Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2012.

Petri Hiltusen Kalkkaro

Hiltusen toimivaa nostalgiaa Petri Hiltunen: Kalkkaro - heimonsa vartija 1-5. Kukin osa 32 s. Lempo Kustannus 2012. Lempo-kustannuksen länkkäriuutuuksiin kuuluu myös nostalgisessa liuskalehtiformaatissa julkaista Kalkkaro, joka on tietenkin Petri Hiltusen käsialaa. Kalkkaro on muutenkin täyttä nostalgiaa, kun se saa myös tilata kotiin vanhahtavalla mainoskielellä kirjoitetulla lomakkeella - lehti ilmestyy kuukausittain, aivan niin kuin alkuperäinen Tex ja Miki ja muut 50-luvun sankarit. 32-sivuiset lehdet maksavat irtonumeroina kolme euroa, kotiin tilattuna vuodeksi 35 e. Hiltusen tarina ei onneksi ole yhtä naiivi kuin menneen ajan jutut. Jo parissa muiden kustantajien julkaisemissa albumeissa seikkaillut Kalkkaro näyttää Tex Willeriltä huiveineen ja Gary Cooper -maisine kivikauteen kuuluvine kasvoineen, mutta liuskalehti-Kalkkaron tarinassa on enemmänkin särmää. Juttu sijoittuu ei niin perinteisiin länkkärimaisemiin, New Orleansin suistoihin, joissa voodoo vielä hallitsee. Eläv

Moebiuksen nekrologi

Jean Giraud eli Moebius (1938–2012) Lentoliskolla ratsastava cowboy Jean Henri Gaston Giraud löysi kutsumuksensa jo koulupoikana. Hän tahtoi piirtää avaruusseikkailuja, kun taas koulukaveri Jean-Claude Meziérès halusi tehdä sarjoja Villistä lännestä. Fantasiamaailmojen pariin päästyään Giraud valitsi nimimerkikseen Möebiuksen luupin, joka on äärettömyyden symboli. Sen läpi katsoessaan Giraud näki vasemmalla silmällä menneisyyden ja oikealla avaruuden. Hänen omaa mielenmaisemaansa kuvasti mahdollisuuksien autiomaa, jonka kuivaan pintaan puhkesi kukkimaan vuoroin lännenseikkailuja, toisinaan matkoja äärettömyyksiin. Giraudin vanhemmat erosivat hänen ollessaan kolmivuotias, joten hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa isovanhempiensa luona. Kahdeksantoistavuotiaana, opiskeltuaan kaksi vuotta École des Arts Appliquésissa Pariisissa Giraud aloitti ammattilaisuransa mainos- ja muotipiirtäjänä, piirtäen samalla sarjakuvia. Ensimmäinen julkaistu sarja oli lännenaiheinen Frank et Jeremie,

Patrick DeWitt: Sistersin veljekset

Hipsterin veljekset Patrick DeWitt: Sistersin veljekset (The Sisters Brothers, 2011). Suom. Tero Valkonen. 345 s. Siltala.   Kanadassa syntyneen, mutta Yhdysvalloissa asuvan Patrick DeWittin Sistersin veljekset ilmestyi viime vuonna ja tuli nopeasti tunnetuksi harvinaislaatuisena teoksena: lännenromaanina, joka kilpailee arvostetusta kirjallisuuspalkinnosta. Teos ei voittanut Bookeria, mutta monia muita kirjallisuuspalkintoja kylläkin ja tuli käännetyksi monille kielille. Kirjan elokuvaoikeudetkin on myyty näyttelijä John C. Reillyn yhtiölle. DeWitt kävi Suomessakin kesällä, mutta valitettavasti Ruudinsavu ei saanut haastattelua tehtyä.  Vitsikäs nimi ainakin on ollut yksi syy kirjan suosiolle, se nimittäin lupaa lukijalle hassuttelua - ja sitä saa koko rahan edestä. Käännöksenä vitsikäs nimi ei tietenkään ole yhtä hyvä kuin alkukielellä.  Oikeastaan romaanin nimi olisi voinut olla "The Hipsters Brothers", koska DeWittin teos tuntuu purevan parhaiten 20-30-vuoti

Mustat länkkäreissä

Vähemmistöteemanumerossa  2/2005 ilmestynyt artikkeli. Hollywood on vain harvoin tarjonnut mustille pääosia elokuvissa – varsinkaan lännenelokuvissa, vaikka heidän osuutensa Villin Lännen valloittamisessa oli tärkeä, kuten jutusta sivuilla xx-xx voi huomata. Mustat westernit muodostavat kuitenkin oman kiinnostavan alueensa lännenelokuvan historiassa. Mustien oma filmiteollisuus kukoisti pienimuotoisena pitkin 1900-lukua, alkaen jo mykkäelokuvista 1920-luvulla. Rotuerottelun leimaamassa maassa mustat eivät voineet käydä elokuvateattereissa ja heille oli perustettu kokonaisia omia teatteriketjuja. Näille taas piti olla runsaasti omaa materiaalia, koska perus-Hollywoodin tuotokset eivät mustia kiinnostaneet. Ensimmäisiä alalle ehtineitä oli valkoisessa omistuksessa ollut Norman Film Manufacturing Company, joka värväsi palvelukseensa Bill Pickett -nimisen miehen. Pickett oli kiinnostava ja tärkeäkin hahmo, koska hän oli yksi ajan tärkeimpiä rodeosankareita ja hänen sanotaan keksine

Alaston sheriffi koheltaa

Erotiikka- ja pornonumerossa  1/2006 ilmestynyt pieni arvio, joka julkaistiin länkkäri-fumetteja käsittelevän pidemmän artikkelin yhteydessä. ”Alastomuus on synti!” Näin julistaa Tommi Juutilaisen sarjakuvan epämääräinen sankari, nenättömän näköinen sheriffi, joka on päättänyt jatkaa kaupungin kuolleen pastorin työtä. Saarnastuolissa hän on kuitenkin itse alaston. Tätä ennen on näytetty, miten rintaansa tähden verisesti kiinnittävä sheriffi kohtaa kaupungin väkeä ja pastorin, joka alkaa saarnata miehen alastomuutta vastaan. Humalaan vankasti tuleva sheriffi sytyttää vahingossa kirkon ja väkijoukko aikoo lynkata lainvalvojansa. Pastorin henki saapuu paikalle ja hirressä roikkuva sheriffi päättää tehdä parannuksen. Nopeasti kaupunkiin rakennetaan uusi kirkko, joka muistuttaa epäilyttävästi Turun Mikaelinkirkkoa. Loppukuvassa näytetään alastomuuden kieltävän sheriffin kaluja ja peräreikää. Juutilaisen sarjakuva kantaa nimeä Hyökkäävän Eroottinen (vaikka eroottisesta se on aika k

Piikkilangasta lyhyesti ja teoreettisesti

Viime vuonna [eli 2003] ilmestyi tamperelaisen tiedekustantamon pamflettisarjassa pieni kirja, joka sivuaa kiinnostavasti Villin Lännen historiaa. Se tekee sen tosin verran teoreettisesti, että kevyemmällä koulutuksella pienestä ja tiiviistä kirjaa ei välttämättä ota selkoa. Ranskalainen filosofi Olivier Razac käsittelee teoksessaan Piikkilangan poliittinen historia niitä käyttötapoja, joita piikkilangalla on ollut keksimisestään saakka, ja näiden käyttötapojen vaikutuksia ihmisten elämään ja historiaan. Piikkilanka on Razacille modernien valvontakoneistojen isä ja hän näkee, että valvontakamerat ja vastaavat huipputekniset keksinnöt ovat selkeätä jatkoa piikkilangalle. Kaikki nimittäin viestittävät: tästä ei mennä, sinua ei haluta tänne. Piikkilangalla on tehokkaasti Yhdysvaltain historiassa rajattu ulos epätoivottuja ihmisiä ja ihmisryhmiä. Keskeisin näistä ovat tietenkin olleet intiaanit, joiden ei haluttu tulevan reservaateistaan ulos. Piikkilangan avulla intiaanit ajettiin ja

Hevosoopperoiden hevosooppera

Mainiossa Draw, stranger -juttusarjassa ilmestynyt juttu tsekkiläisestä länkkärianimaatiosta. ”Postivaunut matkaavat erämaan halki, lastinaan kultaa. Matkustajina ovat kaunis tyttö ja tämän isä. Tyttö kohtaa laulavan lehmipojan, johon rakastuu. Kesken matkan mukaan lyöttäytyy hidalgo, joka osoittautuu rosvojoukon päälliköksi: tarkoituksena on ryöstää kulta ja tyttö. Cowboy pelastaa tilanteen.” (Oulun Elokuvakeskuksen Esittelevä elokuvaluettelo 1989) Graafikkona ja marionettiteatterin ohjaajana uransa aloittanut Jiři Trnka (1912-1969) siirtyi elokuvan pariin 1940-luvun puolivälissä. Hän kokeili monia eri tekniikkoja, ennen kuin nukke-elokuva vakiintui hänen omimmaksi alueekseen. Vuonna 1949 valmistunut 21-minuuttinen ”hevosooppera”  Preerian laulu  ( Arie prerie ) on Trnkan ensimmäinen mestariteos, yhä kestävä työ. Preerian laulu  on lännenelokuvaparodia, jossa on myös kunnianosoituksen leima: elokuvaa on joskus väitetty ”maailman kauneimmaksi westerniksi”.  Preerian laulussa  k

Pulp-lehdistä lyhyesti

Ruudinsavussa  4/2002  ilmestynyt lyhyt juttu länkkäriaiheisten pulp-lehtien historiasta. Numeron piti olla laaja pulp-aiheinen teemanumero, mutta se vähän kuivui kasaan, ja tämän lisäksi teemasta on muistuttamassa ainoastaan Bruce Cassiday -nimisen kirjoittajan novelli, joka sekin valitettavasti oli vähän vaatimaton. Tosin samassa numerossa oli myös esittely Will Cook -nimisestä kirjailijasta, joka oli kirjoittanut jo pulp-lehtiin.  Lehmipoikien maailmankaikkeus Yksi 1900-luvun tärkeimpiä keksintöjä oli lukemistolehti, ts. lehti, joka sisältää suurimmaksi osaksi pelkkää fiktiota, kaunokirjallisuutta. Ilman näitä lehtiä meillä ei todennäköisesti olisi lajityyppikirjallisuutta – on vaikea kuvitella läntistä maailmaa ilman scifiä, länkkäreitä, dekkareita ja romantiikkaa. Niin Sherlock Holmesit kuin Buffalo Billin seikkailut ilmestyivät aluksi lehtinä, kirjat tulivat vasta myöhemmin. Pulp-lehdet ovat kaikista 1900-luvun lukemistolehdistä tarunhohtoisimpia. Amerikkalaiset pulp-leh

Suuri leikkikaluryöstö

Ei-amerikkalaisia lännenanimaatioita esittelevässä juttusarjassa Draw, stranger! ilmestynyt juttu; sarjaa piti Sauli Pesonen, tämän kirjoitti poikkeuksellisesti päätoimittaja Nummelin. Suuri leikkikaluryöstö Kanadassa televisio esittää joka joulukuu Jeff Halen ohjaaman seitsemän minuuttia pitkän animaatioelokuvan  Suuri leikkikaluryöstö  (1963). Se kuuluu kanadalaiseen jouluun yhtä oleellisesti kuin Frank Capran  Ihmeellinen on elämä  tai Dianne Jacksonin  Lumiukko . Internet Movie Databasen käyttäjä kertoo nähneensä Halen piirretyn Air Canadan lennolla! Tämä kertoo hyvin siitä, että animaatioelokuva on Kanadassa erityisessä suojeluksessa ja maassa hyvin suosittua. Suuri leikkikaluryöstö  olikin National Film Board of Canadan tuotanto – valtiollinen elokuvayhtiö oli erikoistunut lyhyiden piirrettyihin ja dokumenttielokuviin, mikä takasi monille kokeellisille tekijöille vapaat kädet. Kanadalainen animaatioelokuva olikin 1960- ja 1970-luvuilla maailman huippua, mikä ei ehkä oli

Marcia Mullerin lännenjuttuja

Ruudinsavussa jo melkein kymmenen vuotta sitten julkaistu pitkä arvio dekkarikirjailija Marcia Mullerin kootuista lännenaiheisista novelleista. Marcia Mullerin kootut lännenjutut Naisdekkaristin länkkäreissä on lämpöä Marcia Muller  on Suomessa tunnettu Sharon McCone -dekkareistaan. McCone oli ensimmäisiä naisyksityisetsiviä ja hahmoa on tituleerattu esimerkiksi Sara Paretskyn sankarin, V. I. Warshawskin esikuvaksi. Ensimmäinen McCone-romaani  Edwin of the Iron Shoes  ilmestyi 1977; sen jälkeen on ilmestynyt yli 20 McCone-romaania, joista on suomennettu neljä. Muller on kirjoittanut myös lännenjuttuja, jotka on melko vastikään koottu yhdeksi kirjaksi,  Time of the Wolves  (Five Star 2003). Kirja kokoaa yhteen juttuja vuosilta 1982-2001. Muller on ollut jo pitkään rikoskirjailija Bill Pronzinin vaimo ja he ovat tehneet yhteistyötä. Pronzini taas on dekkareidensa lisäksi kirjoittanut monia lännenromaaneja ja koonnut useita länkkäriantologioita – katso Pronzinista oma juttu

Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita

Tässä Rami Nummen kirjoittama arvio yhdestä Länkkäriseuran ponnistuksesta, suurelta osin seuran aktiivien voimin tehdystä teoksesta  Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita , jonka toimitti Ruudinsavun päätoimittaja Juri Nummelin. Kirja ei oikein löytänyt lukijoita, mutta on silti onni, että BTJ:n tuolloinen kustannuspäällikkö Liisa Korhonen otti sen kustannusohjelmaansa. Ramin lopussa mainitsemat ajatukset eurooppalaisista ja australialaista sekä nuorten länkkäreistä eivät totisesti ole toteutuneet, valitettavasti.  Käyttökelpoinen hakuteos länkkäreistä Aiemmin amerikkalaista kioskikirjallisuutta niin rikoksen kuin länkkärienkin osalta Suomessa kartoittanut Juri Nummelin on toimittanut teoksen  Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita . Kirjan on kustantanut BTJ kirjastopalvelu. Tällä kertaa esittelyn kohteena ovat useamman kirjoittajan voimin kovakantisina Suomessa julkaistut lännenkirjat eli niin sanottu vakava lännenkirjallisuus. Kuten tiedetään, ei luonnehdinta välttämä

Charles Portis ja Kova kuin kivi

Kaunis ja karu antilänkkäri Charles Portisia on luonnehdittu sanoin: "Aivan kuin Cormac McCarthy, mutta hauska." Kuka Charles Portis? Amerikkalainen kirjailija Portis syntyi vuonna 1933 Arkansasissa, ja palveltuaan merijalkaväessä 1950-luvun alkupuolella hän toimi jonkin aikaa journalistina muun muassa New York Herald-Tribunessa. Hän tutustui toimittajana ollessaan Tom Wolfeen, josta tuli sittemmin niin sanotun uuden journalismin tunnettu edelläkävijä. Vapaaksi kirjailijaksi Portis ryhtyi vuonna 1964 ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa kaksi vuotta myöhemmin. Esikoisteosta Norwood edelsi muutama laatulehti Saturday Evening Postissa julkaistu novelli. Norwood on nykyaikaan sijoittuva kertomus nuoresta Norwood Prattista, joka muuttaa Texasista New Yorkiin ja yrittää metsästää kaveria, joka on hänelle velkaa 70 dollaria. Kova kuin kivi Portisin menestysteos - ehkä ainoaksi sellaiseksi jäänyt - on Kova kuin kivi , joka ilmestyi alun perin vuonna 1968. Henry Hathaway ohjasi

Haastava Meek's Cutoff

Hidasliikkeinen mutta palkitseva taidelänkkäri Taiteelliset, salaperäiset länkkärit ovat aina olleet pienimuotoinen alalajityyppinsä lännenelokuvan sisällä. Monte Hellmanin ja Alejandro Jodorowskyn elokuvat voivat hyvinkin olla pitkäikäisempiä kuin kestäviksi luullut Hollywood-klassikot, joiden pinttymille voi vähän jo naureskella. Tai sitten ei. Jotkut taide-elokuvat ovat niin läpinäkyvästi taiteellisia, että niiden keinot vanhenevat nopeasti, kun klassinen elokuvakerronta sen sijaan porskuttaa eteenpäin. Uusi ehdokas kestäväksi taidelänkkäriksi on amerikkalaisen indie-ohjaaja Kelly Reichardtin  Meek's Cutoff  (2010), joka sai hyvän vastaanoton taide-elokuvafestivaaleilla, Elokuva on sikäli historiallinen, että "Meek Cutoff" on oikea vankkurikaravaanireitti, joka kulkee Oregonissa. Se on yksi alkuperäisen Oregon Trailin sivuhaaroista. Meek on Stephen Meek, joka Reichardtin elokuvassakin ohjastaa uudisasukkaita kohti viljavampia maita. Todellisuudessaki