aika vapaasti.
Kirjassa on myös analyyseja piikkilangan käytöstä ensimmäisessä maailmansodassa ja natsien keskitysleireillä.
Juri Nummelin

Olivier Razac: Piikkilangan poliittinen historia. Preeria, taisteluhauta, keskitysleiri. Suom. Vesa Suominen. Vastapaino 2003.

Hevosoopperoiden hevosooppera



Mainiossa Draw, stranger -juttusarjassa ilmestynyt juttu tsekkiläisestä länkkärianimaatiosta.


”Postivaunut matkaavat erämaan halki, lastinaan kultaa. Matkustajina ovat kaunis tyttö ja tämän isä. Tyttö kohtaa laulavan lehmipojan, johon rakastuu. Kesken matkan mukaan lyöttäytyy hidalgo, joka osoittautuu rosvojoukon päälliköksi: tarkoituksena on ryöstää kulta ja tyttö. Cowboy pelastaa tilanteen.” (Oulun Elokuvakeskuksen Esittelevä elokuvaluettelo 1989)
Graafikkona ja marionettiteatterin ohjaajana uransa aloittanut Jiři Trnka (1912-1969) siirtyi elokuvan pariin 1940-luvun puolivälissä. Hän kokeili monia eri tekniikkoja, ennen kuin nukke-elokuva vakiintui hänen omimmaksi alueekseen. Vuonna 1949 valmistunut 21-minuuttinen ”hevosooppera” Preerian laulu (Arie prerie) on Trnkan ensimmäinen mestariteos, yhä kestävä työ.
Preerian laulu on lännenelokuvaparodia, jossa on myös kunnianosoituksen leima: elokuvaa on joskus väitetty ”maailman kauneimmaksi westerniksi”. Preerian laulussa kukkivat Trnkan parhaimmat ominaisuudet, terävä parodian taju yhdistyneenä tarkkasilmäiseen luonnehahmotukseen. Satiirikaan ei ole ohjaajan genre-tulkinnoista kaukana (esimerkiksi supersankari-irvailu Perak a SS, 1946). Vanhojen satujen tulkinnoissa korostui puolestaan elämänmyönteisempi ote.
Jiři Brdeckan (1917-1982) käsikirjoittamassa nukke-elokuvassa näkyy tarkka paneutuminen lajityypin konventioihin. Päällimmäisinä esikuvina ovat hevosoopperat, Roy Rogers, Tex Ritter ja Gene Autry –westernit, eli B-elokuvat joissa klisheemäisyys kiteytyi kaikkein puhtaimmin. Preerian laulun keskeisiä henkilöitä ovat puhdasotsainen sankari, viaton neito, piruakin pahempi konna ja uskollinen ratsu. Sivuhahmoina vilahtavat vanha isä ja kierot rajaseudun asukkaat.
Trnkan tavoin pääasiallisen elämäntyönsä animaation parissa tehnyt Brdecka hallitsi lajityypin mainiosti. Hän kirjoitti tsekkilehtiin tarinoita Limonadi-Joe -nimisestä sankarista 40-luvulta lähtien ja teki hahmon pohjalta myös näyttämösovituksen. Hän hyödynsi Preerian laulussa esiin nousseita ideoita myöhemmin vuonna 1964 tehdyssä Limonadi-Joen elokuvaversiossa.
Preerian laulu käyttää paitsi B-westernin elementtejä tiivistettynä myös jalostetumpia esikuvia, ja muun muassa John Fordin Hyökkäys erämaassa -elokuvan vaikutus näkyy selvästi. Trnka puolestaan mahdutti mukaan itseironiaa: animaation juoppo postivaunukuski on Trnkan omakuva, hänen omien sanojensa mukaan ”minun osuuteni sosialistiseen realismiin”.
Sauli Pesonen
Preerian laulu (Arie prerie), Tsekkoslovakia 1949. Tuotanto: B. Burianek. Ohjaus: Jiři Trnka. Käsikirjoitus: Jiři Brdecka, Trnka. Kuvaus: B. Pojar. Musiikki: Jan Rychlik. Kesto: 21 minuuttia.

Pulp-lehdistä lyhyesti


Ruudinsavussa 4/2002 ilmestynyt lyhyt juttu länkkäriaiheisten pulp-lehtien historiasta. Numeron piti olla laaja pulp-aiheinen teemanumero, mutta se vähän kuivui kasaan, ja tämän lisäksi teemasta on muistuttamassa ainoastaan Bruce Cassiday -nimisen kirjoittajan novelli, joka sekin valitettavasti oli vähän vaatimaton. Tosin samassa numerossa oli myös esittely Will Cook -nimisestä kirjailijasta, joka oli kirjoittanut jo pulp-lehtiin. 

Lehmipoikien maailmankaikkeus

Yksi 1900-luvun tärkeimpiä keksintöjä oli lukemistolehti, ts. lehti, joka sisältää suurimmaksi osaksi pelkkää fiktiota, kaunokirjallisuutta. Ilman näitä lehtiä meillä ei todennäköisesti olisi lajityyppikirjallisuutta – on vaikea kuvitella läntistä maailmaa ilman scifiä, länkkäreitä, dekkareita ja romantiikkaa. Niin Sherlock Holmesit kuin Buffalo Billin seikkailut ilmestyivät aluksi lehtinä, kirjat tulivat vasta myöhemmin.
Pulp-lehdet ovat kaikista 1900-luvun lukemistolehdistä tarunhohtoisimpia. Amerikkalaiset pulp-lehdet olivat rajumpia, häikäilemättömämpiä ja suorempia kuin muut aikakautensa lehdet. Pulp-lehdillä tarkoitetaan 1900-luvun alkupuolella kehitettyjä halvalle sellupitoiselle paperille (selluloosa on englanniksi pulp) painettuja lajityyppilehtiä, mutta nykyäänhän pulp-sanalla voidaan viitata melkein mihin tahansa, jonka sisältö on joko väkivaltaista tai härskiä tai kumpaakin. Alkuperäiset pulp-lehdet olivat sitäkin, mutta myös paljon muuta.
Pulp-lehdet syntyivät Amerikassa aivan 1800-luvun lopulla. Argosya pidetään ensimmäisenä varsinaisena pulp-lehtenä. Sen numero loppuvuodelta 1896 oli ensimmäinen lehti, joka painettiin mainitunlaiselle huonolle paperille ja joka sisälsi pelkästään kaunokirjallisuutta.
Seuraavan vuosisadan ensimmäiset vuosikymmenet olivat pulp-lehtien kultakautta, ja silloin ilmestyivät keskeisimmät pulpit, kuten Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin ”synnyttänyt” Black Mask ja modernin kauhukirjallisuuden siittänyt Weird Tales.
Lännentarinat olivat kuitenkin pulp-lehtien suosituinta materiaalia. Niiden pohjalla oli 1800-luvun loppupuolen kustannusilmiö eli dime novelit, Buffalo Billin ja monien muiden seikkailuista kertoneet halvat pienoisromaanin mittaiset kirjaset. Monista dime noveleista tuli sittemmin täysverisiä pulp-lehtiä – esimerkiksi The Buffalo Bill Weekly –nimisestä lehdestä tuli vuonna 1919 Western Story Magazine, joka oli lännenlehdistä yksi pitkäikäisimpiä ja vaikutusvaltaisimpia.
Monet ns. yleis-pulpit, kuten Argosy ja Short Stories, julkaisivat lännentarinoita muiden lajityyppien joukossa, mutta pian syntyi myös lehtiä, jotka keskittyivät länkkäreihin. Tärkeimpiä olivat mm. West, Cowboy Stories, Ranch Romances ja jo mainittu Western Story Magazine. Myöhemmin 1930-luvulla perustettiin sellaisia lehtiä kuin Dime Western, kovaksikeitetyn Dime Detectiven sisarjulkaisu, ja Wild West Weekly.
Pulp-lehtiin kirjoittivat lännentarinoita sellaiset sittemmin klassikoiksi nousseet alan kirjailijat kuin W.C. Tuttle, Max Brand (myös nimillä George Owen Baxter ja Evan Evans), H. Bedford-Jones, Walt Coburn ja Luke Short. Heidän takanaan tuli leegio ammattitaitoisia kirjoittajia ja valitettavasti myös tavanomaista kaavan mukaan tehtyä shoot-em-up –kamaa sentanneita kirjoittajia, joilla ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä lännen historiasta tai edes maantieteestä.
Toisen maailmansodan jälkeen kaikki pulp-lehdet alkoivat kadota. 1950-luvun alkuun mennessä suurin osa oli kuollut – television, sarjakuvien ja miljoonapainoksina levinneiden halpojen kioskikirjojen paineessa lehdet eivät selvinneet.
Osa lehdistä muuttui pienempikokoisiksi, Valittujen Palojen mukaan ns. digest-kokoisiksi lehdiksi, ja niiden tyyli muuttui kovemmaksi ja kyynisemmäksi. Tällainen lehti oli mm. Gunsmoke, joka tosin ehti ilmestyä vain yhden vuoden ajan 1953. Lännenkirjailijat siirtyivät pokkareiden pariin, mutta monet kirjoittajat, kuten Will Cook ja Lewis B. Patten, ehtivät julkaista monia kiinnostavia novelleja viimeisissä pulp-lehdissä. Myös Louis L’Amour kirjoitti 40- ja 50-lukujen vaihteessa lukuisia novelleja pulp-lehtiin.
Vielä 1970-luvulla yritettiin herättää henkiin vanhanaikaista länkkärilehteä, 1969 perustetun Zane Grey’s Western Magazinen muodossa. Lehteen kirjoittivat monet ajan keskeiset pokkarintekijät, kuten Bill Pronzini, Jeffrey Wallmann ja Arthur Moore, mutta lehti piti lakkauttaa jo 1974.
Lännenpulpit elävät kuitenkin selvää renessanssiaan, koska keräilijät ja tutkijat ovat alkaneet viime vuosina yhä enemmän kiinnostua niistä ja niiden tekijöistä. Esimerkiksi H. Bedford-Jonesista ilmestyi äskettäin elämäkerta.
Juri Nummelin

Pulp-länkkärien nimiä
Alan tutkija John Dinan luettelee 184 lännenpulpin nimeä, mutta toteaa, että lista on todennäköisesti puutteellinen. Tässä muutamia:
Ace High Magazine
Best Western Magazine
Buck Jones Western Magazine
Candid Cowboy
.44 Western
Hopalong Cassidy Western Magazine
Pete Rice Magazine
Rodeo Romances
Top Notch Westerns
Western Novel Magazine
Wild Western Novels
Western Action Novels

lauantai 5. toukokuuta 2012

Suuri leikkikaluryöstö


Ei-amerikkalaisia lännenanimaatioita esittelevässä juttusarjassa Draw, stranger! ilmestynyt juttu; sarjaa piti Sauli Pesonen, tämän kirjoitti poikkeuksellisesti päätoimittaja Nummelin.

Suuri leikkikaluryöstö

Kanadassa televisio esittää joka joulukuu Jeff Halen ohjaaman seitsemän minuuttia pitkän animaatioelokuvan Suuri leikkikaluryöstö (1963). Se kuuluu kanadalaiseen jouluun yhtä oleellisesti kuin Frank Capran Ihmeellinen on elämä tai Dianne Jacksonin Lumiukko. Internet Movie Databasen käyttäjä kertoo nähneensä Halen piirretyn Air Canadan lennolla! Tämä kertoo hyvin siitä, että animaatioelokuva on Kanadassa erityisessä suojeluksessa ja maassa hyvin suosittua.
Suuri leikkikaluryöstö olikin National Film Board of Canadan tuotanto – valtiollinen elokuvayhtiö oli erikoistunut lyhyiden piirrettyihin ja dokumenttielokuviin, mikä takasi monille kokeellisille tekijöille vapaat kädet. Kanadalainen animaatioelokuva olikin 1960- ja 1970-luvuilla maailman huippua, mikä ei ehkä olisi välttämättä onnistunut, jos tuotanto olisi pitänyt taata yksityisin varoin.
Suuri leikkikaluryöstö ei kuitenkaan ole kokeellinen elokuva, vaan se muistuttaa enemmän vanhempia pitkän elokuvan alkupätkinä nähtyjä piirrettyjä. Piirrostyyli vain on vapaampi ja tyylitellympi kuin esimerkiksi MGM:n tai Hanna-Barberan piirretyissä.
Elokuva viittaa luonnollisesti Edwin S. Porterin tekemään maailman ”ensimmäiseen” lännenelokuvaan, Suureen junaryöstöön (1903). Halen leffassa lännenmaisema on kuitenkin jo oleellisemmin mukana kuin Porterin pioneerityössä: Naamioidut rosvot kaappaavat erämaassa kulkevan joulupukin ja ottavat tämän lahjakassin. Rosvot linnoittautuvat saluunaan ja ampuvat kaikki muut asiakkaat pakoon – ja alkavat leikkiä lahjakassin leluilla. Kaikki olisi menetetty eivätkä lapset saisi lelujaan, jos paikalle ei osuisi yksinkertainen laulava cowboy, joka pysäyttää laiskantyhmän hevosensa kajauttamalla tätä kitaralla päähän.
Jeff Halen elokuva on yksinkertainen, mutta kekseliäs ja viihdyttävä pätkä, josta ei voi olla tulematta hyvälle mielelle. Industrial Light & Magicin animaattori Steve Williams on valinnut sen yhdeksi elokuvaksi otettavaksi mukaan autiolle saarelle (ks. http://www.awn.com/mag/issue2.5/2.5pages/2.5desert.html).
Halen filmografiassa muita lännenaiheisia elokuvia on stand up -koomikko Lenny Brucen kanssa tehty Thank You Mask Man (1971), jonka ääniraidalla Bruce esittää homofobista Yksinäistä Ratsastajaa. Sittemmin Hale on siirtynyt televisiotuotantojen animaattoriksi ja on tehnyt mm. Jaska Jokusta ja Transformersia. Elokuva oli Derek Lambin käsikirjoittama – tämä on ollut kanadalaisen lyhytelokuvan tärkeitä tekijöitä.
Suomessakin Suuri leikkikaluryöstö on ollut kohtuullisen suosittu, koska se oli saatavilla kerhoesityksiin muun muassa Suomen kirkon sisälähetysseuran (!) kautta. Tällaisten esitysten kadottua Suomesta melkein tyystin voi vain toivoa, että televisio joskus esittäisi sen.
Juri Nummelin
Jeff Hale: Suuri leikkikaluryöstö (The Great Toy Robbery, Kanada 1963). Kesto 7 min.
Valitettavasti elokuvasta ei löytynyt kuvaa. [Mutta nyt se on kokonaan katsottavissa YouTubessa! Maailma on muuttunut huimasti reilussa viidessä vuodessa, joka on jutun ilmestymisestä kestänyt.]



Marcia Mullerin lännenjuttuja


Ruudinsavussa jo melkein kymmenen vuotta sitten julkaistu pitkä arvio dekkarikirjailija Marcia Mullerin kootuista lännenaiheisista novelleista.

Marcia Mullerin kootut lännenjutut
Naisdekkaristin länkkäreissä on lämpöä

Marcia Muller on Suomessa tunnettu Sharon McCone -dekkareistaan. McCone oli ensimmäisiä naisyksityisetsiviä ja hahmoa on tituleerattu esimerkiksi Sara Paretskyn sankarin, V. I. Warshawskin esikuvaksi. Ensimmäinen McCone-romaani Edwin of the Iron Shoes ilmestyi 1977; sen jälkeen on ilmestynyt yli 20 McCone-romaania, joista on suomennettu neljä.
Muller on kirjoittanut myös lännenjuttuja, jotka on melko vastikään koottu yhdeksi kirjaksi, Time of the Wolves (Five Star 2003). Kirja kokoaa yhteen juttuja vuosilta 1982-2001.
Muller on ollut jo pitkään rikoskirjailija Bill Pronzinin vaimo ja he ovat tehneet yhteistyötä. Pronzini taas on dekkareidensa lisäksi kirjoittanut monia lännenromaaneja ja koonnut useita länkkäriantologioita – katso Pronzinista oma juttu sivuilla xx-xx. Voi veikata, että Pronzini on alun perin ehdottanut antologian kokoamista. Kustantamo Five Star on nimittäin julkaissut monia Pronzinin toimittamista kirjoista – esimerkiksi taannoin Ruudinsavussakin arvioitu Will Cookin novellien kokoelma oli Pronzinin alullesaattama. Monet Mullerin lännenjutuista ovat alun perin ilmestyneet Pronzinin toimittamissa antologioissa.
Mullerin novellit toimivat kyllä omillaankin. Vaikka Muller ei ole leimallisesti lännenkirjailija eikä kaikkia Time of the Wolves -kirjan tarinoita voi pitää puhtaina lännentarinoina, hänellä on tuntu aiheeseen ja hän osaa tehdä perinteisistä aineksista kiinnostavia ja uudentuntuisia juttuja.
Joskus Mullerin pehmeä feminismi aiheuttaa sen, että tarinat tuntuvat hiukan pliisuilta. On vaikea kuvitella, että naisten välinen ystävyys villillä rajaseudulla oli niin yleistä ja avointa kuin Muller antaa ymmärtää. Monissa Mullerin lännennovelleissa päähenkilönä on nainen ja kirjailija kuvaa usein sankariensa arkipäivää ja ruoanlaittoa. Näitä ei miesten kirjoittamissa länkkäreissä useinkaan edes mainita. Muller, monen muun naislännenkirjailijan tavoin, haluaa korostaa naisten roolia Villin lännen valloituksessa. Muller kuvaa lännen valloituksen mikrohistoriaa, kuten on tapana sanoa.

Kaktusviiniä ja syanidia

Valikoiman ensimmäinen tarina, ”Sweet Cactus Wine” (1982), on hauska anekdootinomainen juttu Arizonassa 1870-luvulla asuvasta naisesta, joka elää kaktusviiniä tekemällä. Häntä kurtiseeraa naapurin tylsä mies, joka pakit saatuaan uhkaa kaataa kaktukset. Tähän nainen ei tietenkään suostu. Lopetusta voi pitää joko nerokkaana tai mauttomana, riippuen ehkä lukijan sukupuolesta. Samantyyppistä meininkiä on kokoelman päättävässä alkuperäistarinassa ”The Cyaniders”, jossa kaivosryhmän jäsenenä toimiva nainen paljastaa, kuka tappoi kaivosta vastustavan kaupungin öykkärin.
Naisten välistä solidaarisuutta on myös novellissa ”Sisters” (1989), jossa aluksi mykältä vaikuttava intiaaninainen Curious Cat ystävystyy yksinäisen, keskelle preeriaa naidun valkoisen naisen, Lydia Whitesidesin, kanssa. Intiaaninainen on pudonnut päähenkilön tavoin ei-kenenkään-maalle: hän on oman heimonsa hylkäämä ja hänet on otettu vastahakoisesti vastaan toisessa heimossa. Valkoiset hyljeksivät Curious Catia, ja Lydia Whitesidesin ystävyys on niin poikkeuksellista kuin vieraanvaraistakin. Kun intiaanit aikovat hyökätä valkoisten kimppuun, Curious Catin on päätettävä, kenen puolella hän on. Intiaanien karu kohtalo on nähtävillä myös tarinassa ”The Indian Witch” (2001), jossa intiaaninainen jää yksin, kun hänen rikas ja valkoinen miehensä kuolee.
Kokoelma niminovelli ”Time of the Wolves” (1988) on sikäli kiinnostava, että se päätyi osaksi epäonnistunutta televisioelokuvaa Into the Badlands (1991), jossa pyrittiin yhdistelemään kauhua ja länkkäreitä. Mullerin novellissa jännitys tiivistyy, kun sudet käyvät yksinäisen talon kimppuun, mutta elokuvassa olevaa yliluonnollista ainesta siinä ei ole.
Yhdessä aviomies Bill Pronzinin kanssa kirjoitettu ”Cave of Ice” (1986) on ihan sympaattinen, mutta lopultakin vaatimaton juttu pojasta, jonka isä löytää aavikolta jääluolan ja näyttää haluavan pitää koko jutun salaisuutena. Jutun vaatimattomuus selittynee sillä, että se ilmestyi alun perin Boy’s Life –nimisessä nuortenlehdessä. Novelli oli Mullerin ja Pronzinin ensimmäinen yhteistyö.

Länkkäreitäkö kaikki

Muut kokoelman novellit ovatkin sitten hiukan ongelmallisempia. Sharon McCone esiintyy kahdessa tarinassa, ensiksi novellissa ”The Lost Coast” (1994) ja sitten tarinassa ”Knives at Midnight” (1996). [Edellinen on julkaistu suomeksiksin, nimellä ---, kokoelmassa sejase. - Jäänyt näköjään tarkistaminen kesken, voi olla, että tiedot on tarkistettu taittoon.] Jutut ovat kummatkin ihan hyviä, mutta lännenjuttuja ne ovat vain siinä mielessä, että ne sijoittuvat Amerikan länteen, edellinen Kalifornian pohjoisosiin, jälkimmäinen Meksikoon. ”The Sanchez Sacraments” (1985) taas esittelee meksikolaisen taiteentutkijan Elena Oliverezin, joka tutkii meksikolaisen taiteilijan mysteeriä. Sijaintia lukuun ottamatta tarinassa ei juuri ole lännenelementtejä.
Sama on myös tarinan ”Forbidden Things” (1994) kanssa. Siinä nuori nainen vanhempiensa kuoltua päättää etsiä vanhempiensa olinpaikan ja paljastaa samalla sukuansa koskevan salaisuuden. Tässäkin liikutaan Pohjois-Kaliforniassa, mutta mitään varsinaista länkkäritunnelmaa tässä ei oikein ole. Novellissa Mullerin halu korostaa naisten ystävyyttä vaikka väkisin tuntuu hiukan päälleliimatulta.
Mainitut novellit ovat mukana todennäköisesti sen takia, että kirjasta saataisiin paksumpi. Ne eivät ole missään nimessä huonoja, mutta eivät tunnu kuuluvan tähän kirjaan.  
Juri Nummelin

Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita


Tässä Rami Nummen kirjoittama arvio yhdestä Länkkäriseuran ponnistuksesta, suurelta osin seuran aktiivien voimin tehdystä teoksesta Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita, jonka toimitti Ruudinsavun päätoimittaja Juri Nummelin. Kirja ei oikein löytänyt lukijoita, mutta on silti onni, että BTJ:n tuolloinen kustannuspäällikkö Liisa Korhonen otti sen kustannusohjelmaansa. Ramin lopussa mainitsemat ajatukset eurooppalaisista ja australialaista sekä nuorten länkkäreistä eivät totisesti ole toteutuneet, valitettavasti. 

Käyttökelpoinen hakuteos länkkäreistä

Aiemmin amerikkalaista kioskikirjallisuutta niin rikoksen kuin länkkärienkin osalta Suomessa kartoittanut Juri Nummelin on toimittanut teoksen Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita. Kirjan on kustantanut BTJ kirjastopalvelu. Tällä kertaa esittelyn kohteena ovat useamman kirjoittajan voimin kovakantisina Suomessa julkaistut lännenkirjat eli niin sanottu vakava lännenkirjallisuus. Kuten tiedetään, ei luonnehdinta välttämättä ole yhteydessä tasoon. Kovakantisina on julkaistu melko mitättömiäkin tekstejä, joilla on lähinnä kuriositeettiarvoa, kun kioskipokkareista (jotka tosin ovat usein harmittavasti lyhennettyjä tai huolimattomasti suomennettuja) voi löytyä todellisia helmiä. Luokitusperiaate ei siis sinänsä ole mielekäs muuten kuin siltä kannalta, että laajaa aluetta on saatu jaettua useampaan kirjaan. Toisaalta "vakavan" lännenkirjallisuuden esittelyjen kautta saadaan mukaan sellaisia sävyjä, tunnelmia ja aihepiirejä, jotka ovat olennaisia aiheelle sekä tasollisesti että muuten, mutta joita olisi vaikea luontevasti mahduttaa mukaan pokkaritekstejä käsittelevään teokseen. Tällaisia ovat rajaseudulle sijoittuvat tekstit, luontokirjallisuus, nykyaikaan sijoittuvat tarinat, jotka jotenkin ovat kytköksissä perinteeseen, sekä intiaanikirjat.
On huomattava, että rajaseutumyytti, siis ajatus villien ja hedelmättömien alueiden valloittamisesta sivilisaatiolle ja asutukselle, sekä toisaalta haikeus tuon luonnon alkutilan menetyksestä on keskeisiä yhdysvaltalaisia aiheita populaariviihteessä ja kirjallisuudessa. Tältä osin vaikkapa Edward Abbeyn edustama luontokirjallisuus sopii osuvasti mukaan. Luontokirjallisuudessa käydään jatkuvaa rajankäyntiä sivilisaation ja siitä poistumisen välillä ja etsitään melkein myyttistä suhdetta luontoon. Huomattavista elokuvantekijöistä mieleen tulee Terrence Malick. Hän ei suoranaisesti noudata luontokirjallisuuden kaavaa, mutta palvoo lyyrisesti amerikkalaista luontoa vaikkapa filmissä Onnellisten aika, joka tarinassaan käsittelee viattomuuden menetystä.
 Rajaseutu ei välttämättä ole sijoittunut länteen, vaan esimerkiksi pohjoiseen, kuten Jack Londonin tuotannossa. Myös joissakin Floridaan sijoittuvissa kirjoissa voi olla karjanajoa tai muuta lännen ikonografiaan kuuluvaa. Myös Yhdysvaltain sisällissotaa käsittelevät kirjat voidaan laskea lännenkirjallisuuteen, vaikka aina näin ei tehdä.
Mielestäni Suomessa on julkaistu lännenkirjallisuutta yllättävän paljon siihen nähden, että sen kustannustoiminta on täällä aina ollut jotenkin vasenkätistä. Tietty johdonmukaisuus on puuttunut harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.
Lännenkirjallisuuden määritelmä on siis tarkoituksella pidetty laveana. Se on mielestäni onnistunut ratkaisu. Mukana ovat itsestäänselvien klassikoiden (James Fenimore Cooper, Zane Grey, James Oliver Curwood) lisäksi esimerkiksi Tarzanin luoja Edgar Rice Burroughs, Jättiläisen kirjoittaja Edna Ferber (kuvassa), Pieni talo preerialla -sarjan luoja Laura Ingalls Wilder ja nykypäivän klassikko Paul Auster. Hän kommentoi teoksissaan usein rajaseutumyytin mahdottomuutta todellisessa elämässä.
Jokaisen kirjailijaesittelyalkuun on laadittu lyhyt luonnehdinta käsiteltävän kirjailijan tuotannon olemuksesta. Se parantaa selkeästi kirjan käytettävyyttä nopeaan selailuun tai tietojen etsintään. Ennen kuin varsinaiset kirjailijaesittelyt alkavat, on Nummelin laatinut lyhyen lännenkirjallisuuden historiikin ja kertoo sen jälkeen länkkärien suomennoksista. Julkaisutoiminnan linjattomuus tuli jo mainittua. Seurauksena on ollut, että paljon hyviä juttuja on jäänyt kääntämättä.
Mukaan olisi ehkä voinut laittaa vielä jonkinlaisen lännenkirjallisuuden keskeiset teemat -osion aivan lyhyesti, vaikka Nummelin aihetta käsitteleekin. Se olisi palvellut oivallisesti ainakin asiaan tutustuvia lukijoita. Tällaisen hakuteoksen oleellisin arvo on tietenkin siinä, että sen avulla saa tietoa harvinaisemmista suomennoksista ja tuntemattomammista kirjailijoista. Ainakin itselleni uutta ja tuntematonta löytyi paljon ja samalla sormet alkoivat syyhytä etsimään kadotettuja helmiä.
Kirjailijaesittelyt tasapainoilevat juoniselostuksia ja lyhyitä luonnehdintoja tarjoavan tyylin ja analyyttisemman lähestymistavan välillä. Itse pidän analyyttisestä tavasta, mutta toisaalta lyhyet selostukset kirjoista ovat enemmän paikallaan tällaisessa hakuteoksessa. Mielestäni kirjan käytettävyyttä olisi vielä parantanut, jos siinä olisi ollut henkilöhakemisto. Näin ainakin sellaisten henkilöiden osalta, joista ei ole omaa hakusana-artikkelia.
Kaikkiaan pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita antaa länkkärien kehityksestä ja niiden sijoittumisesta osaksi muuta kirjallisuutta ja yhteiskuntaa monipuolisen kuvan. Se on asiasta kiinnostuneille välttämätön tietopaketti.
Kannattaa tietysti muistaa, että lännenkirjallisuuden historiaa ei ole suomeksi vielä tyhjentävästi käsitelty. Eurooppalaiset ja australialaiset kirjailijat (kuten Jose Mallorqui ja Marshall Grover), sekä nuorten länkkärit ovat vielä käsittelemättä. Kirjan esipuheessa viitataankin mahdollisuuteen julkaista nuorille tarkoitettuun lännenkirjallisuuteen keskittynyt hakuteos.
Rami Nummi

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Charles Portis ja Kova kuin kivi

Kaunis ja karu antilänkkäri

Charles Portisia on luonnehdittu sanoin: "Aivan kuin Cormac McCarthy, mutta hauska." Kuka Charles Portis?
Amerikkalainen kirjailija Portis syntyi vuonna 1933 Arkansasissa, ja palveltuaan merijalkaväessä 1950-luvun alkupuolella hän toimi jonkin aikaa journalistina muun muassa New York Herald-Tribunessa. Hän tutustui toimittajana ollessaan Tom Wolfeen, josta tuli sittemmin niin sanotun uuden journalismin tunnettu edelläkävijä. Vapaaksi kirjailijaksi Portis ryhtyi vuonna 1964 ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa kaksi vuotta myöhemmin. Esikoisteosta Norwood edelsi muutama laatulehti Saturday Evening Postissa julkaistu novelli. Norwood on nykyaikaan sijoittuva kertomus nuoresta Norwood Prattista, joka muuttaa Texasista New Yorkiin ja yrittää metsästää kaveria, joka on hänelle velkaa 70 dollaria.

Kova kuin kivi

Portisin menestysteos - ehkä ainoaksi sellaiseksi jäänyt - on Kova kuin kivi, joka ilmestyi alun perin vuonna 1968. Henry Hathaway ohjasi tuoreeltaan kirjasta elokuvan, jonka miespääosasta John Wayne sai Oscarin. Kirjaa lukiessa Wayne ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen. Vaikka Waynen hahmo Rooster Cogburn on kirjan sankari, hän on tyhmempi ja yksinkertaisempi kuin Waynen roolihahmot yleensä ovat. Cogburn ei ole kovin hyvä ampuja ja keskeisessä kohtauksessa hän lataa aseeseen viallisia nalleja.
Kirja ilmestyi lähes saman tien suomeksi, vuonna 1970, Liisa Ryömän ja Pirkko Sandin kääntämänä. Kun amerikkalaiset ohjaajaveljekset Joel ja Ethan Coen tekivät vuoden 2010 lopulla uuden version Kova kuin kivi -elokuvasta, kirjasta otettiin uusi painos Donna Tarttin jälkisanoilla varustettuna. Tarttin lyhyt teksti taustoittaa hyvin Portisin asemaa amerikkalaisessa kirjallisuudessa: kulttiklassikko, jonka muut romaanit ovat jääneet epäreilusti Kova kuin kivi -teoksen varjoon. Selväksi käy, että Portis olisi unohtunut kokonaan, jos Coenit eivät olisi tehneet elokuvaansa. Tarttin jälkisanat kuuluvat mukaan myös Tammen alkuvuodesta 2011 tekemään pokkaripainokseen. Uusintalaitos tuntuu suomalaisessa mediassa kadonneen saman tien jälkiä jättämättä.
Kova kuin kivi ei ole tapahtumiltaan erityisen hauska - itsepäinen neljätoistavuotias Mattie Ross palkkaa sheriffi Cogburnin ottamaan kiinni isänsä tappaneen lurjuksen Arkansasin kylmissä ja autioissa maisemissa -, mutta hauska se on silti. Tämän takaa Portisin kielenkäyttö. Portisin dialogi ja upeat monologit paljastavat puhujistaan enemmän kuin he itse tahtovat. Näin varsinkin tapahtumien oikeellisuutta ja koston oikeutusta Raamattu-sitaattien avulla vannovan Mattie Rossin kohdalla.
Kirjassa on myös aimo annos parodiaa. Cogburn on aikakauden revisionististen antilänkkärien päähenkilöiden sukua, epäonnistuja, juoppo, yksisilmäinen (ei siis silmälappuinen, niin kuin John Wayne ja Jeff Bridges elokuvissa) ja turvautuu virassaan liian helposti väkivaltaan (mihin tietysti myös yhteisön ja aikakauden luonne pakottaa). Kirjan alkupuolella on pitkä lakitupakohtaus, jossa Cogburnia syytetään epäiltyjen tappamisesta. Monet kirjan tapahtumista ovat myös silkkaa sohimista ja vahinkoja ja onnettomuuksia. Mattie Rossin isän tappokin oli enemmän äkkipikaistuksissa tehty tappo kuin harkittu surma. Liittovaltion poliisi LaBoeuf (lausutaan kantajansa mukaan "LaBeef"), joka on niinikään surmaajan perässä, on ponteva ja itserakas hyypiö, joka onnistuu sotkemaan Cogburnin suorittaman takaa-ajon.

Nuoren uskovaisen anatomia

Kova kuin kiven varsinainen päähenkilö on Mattie Ross, nuori tyttö, joka katselee maailmaa liian suuren lierihatun alta. Portis onnistuu kuvaamaan tyttöä sortumatta minkäänlaiseen isällisyyteen. Mattie Ross toimii itsenäisesti, on älykäs ja osaa puhua puolestaan. Tässä Portis on varmasti realistisempi kuin lukuisat kollegansa, joiden kirjoissa naiset ovat heikkoja ja riippuvaisia. Tällaisia rajaseutujen naiset olivat 1870-luvun Amerikassa.
Poikkeukselliseksi omana aikanaan romaanin onkin tehnyt se, että päähenkilönä on nimenomaan Mattie Ross - teini-ikäinen tyttö, jolle ei juuri tuota tunnonvaivoja napata kiinni surmamies. Tämän takia Hathawayn elokuvassa John Waynen esittämä hahmo saakin enemmän huomiota kuin kirjassa. Hollywood ei uskaltanut ottaa riskejä.
Ross on myös kirjan minäkertoja: hänen äänensä (voice, niin kuin amerikkalaiset sanovat) on uskottava, samaan aikaan kova ja kiintynyt merkityksettömiin detaljeihin. Ross ei ole välttämättä luotettava minäkertoja, koska hän kertoo tarinaansa yli 30 vuotta myöhemmin, 1900-luvun alussa, eikä lukijan kannata olettaa, että tapahtumat todella tapahtuivat juuri niin kuin Ross sanoo.
Portis kuitenkin luo lakonisella tyylillä vaikutelman kuin kaikki olisi juuri oikein. Rossin puhe on hyvin faktuaalista eikä siinä ole ajan luomasta etäisyydestä huolimatta minkäänlaista epäröintiä. Epäröinnin puute kuitenkin synnyttää ajatuksen väkinäisyydestä: tapahtumien on pakko olla näin, koska niin minä ne haluan muistaa.
Lukija ei juurikaan hätkähdä sitä, kuinka kostonhimoinen ja manipuloiva Mattie Ross saattaa olla. Hän vaatii päästä Rooster Cogburnin ja LaBoeufin mukaan etsintäretkelle, vaikka kummatkin pitävät tyttöä aivan liian nuorena. Portisin on sanottu saaneen ideoita Mattie Rossin puheenparteen editoidessaan lehtimiesurallaan Ozark-vuorten naispuolisten uutisavustajien tekstejä. Näiden omintakeinen sanonta ja tyyli elävät edelleen Mattie Rossin hahmossa.

Rutkasti väkivaltaa

Vaikka Kova kuin kivi on erinomainen esimerkki 1960- ja 1970-lukujen niin sanotuista antilänkkäreistä, se on myös vauhdikas ja toiminnallinen lännenromaani. Portisin kuvaamana väkivalta ei ole hauskaa, ja osa kohtauksista on aika rajuja, kuten kirjan avaavat joukkohirttäjäiset:

Pitemmittä puheitta Maledon painui vipua ja hirttoluukut aukenivat keskeltä ja nuo kolme tappajaa putosivat kolisten viimeiselle tuomiolle. Väkijoukko kohahti kuin iskun saaneena. Ne kaksi valkoihoista eivät enää antaneet elonmerkkiäkään. He pyörähtelivät hitaasti kireälle pingottuneiden köysien päässä. Mutta intiaanin kädet ja jalat sätkivät vielä kouristuksissa. Se oli vähän pahan näköistä ja monet ihmiset alkoivat voida pahoin ja lähtivät kiireesti pois, ja me olimme heidän joukossaan.
Meille kerrottiin ettei tuon intiaanin niska katkennut kuin muiden ja sen vuoksi hän riippui siinä tukehtumassa enemmän kuin puoli tuntia ennen kuin lääkäri julisti hänet kuolleeksi ja otatti hänet alas. Sanoivat että intiaani oli laihtunut vankilassa ja oli tähän hommaan liian kevyt.
(s. 16-17)

Rajuus näkyy hyvin myös Mattie Rossin puheessa, kun hän isänsä ruumista tunnistaessaan sanoo: "Minä en ole koskaan ollut epäröivää tai vitkuttelevaa lajia kun joudun epämiellyttävien asioiden eteen." Isäänsä katsellessaan Mattie miettii: "Tom Chaney saisi maksaa tästä! Minä en saisi lepoa ennen kuin se louisianalainen koira paistuisi kiljuen helvetin tulessa!" Kiehtova ristiriita syntyy siitä, että Mattie on samaan aikaan uskonnollinen ja siteeraa usein Raamattua. Kirjan lopussa hän on kylmäverinen pankkiiri ja ikäneito - on sanottu, että tässä Kova kuin kivi tulee lähelle täyttymättömän rakkauden kuvausta. Mattie Ross rakastuu Rooster Cogburniin, mutta ei koskaan kerro tätä kenellekään, ei edes itselleen.
Kova kuin kivi -kirjan pokkaripainos kertoo, että unohdetuissa romaaneissa, myös käännöskirjallisuudessa, on löytämisen arvoisia helmiä. Liisa Ryömän ja Pirkko Sandin käännös ei ihan tavoita Portisin käyttämiä eri murteen ja puhetapojen vivahteita ja osa romaanin pistävästä huumorista jää suomalaisesta lukijalta tavoittamatta, mutta kun kirja on niin erinomainen kuin Kova kuin kivi, se ei haittaa.

Hathawayn vesitys

Kova kuin kivi olisi melko varmasti täydellisen unohtunut romaani, jos siitä ei olisi tehty elokuvia. John Waynen tähdittämä ensimmäinen versio ei ole koskaan noussut lännenelokuvien keskeisimpien klassikoiden joukkoon - eikä ihme: se on paikoitellen kesäteatterimaisesti tehty eikä John Wayne loppujen lopuksi vaikuta alkoholistilta. Juoppouskohtauksia näytellessään Wayne alentuu helppoihin maneereihin. Uskottavampi hän on vaikkapa loppukohtauksessa, jossa hän ratsastaa roistoja kohti suitset suussa, aseet käsissä.
Elokuva on myös monilta kohdin vähemmän radikaali kuin romaani. Silmälapusta huomautettiin jo - tyhjä silmäkuoppa John Waynen kasvoilla olisikin ollut katsojista liian rajua (ja ehkä myös liian vaikea toteuttaa 1960-luvun menetelmillä). Kirja päättyy toteutumattoman rakkauden kuvaukseen. Mattie Ross ei koskaan tapaa Rooster Cogburnia uudestaan, mutta yrittää löytää tämän 1900-luvun alussa. Käy ilmi, että Cogburn on lähtenyt kiertävän Villin Lännen esityksen mukaan. Mattie Ross lähtee etsimään miestä ja kohtaa Cole Youngerin ja Frank Jamesin vanhoina miehinä. Sirkuksessa esiintyviltä miehiltä Mattie kuulee, että Cogburn on kuollut. Viimeisenä rakkauden eleenä hän maksaa Cogburnin ruumiin siirtämisen Dardanellen kaupunkiin ja teettää tälle uuden hautakiven.
Hathawayn elokuva taas päättyy vetelästi hahmotettuun kohtaukseen, jossa Cogburn tulee kaiken selvittyä vielä kerran tervehtimään Mattie Rossia ja ratsastaa sen jälkeen kohti uusia seikkailuja.
Outoa elokuvassa on myös se, että se tapahtuu perinteisissä alkusyksyn Keskilännen länkkärimaisemissa, vaikka romaani sijoittuu hyisen talven ja lumen keskelle. Lisäksi elokuvaa kuvattiin Coloradossa, mutta sen väitetään sijoittuvan Arkansasiin romaanin tavoin.
Tällaiset poikkeamat ovat tietysti sallittuja eivätkä ne ole oikean kritiikin pointteja, mutta kyse elokuvan kohdalla on myös siitä, että se tuntuu kuin lännenelokuvat - tai muu elokuvakulttuuri, ympäröivästä yhteiskunnasta puhumattakaan - eivät olisi muuttuneet ollenkaan. Se voisi muutamaa kohtausta lukuun ottamatta olla tehty yli kymmenen vuotta aikaisemmin. Paitsi että silloin se olisi todennäköisesti kyynisempi vaikkapa Aldrichin tai Boetticherin elokuvien tapaan.

John Wayne juoppona?

Ongelmia aiheuttaa myös se, että Kim Darby Mattie Rossin roolissa ei vakuuta oikeastaan sen enempää kuin Waynekaan alkoholistina. Ehkä juuri tässä olikin Portisin romaanin vallankumouksellisuus: miten 14-vuotiasta tyttöä voisi kuvata länkkärissä uskottavasti, eikä holhoten tai koomisesti? Mattie Ross onkin jotain aivan muuta kuin vaikkapa Pippa Scott Fordin Etsijöissä. (Olisi ollut kiinnostava nähdä Mia Farrowin esittämä Mattie Ross, tämä kun oli kiinnostunut roolista. Robert Mitchum kuitenkin varoitti Farrowia, että tämän ei tulisi työskennellä Hathawayn kanssa, ja tuottaja Hal B. Wallis ehdotti ohjaajaksi Roman Polanskia. Tämä lienee lähintä, mitä Polanski on päässyt lännenelokuvaa tekemään.)
Elokuva myös hukkaa mahdollisuuden tarinan ja tapahtumien kyseenalaistamiseen, kun mukana ei ole juuri lainkaan Mattie Rossin tapahtumia etäisyyden takaa kuvailevaa monologia. Monologit ovat tietysti hankalia kuvattavia, mutta tuntuu kuin tässä olisi valittu helpoin reitti. Elokuva hävittää mahdollisuuden laajempaan sävykkyyteen ja jää lähestulkoon pelkäksi toimintakomediaksi.
Kova kuin kivi -elokuvassa on kuitenkin erinomaisiakin kohtauksia. Hathaway osoittaa taitonsa toimintaohjaajana esimerkiksi kohtauksessa, jossa Rooster Cogburn ja LaBoeuf piirittävät kahta roistoa erämaamajassa. Dennis Hopperin ja Jeremy Slaten kuulustelukohtaus kuuluu elokuvan rajuimpiin. Tässäkin kohtauksessa näkyy Portisille tyypillinen musta huumori: Hopperin esittämän Moonin sormet katkaistaan puukolla vahingossa. Rooster Cogburn ei tee juuri mitään auttaakseen verenhukkaan kuolevaa Moonia. Myös tätä edeltänyt kohtaus, jossa Hopper ja Slate pannaan kynimään kalkkunaa, edustaa hyvin kolkkoa, lähes absurdia huumoria. Myös loppukohtausten ammuskelussa on taitavaa leikkausta ja rytmitystä.

Coenien uusintaversio palasi vanhaan

Joel ja Ethan Coen halusivat pitää oman elokuvansa lähempänä Portisin alkuperäistä romaania kuin Hathaway ja tämän käsikirjoittaja Marguerite Roberts. Loppuun on esimerkiksi jätetty haikea epilogi, jossa Mattie Ross yrittää etsiä Roosteria käsiinsä ja saa kuulla tämän kuolleen. Jotkut katsojat, jotka eivät tunne Portisin romaania (tai edes tiedä, että elokuva perustuu kirjaan!), ovat pitäneet ratkaisua tarpeettomana ja venytettynä.
Coenit eivät kuitenkaan lähesty kirjaa - tai edes länkkärin lajityyppiä - ironisesti. Tämä on ilmeisesti saanut jotkut pettymään elokuvaan, kun siitä ei voi erotella Coeneille tyypillistä viistoa asennetta kuvattavaan materiaaliin. (Heille voisi sanoa, että yhdessä Coenien parhaista elokuvista, Menetetyssä maassa, ei ollut minkäänlaista ironiaa tai piikittelyä.) Jos elokuvassa ironiaa on, se on jo Charles Portisin romaanin ironiaa. On tietysti totta, että vuonna 2010 tarina 14-vuotiaasta tytöstä, joka ottaa asiat omiin käsiinsä ja elää väkivaltaisen maailman keskellä kuin kala vedessä, ei enää tunnu kovin radikaalilta. Kova kuin kiveä voi verrata vaikkapa Kick-Ass -elokuvaan, jossa 16-vuotias tyttö on pahiksia potkiva supersankari.
Toisaalta juuri lapsen kuvauksessa Coenit päihittävät Hathawayn mennen tullen. Kim Darby aiemmassa Kova kuin kivi -filmatisoinnissa tuntuu tulevan suoraan Pieni talo preerialla -sarjan kuvauksista, uudessa Hailee Steinfeld taas tuntuu aidolta, ankarasti kasvatetulta, Raamatun opetukset sisäistäneeltä lapselta.
Jeff Bridgesin roolisuoritus juoppona, väkivaltaan helposti turvautuvasta ja siihen käytännöllisesti suhtautuvasta Rooster Cogburnina eroaa sekin vanhemmasta elokuvasta rajusti. Siinä missä John Waynen juoppouteen ei kovinkaan monessa kohtauksessa usko, Bridges näyttää ja tuntuu - ja melkein haiseekin - monessa liemessä keitetyltä alkoholistilta. Waynen pakotettu hoipertelu on melkein kesäteatteritasoa, mutta Bridgesissä on eletyn elämän ja juodun viinan tuntua.
Monille vanhemman polven katsojille ja länkkärinostalgikoille Hathawayn elokuva edustaa kunniakkaasti vanhan Hollywoodin viimeisiä kukoistuksia, mutta nykykatsojalle se on helposti jo valmistuessaan vanhentunut jäänne. Elokuvalla on omat arvonsa, mutta Coenien versio on samaan aikaan sekä kunnianosoitus vanhalle Hollywoodille, kunnianosoitus sukupolvelle, joka jo kyseenalaisti vanhan Hollywoodin kerrontaperinteen että elokuva, joka tekee länkkäreistä ylipäätään houkuttelevan uusille katsojapolville, ilman että turvaudutaan katsojaa mielisteleviin väkivalta- ja ironiakoukeroihin. Lännenkirjallisuuden ystävänä on syytä iloita siitä, että elokuvan myötä Charles Portisin romaani saa uusia lukijoita.
Yksi ongelma vain on: Coenitkaan eivät uskaltaneet tehdä Rooster Cogburnista yksisilmäistä.

Charles Portis: Kova kuin kivi. Kääntäjät: Liisa Ryömä ja Pirkko Sand. 2. painos. Jälkisanat: Donna Tartt. 236 s. Tammi 2011.

Julkaistu alun perin Ruudinsavussa 1 / vol. 7 (2011). Toisessa kuvassa Charles Portis ja John Wayne True Gritin kuvauksissa. 

Haastava Meek's Cutoff

Hidasliikkeinen mutta palkitseva taidelänkkäri















Taiteelliset, salaperäiset länkkärit ovat aina olleet pienimuotoinen alalajityyppinsä lännenelokuvan sisällä. Monte Hellmanin ja Alejandro Jodorowskyn elokuvat voivat hyvinkin olla pitkäikäisempiä kuin kestäviksi luullut Hollywood-klassikot, joiden pinttymille voi vähän jo naureskella.
Tai sitten ei. Jotkut taide-elokuvat ovat niin läpinäkyvästi taiteellisia, että niiden keinot vanhenevat nopeasti, kun klassinen elokuvakerronta sen sijaan porskuttaa eteenpäin.
Uusi ehdokas kestäväksi taidelänkkäriksi on amerikkalaisen indie-ohjaaja Kelly Reichardtin Meek's Cutoff (2010), joka sai hyvän vastaanoton taide-elokuvafestivaaleilla,
Elokuva on sikäli historiallinen, että "Meek Cutoff" on oikea vankkurikaravaanireitti, joka kulkee Oregonissa. Se on yksi alkuperäisen Oregon Trailin sivuhaaroista. Meek on Stephen Meek, joka Reichardtin elokuvassakin ohjastaa uudisasukkaita kohti viljavampia maita. Todellisuudessakin Meek oli ilmeisesti vain hyvin huonosti perillä Oregonin geografiasta, Reichardtin elokuvassa hän on koko ajan eksyksissä, vaikka esittääkin muuta. Ongelmat seuraavat toistaan ja vesi loppuu jo elokuvan puolivälissä. Todellisuudessa Stephen Meek opasti lähes tuhatta ihmistä, Reichardtin elokuvassa ihmisiä on noin kymmenen.
Tyylillisesti Meek's Cutoff muistuttaa Werner Herzogin historiallisia elokuvia, kuten Aguirrea (1972). Sekä Meek's Cutoff että Aguirre perustuvat kerrontaan, jossa paljon mitään ei tapahdu. Sekä Reichardt että Herzog kaihtavat perinteistä tapaa luoda draamallisia jännitteitä.
Meek's Cutoffia on verrattu myös ranskalaisen Robert Bressonin elokuviin, mutta bressonilaista uskonnollista symboliikkaa elokuvasta ei juuri tapaa, ellei sellaiseksi lasketa intiaanien totemistisen uskonnon ilmentymiä. Jotkut kriitikot ovat huomauttaneet, että elokuva on täynnä kuvia toteemeiksi tai vastaaviin muotoihin asetetuista kivistä. Kun elokuvan henkilöt kohtaavat Cherokee-intiaanin ja ottavat tämän matkaansa, koska luulevat tämän voivan viedä heidät veden ääreen, tämä alkaa piirrellä kallioihin ja muualle salaperäisiä kuvia. Meek's Cutoff on kertomus siitä, miten vieras kulttuuri jää aina pelottavaksi.
Bressonia tosin muistuttaa Reichardtin tapa olla kiinnittämättä huomiota näyttelijöihin. Amatöörejä lähes poikkeuksetta käyttäneen Bressonista poiketen hän on palkannut elokuvaansa pari tunnetumpaa näyttelijää, kuten Will Pattonin ja Shirley Hendersonin. Myös nuori Michelle Williams on nouseva näyttelijä (Brokeback Mountain, Suljettu saari, Synecdoche, New York). Heitä ei yksinkertaisesti ole tunnistaa. Reichardt ei useinkaan kuvaa heidän kasvojaan, vaan ne ovat aina varjossa. Usein henkilöt nähdään takaapäin tai kaukaa. Tätä korostaa se joitain katsojia ärsyttänyt tapa, jossa kaukana olevien henkilöiden puhe kuuluu hiljaa. (Jos elokuvaa katsoo dvd:ltä, kannattaa laittaa tekstitykset päälle.) Tätä saattaisi luulla vahingoksi tai huonoksi elokuvantekemiseksi, mutta kyse on tarkoin harkitusta tyylikeinosta, joka tukee Reichardtin muita ratkaisuja.
Ajankuva ei ole ihan kohdallaan. Elokuva tapahtuu vuonna 1845, mutta henkilöiden vaatetus viittaa liian selvästi myöhempiin aikoihin. Näyttää melkein kuin oltaisiin 1880-luvulla. Toisaalta ajankuva ei ole elokuvan kannalta merkittävä asia. Meek's Cutoff on niin riisuttu, että on kuin oltaisiin jonkin myytin sisimmässä, keskellä ydintä, jota ei muuten pystyttäisi koskettelemaan.
Isompi ongelma on ehkä se, että joissain kohdissa Reichardt ei pysty loppuun asti välttämään lännenelokuvien kliseitä. Stephen Meekin hahmo (jota esittää mm. Knots Landingissa aikoinaan nähty Bruce Greenwood, täysin tunnistamattomana) on kuin parodia Rooster Cogburnista tai muista yksisilmäisistä, viinaa kittaavista, epäselvästi puhuvista länkkärien antisankareista, joissa lopulta paljastuu olevan enemmänkin kuin hippu sankaruutta. Hahmon parodisuuteen ei kuitenkaan tunnuta satsaavan riittävästi ja katsojalle jää epätietoisuus siitä, miksi hahmo on sellainen kuin on. Toisaalta lopetuksen aukijättäminen tekee tiettäväksi sen, että Meek ei kaikista sankarillisista eleistään huolimatta tiedä, mistä missään on kyse.
Ehkä tämä on juuri se poliittinen allegoria, joista jotkut ovat puhuneet elokuvan kohdalla: Meek on kuin Amerikan Yhdysvaltain johtaja (ehkäpä cowboy-politiikastaan syytetty George W. Bush), joka taluttaa tyhjäksi kuivuneen ideologian nimiin vannovia ihmisiä keskellä autiomaata, keskellä ei mitään. Kun he viimein tapaavat jonkun muun, he eivät tiedä, mitä ajatella.
Elokuvan lopetus jättää kaiken auki. Meek's Cutoff ei tarjoa minkäänlaista helppoa ratkaisua eikä vastauksia matkan varrella tulleihin kysymyksiin. Se kieltäytyy selittämästä itseään, mikä saattaa tuntua katsojasta pettymykseltä. Reichardt on itse selittänyt lopetusta humoristisesti sanomalla, että tekijöiltä loppuivat rahat, mutta se ei oikeastaan vähennä ratkaisun onnistuneisuutta. Kun ei ole mitään, minkä puolesta oikeasti kamppailla, miksi lopussa tulisi minkäänlainen kiitos? Katsoja joutuu kohtaamaan oman tyhjyytensä.
Elokuvaa on Suomessa esitetty kaksi kertaa elokuvafestivaaleilla, ensiksi huhtikuussa Helsingissä Artisokka-tapahtumassa, jossa esitetään naisten tekemiä elokuvia, ja sitten toukokuussa Turussa SPR:n rahoittamassa Unohdettu elämä -tapahtumassa. Yhdysvalloissa elokuva on saanut vain rajoitetun arthouse-levityksen. Arvatenkin elokuva julkaistaan jossain vaiheessa dvd:llä.

Kainalo:
Kelly Reichardt
Kelly Reichardt on amerikkalainen independent-elokuvan tekijä, joka filmaa harvakseltaan. Hänen esikoiselokuvansa oli 1994 valmistunut River of Grass, "tie-elokuva ilman tietä, rakkauselokuva ilman rakkautta, rikoselokuva ilman rikosta", kuten Reichardt itse on teostaan kuvannut. Elokuva sai hyvää huomiota mm. Sundancen elokuvafestivaalissa. Reichardtin seuraava elokuva Old Joy (2006) sai erinomaisen vastaanoton, 2008 valmistunut Wendy and Lucy on kertomus naisesta, joka turvautuu hädässä näpistykseen kaupassa. Sen pääosassa oli Michelle Williams, joka nähdään myös Meek's Cutoffissa.
Reichardtin työkumppani on käsikirjoittaja Jonathan Raymond, joka on sittemmin kirjoittanut HBO:n Mildred Pierce -tv-sarjaa.

Julkaistu aiemmin Ruudinsavussa 1 / vol. 7 (2011).