Charles Portis ja Kova kuin kivi

Kaunis ja karu antilänkkäri

Charles Portisia on luonnehdittu sanoin: "Aivan kuin Cormac McCarthy, mutta hauska." Kuka Charles Portis?
Amerikkalainen kirjailija Portis syntyi vuonna 1933 Arkansasissa, ja palveltuaan merijalkaväessä 1950-luvun alkupuolella hän toimi jonkin aikaa journalistina muun muassa New York Herald-Tribunessa. Hän tutustui toimittajana ollessaan Tom Wolfeen, josta tuli sittemmin niin sanotun uuden journalismin tunnettu edelläkävijä. Vapaaksi kirjailijaksi Portis ryhtyi vuonna 1964 ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa kaksi vuotta myöhemmin. Esikoisteosta Norwood edelsi muutama laatulehti Saturday Evening Postissa julkaistu novelli. Norwood on nykyaikaan sijoittuva kertomus nuoresta Norwood Prattista, joka muuttaa Texasista New Yorkiin ja yrittää metsästää kaveria, joka on hänelle velkaa 70 dollaria.

Kova kuin kivi

Portisin menestysteos - ehkä ainoaksi sellaiseksi jäänyt - on Kova kuin kivi, joka ilmestyi alun perin vuonna 1968. Henry Hathaway ohjasi tuoreeltaan kirjasta elokuvan, jonka miespääosasta John Wayne sai Oscarin. Kirjaa lukiessa Wayne ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen. Vaikka Waynen hahmo Rooster Cogburn on kirjan sankari, hän on tyhmempi ja yksinkertaisempi kuin Waynen roolihahmot yleensä ovat. Cogburn ei ole kovin hyvä ampuja ja keskeisessä kohtauksessa hän lataa aseeseen viallisia nalleja.
Kirja ilmestyi lähes saman tien suomeksi, vuonna 1970, Liisa Ryömän ja Pirkko Sandin kääntämänä. Kun amerikkalaiset ohjaajaveljekset Joel ja Ethan Coen tekivät vuoden 2010 lopulla uuden version Kova kuin kivi -elokuvasta, kirjasta otettiin uusi painos Donna Tarttin jälkisanoilla varustettuna. Tarttin lyhyt teksti taustoittaa hyvin Portisin asemaa amerikkalaisessa kirjallisuudessa: kulttiklassikko, jonka muut romaanit ovat jääneet epäreilusti Kova kuin kivi -teoksen varjoon. Selväksi käy, että Portis olisi unohtunut kokonaan, jos Coenit eivät olisi tehneet elokuvaansa. Tarttin jälkisanat kuuluvat mukaan myös Tammen alkuvuodesta 2011 tekemään pokkaripainokseen. Uusintalaitos tuntuu suomalaisessa mediassa kadonneen saman tien jälkiä jättämättä.
Kova kuin kivi ei ole tapahtumiltaan erityisen hauska - itsepäinen neljätoistavuotias Mattie Ross palkkaa sheriffi Cogburnin ottamaan kiinni isänsä tappaneen lurjuksen Arkansasin kylmissä ja autioissa maisemissa -, mutta hauska se on silti. Tämän takaa Portisin kielenkäyttö. Portisin dialogi ja upeat monologit paljastavat puhujistaan enemmän kuin he itse tahtovat. Näin varsinkin tapahtumien oikeellisuutta ja koston oikeutusta Raamattu-sitaattien avulla vannovan Mattie Rossin kohdalla.
Kirjassa on myös aimo annos parodiaa. Cogburn on aikakauden revisionististen antilänkkärien päähenkilöiden sukua, epäonnistuja, juoppo, yksisilmäinen (ei siis silmälappuinen, niin kuin John Wayne ja Jeff Bridges elokuvissa) ja turvautuu virassaan liian helposti väkivaltaan (mihin tietysti myös yhteisön ja aikakauden luonne pakottaa). Kirjan alkupuolella on pitkä lakitupakohtaus, jossa Cogburnia syytetään epäiltyjen tappamisesta. Monet kirjan tapahtumista ovat myös silkkaa sohimista ja vahinkoja ja onnettomuuksia. Mattie Rossin isän tappokin oli enemmän äkkipikaistuksissa tehty tappo kuin harkittu surma. Liittovaltion poliisi LaBoeuf (lausutaan kantajansa mukaan "LaBeef"), joka on niinikään surmaajan perässä, on ponteva ja itserakas hyypiö, joka onnistuu sotkemaan Cogburnin suorittaman takaa-ajon.

Nuoren uskovaisen anatomia

Kova kuin kiven varsinainen päähenkilö on Mattie Ross, nuori tyttö, joka katselee maailmaa liian suuren lierihatun alta. Portis onnistuu kuvaamaan tyttöä sortumatta minkäänlaiseen isällisyyteen. Mattie Ross toimii itsenäisesti, on älykäs ja osaa puhua puolestaan. Tässä Portis on varmasti realistisempi kuin lukuisat kollegansa, joiden kirjoissa naiset ovat heikkoja ja riippuvaisia. Tällaisia rajaseutujen naiset olivat 1870-luvun Amerikassa.
Poikkeukselliseksi omana aikanaan romaanin onkin tehnyt se, että päähenkilönä on nimenomaan Mattie Ross - teini-ikäinen tyttö, jolle ei juuri tuota tunnonvaivoja napata kiinni surmamies. Tämän takia Hathawayn elokuvassa John Waynen esittämä hahmo saakin enemmän huomiota kuin kirjassa. Hollywood ei uskaltanut ottaa riskejä.
Ross on myös kirjan minäkertoja: hänen äänensä (voice, niin kuin amerikkalaiset sanovat) on uskottava, samaan aikaan kova ja kiintynyt merkityksettömiin detaljeihin. Ross ei ole välttämättä luotettava minäkertoja, koska hän kertoo tarinaansa yli 30 vuotta myöhemmin, 1900-luvun alussa, eikä lukijan kannata olettaa, että tapahtumat todella tapahtuivat juuri niin kuin Ross sanoo.
Portis kuitenkin luo lakonisella tyylillä vaikutelman kuin kaikki olisi juuri oikein. Rossin puhe on hyvin faktuaalista eikä siinä ole ajan luomasta etäisyydestä huolimatta minkäänlaista epäröintiä. Epäröinnin puute kuitenkin synnyttää ajatuksen väkinäisyydestä: tapahtumien on pakko olla näin, koska niin minä ne haluan muistaa.
Lukija ei juurikaan hätkähdä sitä, kuinka kostonhimoinen ja manipuloiva Mattie Ross saattaa olla. Hän vaatii päästä Rooster Cogburnin ja LaBoeufin mukaan etsintäretkelle, vaikka kummatkin pitävät tyttöä aivan liian nuorena. Portisin on sanottu saaneen ideoita Mattie Rossin puheenparteen editoidessaan lehtimiesurallaan Ozark-vuorten naispuolisten uutisavustajien tekstejä. Näiden omintakeinen sanonta ja tyyli elävät edelleen Mattie Rossin hahmossa.

Rutkasti väkivaltaa

Vaikka Kova kuin kivi on erinomainen esimerkki 1960- ja 1970-lukujen niin sanotuista antilänkkäreistä, se on myös vauhdikas ja toiminnallinen lännenromaani. Portisin kuvaamana väkivalta ei ole hauskaa, ja osa kohtauksista on aika rajuja, kuten kirjan avaavat joukkohirttäjäiset:

Pitemmittä puheitta Maledon painui vipua ja hirttoluukut aukenivat keskeltä ja nuo kolme tappajaa putosivat kolisten viimeiselle tuomiolle. Väkijoukko kohahti kuin iskun saaneena. Ne kaksi valkoihoista eivät enää antaneet elonmerkkiäkään. He pyörähtelivät hitaasti kireälle pingottuneiden köysien päässä. Mutta intiaanin kädet ja jalat sätkivät vielä kouristuksissa. Se oli vähän pahan näköistä ja monet ihmiset alkoivat voida pahoin ja lähtivät kiireesti pois, ja me olimme heidän joukossaan.
Meille kerrottiin ettei tuon intiaanin niska katkennut kuin muiden ja sen vuoksi hän riippui siinä tukehtumassa enemmän kuin puoli tuntia ennen kuin lääkäri julisti hänet kuolleeksi ja otatti hänet alas. Sanoivat että intiaani oli laihtunut vankilassa ja oli tähän hommaan liian kevyt.
(s. 16-17)

Rajuus näkyy hyvin myös Mattie Rossin puheessa, kun hän isänsä ruumista tunnistaessaan sanoo: "Minä en ole koskaan ollut epäröivää tai vitkuttelevaa lajia kun joudun epämiellyttävien asioiden eteen." Isäänsä katsellessaan Mattie miettii: "Tom Chaney saisi maksaa tästä! Minä en saisi lepoa ennen kuin se louisianalainen koira paistuisi kiljuen helvetin tulessa!" Kiehtova ristiriita syntyy siitä, että Mattie on samaan aikaan uskonnollinen ja siteeraa usein Raamattua. Kirjan lopussa hän on kylmäverinen pankkiiri ja ikäneito - on sanottu, että tässä Kova kuin kivi tulee lähelle täyttymättömän rakkauden kuvausta. Mattie Ross rakastuu Rooster Cogburniin, mutta ei koskaan kerro tätä kenellekään, ei edes itselleen.
Kova kuin kivi -kirjan pokkaripainos kertoo, että unohdetuissa romaaneissa, myös käännöskirjallisuudessa, on löytämisen arvoisia helmiä. Liisa Ryömän ja Pirkko Sandin käännös ei ihan tavoita Portisin käyttämiä eri murteen ja puhetapojen vivahteita ja osa romaanin pistävästä huumorista jää suomalaisesta lukijalta tavoittamatta, mutta kun kirja on niin erinomainen kuin Kova kuin kivi, se ei haittaa.

Hathawayn vesitys

Kova kuin kivi olisi melko varmasti täydellisen unohtunut romaani, jos siitä ei olisi tehty elokuvia. John Waynen tähdittämä ensimmäinen versio ei ole koskaan noussut lännenelokuvien keskeisimpien klassikoiden joukkoon - eikä ihme: se on paikoitellen kesäteatterimaisesti tehty eikä John Wayne loppujen lopuksi vaikuta alkoholistilta. Juoppouskohtauksia näytellessään Wayne alentuu helppoihin maneereihin. Uskottavampi hän on vaikkapa loppukohtauksessa, jossa hän ratsastaa roistoja kohti suitset suussa, aseet käsissä.
Elokuva on myös monilta kohdin vähemmän radikaali kuin romaani. Silmälapusta huomautettiin jo - tyhjä silmäkuoppa John Waynen kasvoilla olisikin ollut katsojista liian rajua (ja ehkä myös liian vaikea toteuttaa 1960-luvun menetelmillä). Kirja päättyy toteutumattoman rakkauden kuvaukseen. Mattie Ross ei koskaan tapaa Rooster Cogburnia uudestaan, mutta yrittää löytää tämän 1900-luvun alussa. Käy ilmi, että Cogburn on lähtenyt kiertävän Villin Lännen esityksen mukaan. Mattie Ross lähtee etsimään miestä ja kohtaa Cole Youngerin ja Frank Jamesin vanhoina miehinä. Sirkuksessa esiintyviltä miehiltä Mattie kuulee, että Cogburn on kuollut. Viimeisenä rakkauden eleenä hän maksaa Cogburnin ruumiin siirtämisen Dardanellen kaupunkiin ja teettää tälle uuden hautakiven.
Hathawayn elokuva taas päättyy vetelästi hahmotettuun kohtaukseen, jossa Cogburn tulee kaiken selvittyä vielä kerran tervehtimään Mattie Rossia ja ratsastaa sen jälkeen kohti uusia seikkailuja.
Outoa elokuvassa on myös se, että se tapahtuu perinteisissä alkusyksyn Keskilännen länkkärimaisemissa, vaikka romaani sijoittuu hyisen talven ja lumen keskelle. Lisäksi elokuvaa kuvattiin Coloradossa, mutta sen väitetään sijoittuvan Arkansasiin romaanin tavoin.
Tällaiset poikkeamat ovat tietysti sallittuja eivätkä ne ole oikean kritiikin pointteja, mutta kyse elokuvan kohdalla on myös siitä, että se tuntuu kuin lännenelokuvat - tai muu elokuvakulttuuri, ympäröivästä yhteiskunnasta puhumattakaan - eivät olisi muuttuneet ollenkaan. Se voisi muutamaa kohtausta lukuun ottamatta olla tehty yli kymmenen vuotta aikaisemmin. Paitsi että silloin se olisi todennäköisesti kyynisempi vaikkapa Aldrichin tai Boetticherin elokuvien tapaan.

John Wayne juoppona?

Ongelmia aiheuttaa myös se, että Kim Darby Mattie Rossin roolissa ei vakuuta oikeastaan sen enempää kuin Waynekaan alkoholistina. Ehkä juuri tässä olikin Portisin romaanin vallankumouksellisuus: miten 14-vuotiasta tyttöä voisi kuvata länkkärissä uskottavasti, eikä holhoten tai koomisesti? Mattie Ross onkin jotain aivan muuta kuin vaikkapa Pippa Scott Fordin Etsijöissä. (Olisi ollut kiinnostava nähdä Mia Farrowin esittämä Mattie Ross, tämä kun oli kiinnostunut roolista. Robert Mitchum kuitenkin varoitti Farrowia, että tämän ei tulisi työskennellä Hathawayn kanssa, ja tuottaja Hal B. Wallis ehdotti ohjaajaksi Roman Polanskia. Tämä lienee lähintä, mitä Polanski on päässyt lännenelokuvaa tekemään.)
Elokuva myös hukkaa mahdollisuuden tarinan ja tapahtumien kyseenalaistamiseen, kun mukana ei ole juuri lainkaan Mattie Rossin tapahtumia etäisyyden takaa kuvailevaa monologia. Monologit ovat tietysti hankalia kuvattavia, mutta tuntuu kuin tässä olisi valittu helpoin reitti. Elokuva hävittää mahdollisuuden laajempaan sävykkyyteen ja jää lähestulkoon pelkäksi toimintakomediaksi.
Kova kuin kivi -elokuvassa on kuitenkin erinomaisiakin kohtauksia. Hathaway osoittaa taitonsa toimintaohjaajana esimerkiksi kohtauksessa, jossa Rooster Cogburn ja LaBoeuf piirittävät kahta roistoa erämaamajassa. Dennis Hopperin ja Jeremy Slaten kuulustelukohtaus kuuluu elokuvan rajuimpiin. Tässäkin kohtauksessa näkyy Portisille tyypillinen musta huumori: Hopperin esittämän Moonin sormet katkaistaan puukolla vahingossa. Rooster Cogburn ei tee juuri mitään auttaakseen verenhukkaan kuolevaa Moonia. Myös tätä edeltänyt kohtaus, jossa Hopper ja Slate pannaan kynimään kalkkunaa, edustaa hyvin kolkkoa, lähes absurdia huumoria. Myös loppukohtausten ammuskelussa on taitavaa leikkausta ja rytmitystä.

Coenien uusintaversio palasi vanhaan

Joel ja Ethan Coen halusivat pitää oman elokuvansa lähempänä Portisin alkuperäistä romaania kuin Hathaway ja tämän käsikirjoittaja Marguerite Roberts. Loppuun on esimerkiksi jätetty haikea epilogi, jossa Mattie Ross yrittää etsiä Roosteria käsiinsä ja saa kuulla tämän kuolleen. Jotkut katsojat, jotka eivät tunne Portisin romaania (tai edes tiedä, että elokuva perustuu kirjaan!), ovat pitäneet ratkaisua tarpeettomana ja venytettynä.
Coenit eivät kuitenkaan lähesty kirjaa - tai edes länkkärin lajityyppiä - ironisesti. Tämä on ilmeisesti saanut jotkut pettymään elokuvaan, kun siitä ei voi erotella Coeneille tyypillistä viistoa asennetta kuvattavaan materiaaliin. (Heille voisi sanoa, että yhdessä Coenien parhaista elokuvista, Menetetyssä maassa, ei ollut minkäänlaista ironiaa tai piikittelyä.) Jos elokuvassa ironiaa on, se on jo Charles Portisin romaanin ironiaa. On tietysti totta, että vuonna 2010 tarina 14-vuotiaasta tytöstä, joka ottaa asiat omiin käsiinsä ja elää väkivaltaisen maailman keskellä kuin kala vedessä, ei enää tunnu kovin radikaalilta. Kova kuin kiveä voi verrata vaikkapa Kick-Ass -elokuvaan, jossa 16-vuotias tyttö on pahiksia potkiva supersankari.
Toisaalta juuri lapsen kuvauksessa Coenit päihittävät Hathawayn mennen tullen. Kim Darby aiemmassa Kova kuin kivi -filmatisoinnissa tuntuu tulevan suoraan Pieni talo preerialla -sarjan kuvauksista, uudessa Hailee Steinfeld taas tuntuu aidolta, ankarasti kasvatetulta, Raamatun opetukset sisäistäneeltä lapselta.
Jeff Bridgesin roolisuoritus juoppona, väkivaltaan helposti turvautuvasta ja siihen käytännöllisesti suhtautuvasta Rooster Cogburnina eroaa sekin vanhemmasta elokuvasta rajusti. Siinä missä John Waynen juoppouteen ei kovinkaan monessa kohtauksessa usko, Bridges näyttää ja tuntuu - ja melkein haiseekin - monessa liemessä keitetyltä alkoholistilta. Waynen pakotettu hoipertelu on melkein kesäteatteritasoa, mutta Bridgesissä on eletyn elämän ja juodun viinan tuntua.
Monille vanhemman polven katsojille ja länkkärinostalgikoille Hathawayn elokuva edustaa kunniakkaasti vanhan Hollywoodin viimeisiä kukoistuksia, mutta nykykatsojalle se on helposti jo valmistuessaan vanhentunut jäänne. Elokuvalla on omat arvonsa, mutta Coenien versio on samaan aikaan sekä kunnianosoitus vanhalle Hollywoodille, kunnianosoitus sukupolvelle, joka jo kyseenalaisti vanhan Hollywoodin kerrontaperinteen että elokuva, joka tekee länkkäreistä ylipäätään houkuttelevan uusille katsojapolville, ilman että turvaudutaan katsojaa mielisteleviin väkivalta- ja ironiakoukeroihin. Lännenkirjallisuuden ystävänä on syytä iloita siitä, että elokuvan myötä Charles Portisin romaani saa uusia lukijoita.
Yksi ongelma vain on: Coenitkaan eivät uskaltaneet tehdä Rooster Cogburnista yksisilmäistä.

Charles Portis: Kova kuin kivi. Kääntäjät: Liisa Ryömä ja Pirkko Sand. 2. painos. Jälkisanat: Donna Tartt. 236 s. Tammi 2011.

Julkaistu alun perin Ruudinsavussa 1 / vol. 7 (2011). Toisessa kuvassa Charles Portis ja John Wayne True Gritin kuvauksissa.