sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Mustat länkkäreissä


Vähemmistöteemanumerossa 2/2005 ilmestynyt artikkeli.

Hollywood on vain harvoin tarjonnut mustille pääosia elokuvissa – varsinkaan lännenelokuvissa, vaikka heidän osuutensa Villin Lännen valloittamisessa oli tärkeä, kuten jutusta sivuilla xx-xx voi huomata.
Mustat westernit muodostavat kuitenkin oman kiinnostavan alueensa lännenelokuvan historiassa. Mustien oma filmiteollisuus kukoisti pienimuotoisena pitkin 1900-lukua, alkaen jo mykkäelokuvista 1920-luvulla. Rotuerottelun leimaamassa maassa mustat eivät voineet käydä elokuvateattereissa ja heille oli perustettu kokonaisia omia teatteriketjuja. Näille taas piti olla runsaasti omaa materiaalia, koska perus-Hollywoodin tuotokset eivät mustia kiinnostaneet.
Ensimmäisiä alalle ehtineitä oli valkoisessa omistuksessa ollut Norman Film Manufacturing Company, joka värväsi palvelukseensa Bill Pickett -nimisen miehen. Pickett oli kiinnostava ja tärkeäkin hahmo, koska hän oli yksi ajan tärkeimpiä rodeosankareita ja hänen sanotaan keksineen ”bull-doggingin”, jossa härkä kellistetään hyppäämällä sen selkään ja taivuttamalla sen sarvia maahan. Pickettin väitetään jopa purreen härkää huuliin lannistaakseen sen. Pickettistä tuli julkkis, kun hänet esiteltiin Leslie’s Illustrated Weekly -lehdessä, minkä ansiosta hän pääsi Millerin veljesten Villi Länsi -aiheiseen revyyseurueeseen.
Pickettin ensimmäinen elokuva Norman-yhtiölle oli The Bull-Dogger, joka valmistui vuonna 1923. Kokonaan mustilla näyttelijöillä miehitetty elokuva oli rodeoaiheinen tarina, joka sijoittui Meksikon rajalle. Elokuvaa mainostettiin ensimmäisenä kokonaan mustana länkkärinä: se osoitti, että ”musta cowboy pystyy samoihin sankaritekoihin kuin valkoinenkin”.
Pickettin seuraava elokuva oli niinikään Normanin tuottama The Crimson Skull, joka valmistui jo samana vuonna kuin edellinenkin. Viisikelainen eli reilun tunnin mittainen elokuva kertoi Skull-nimisestä rikollisesta, joka pukeutuu luurankopukuun ja terrorisoi lähiseutua. Skull ottaa haltuunsa kokonaisen pikkukaupungin ja uhkailee sheriffiä. Elokuvan varsinainen sankari oli sheriffiä esittänyt yksijalkainen Steve Reynolds, jonka uhkarohkeita temppuja lehdistö ihaili tuoreeltaan: ”Hän todistaa, että ilman toista jalkaa voi tehdä rajumpia temppuja kuin konsanaan kahdella jalalla. Hänellä ei ole muuta kuin vanha puujalkansa, jonka avulla hän puolustaa itseään ja tytärtään Skullin ja tämän jengin terroria vastaan.” Pickett esitti Reynoldsin apuria, joka auttaa juuri ratkaisevassa kohdassa.
Lama kukisti Norman-yhtiön vuonna 1929. Pickett jatkoi rodeoesiintyjän uraa, mutta kuoli saamiinsa vammoihin jo vuonna 1932.

Mustaa laulua

Mustat länkkärit siirtyivät kuitenkin ajan muodin mukaisesti laulaviin cowboyhin. Vuoden 1930 vakava suurlänkkäri The Big Trail, jossa John Wayne oli esiintynyt, oli pettänyt kaikki odotukset niin pahasti, että melkein koko vuosikymmenen ajan tehtiin yksinkertaisia B-pituisia länkkäreitä, joissa oli usein pääosassa laulava lehmipoika. Näitä olivat muun muassa Gene Autry ja Roy Rogers.
Mustillekin oli omat musisoivat sankarinsa. Tärkein oli varmasti edelleen elävä Herbert Jeffries, joka on syntynyt vuonna 1912 Detroitissa. Hän muutti Hollywoodiin vuonna 1937 tehtyään jazz-mies Earl Hinesin kanssa pari levytystä. Associated Features -studion tuottaja Jed Buell otti Jeffriesiin yhteyttä ja pyysi tätä esiintymään mustassa lännenmusikaalissa. Tuloksena oli elokuva Harlem on the Prairie (1938), joka kuvattiin mustan farminomistajan N.B. Murrayn tiloilla Kalifornian Victorvillessä.
Harlem on the Prairie on ajalle tyypillinen yksinkertainen länkkäri sankarista, joka voittaa pahikset ja saa tytön, mutta elokuva oli silti valtavan suosittu. Se sai jopa uusintaensi-illan eräässä Broadwayn elokuvateatterissa ja oli ensimmäinen musta länkkäri, jolle moinen kunnia suotiin. Jeffriesin lauluosuuksia kehuttiin vuolaasti.
Seuraavasta elokuvastaan The Bronze Buckaroo (1939) Jeffries saikin itselleen pysyvän liikanimen. Tässä elokuvassa Jeffries, jonka hahmon nimi oli Bob Blake, sai jo ajan b-länkkärien mukaan koomisen sivuparin, Dustyn, jota esitti Lucius Brooks. Jeffriesin länkkäreissä esiintyi myös Four Tones -niminen lauluyhtye. Vuoteen 1940 mennessä Jeffries oli tehnyt vielä elokuvat Harlem Rides the Range ja Two Gun Man from Harlem. Jälkimmäisessä, nykyaikaan sijoittuvassa elokuvassa Jeffries lavastetaan New Yorkissa murhaajaksi. Hän pakenee länteen ja ottaa harlemilaisen gangsterin identiteetin ja ratkaisee rikoksen (ja saa tietysti tytön).
Elokuvien jälkeen Jeffries esiintyi muun muassa Duke Ellingtonin orkesterin kanssa. Hän esiintyy edelleen länkkäritapahtumissa ja tekee jopa levyjä. Jeffriesin nettisivut löytyvät osoitteesta www.herbjeffries.com.

Mustat nyrkit puhuvat

1960-luvulla nähtiin joitain mustia näyttelijöitä lännenelokuvissa, kuten jalkapalloilija Jim Brown Tom Griesin vallankumousaiheisessa elokuvassa 100 kivääriä (1969). Ensimmäinen varsinainen musta länkkäri 60-luvun vapautuksen aikoina oli kuitenkin Sidney Poitierin ohjaama Buck ja tappajasaarnaaja, jonka pääosissa olivat Poitier itse ja Harry Belafonte. Komediallinen elokuva vapautettujen orjien kuljetuksesta Länteen tuli ensi-iltaan vuonna 1972.
Buck ja tappajasaarnaaja avasi tietä 1970-luvun rajummille mustille länkkäreille. Vuosikymmenen villitys olivat niinsanotut blaxploitaatio-leffat, joissa mustat supersankarit – niin rikolliset kuin poliisit ja yksityisetsivätkin – ottavat naisia, hakkaavat ja tappavat ja ennen kaikkea kostavat valkoisille. Ei ole mikään yllätys, että blaxploitaatio-aalto synnytti myös joitain länkkäreitä.
Buck ja tappajasaarnaajaa asialle ehti tosin jo ennen John Bud Cardosin Buffalo Soldiers –kuvaus The Red, White, and Black (1970), jonka pääosassa oli Robert DoQui. Aiheesta on tehty muitakin elokuvia, kuten Charles Haidin ohjaama tv-filmi Buffalo Soldiers (2001), jonka pääosassa on Danny Glover. Samaa aihepiiriä käsitteli myös vanhempi tv-elokuva, Vincent McEveetyn Buffalo Soldiers (1979), jossa nähdään muun muassa John Beck ja Stan Shaw.
Vakavana kuvauksena voi pitää Martin Goldmanin ohjaamaa Mustaa tappajaa (The Legend of Nigger Charley, 1972), joka perustui John Fordille useita aiheita tehneen James Warner Bellahin tarinaan. Musta tappaja on Charley-nimistä orjaa esittävä Fred Williamson, joka karkaa sadistisilta omistajiltaan ja alkaa kostaa kaikille valkoisille. Elokuva sai jatko-osankin The Soul of Nigger Charley (1973), joka oli Larry Spanglerin ohjaama. Spangler ohjasi Fred Williamsonia myös vuonna 1976 valmistuneessa elokuvassa Joshua, jossa sisällissodan veteraani Williamson jahtaa äitinsä tappaneita rikollisia. Huonona pidetyssä elokuvassa oli Williamsonin itsensä käsikirjoitus.
Tunnetuin yksittäinen 70-luvun blaxploitaatiolänkkäri on varmasti vanhan Hollywood-veteraanin Jack Arnoldin ohjaama Kaupungin kauhut eli Palkkionmetsästäjät eli Boss Nigger eli The Black Bounty Hunter eli The Black Bounty Killer vuodelta 1975. Komediallisessa elokuvassa Fred Williamson ja D’Urville Martin esittävät kahta palkkionmetsästäjää, jotka saapuvat sheriffittömään valkoisten asuttamaan kaupunkiin. Miehet ottavat kaupungin haltuunsa ja alkavat kiusata valkoisia asukkaita.
Yksi viimeisiä puhtaita blaxploitaatio-länkkäreitä oli Adiós amigo, joka valmistui vuonna 1976. Erittäin huonona pidetty elokuva oli itsensä Fred Williamsonin käsikirjoittama ja ohjaama, ja sen toisessa miespääosassa oli koomikko Richard Pryor.
1990-luvulla Mario van Peebles teki kunnianosoituksen aiemmille mustille länkkäreille elokuvallaan Posse (1993), joka tosin jää pastissin tasolle. Van Peebles itse sanoi, että hän halusi elokuvallaan palauttaa Villille Lännelle sen monikulttuurisen statuksen. Samanlaisia elokuvia on tehty sittemminkin – esimerkiksi räppäri Kurupt on esiintynyt Jean-Claude La Marren ohjaamassa länkkärissä Brothas in Arms (2005).
Kuten ylläolevasta huomataan, vakavia lännenelokuvia ei mustalle yleisölle ole juuri haluttu tehdä. Poitierin Buck ja tappajasaarnaaja on ollut poikkeus, eikä se ole juuri saanut jatkajia.
Juri Nummelin

Alaston sheriffi koheltaa

Erotiikka- ja pornonumerossa 1/2006 ilmestynyt pieni arvio, joka julkaistiin länkkäri-fumetteja käsittelevän pidemmän artikkelin yhteydessä.

”Alastomuus on synti!”
Näin julistaa Tommi Juutilaisen sarjakuvan epämääräinen sankari, nenättömän näköinen sheriffi, joka on päättänyt jatkaa kaupungin kuolleen pastorin työtä. Saarnastuolissa hän on kuitenkin itse alaston.
Tätä ennen on näytetty, miten rintaansa tähden verisesti kiinnittävä sheriffi kohtaa kaupungin väkeä ja pastorin, joka alkaa saarnata miehen alastomuutta vastaan. Humalaan vankasti tuleva sheriffi sytyttää vahingossa kirkon ja väkijoukko aikoo lynkata lainvalvojansa. Pastorin henki saapuu paikalle ja hirressä roikkuva sheriffi päättää tehdä parannuksen. Nopeasti kaupunkiin rakennetaan uusi kirkko, joka muistuttaa epäilyttävästi Turun Mikaelinkirkkoa. Loppukuvassa näytetään alastomuuden kieltävän sheriffin kaluja ja peräreikää.
Juutilaisen sarjakuva kantaa nimeä Hyökkäävän Eroottinen (vaikka eroottisesta se on aika kaukana) ja se on ilmestynyt viime vuonna Sami Ahon toimittaman ja julkaiseman Galax-sarjan kuudentena osana.
Juutilainen on tehnyt sarjakuvansa liioitellun groteskiksi ruminen ihmishahmoineen, jotka muistuttavat 1920-luvun saksalaista poliittista grafiikkaa, ja jutussa on samanlaista absurdia sävyä kuin esimerkiksi Marko Turusen sarjoissa. Kummatkin kommentoivat tai ainakin käyttävät hyväkseen populaarikulttuurin kuvastoa ja vääntelevät sitä tunnistamattomaksi.
Juutilaisen juttu muistuttaa myös Ruudinsavussakin taannoin esitellyn Juha Vuorman töitä.
Vaikea vain on sanoa, mikä Juutilaisen sarjakuvassa vaatii rumaa ja groteskia ilmiasua. Sinänsä taitavalle piirrosjäljelle ei keksi perusteluja.
Juri Nummelin

Piikkilangasta lyhyesti ja teoreettisesti

Viime vuonna [eli 2003] ilmestyi tamperelaisen tiedekustantamon pamflettisarjassa pieni kirja, joka sivuaa kiinnostavasti Villin Lännen historiaa. Se tekee sen tosin verran teoreettisesti, että kevyemmällä koulutuksella pienestä ja tiiviistä kirjaa ei välttämättä ota selkoa.
Ranskalainen filosofi Olivier Razac käsittelee teoksessaan Piikkilangan poliittinen historia niitä käyttötapoja, joita piikkilangalla on ollut keksimisestään saakka, ja näiden käyttötapojen vaikutuksia ihmisten elämään ja historiaan. Piikkilanka on Razacille modernien valvontakoneistojen isä ja hän näkee, että valvontakamerat ja vastaavat huipputekniset keksinnöt ovat selkeätä jatkoa piikkilangalle. Kaikki nimittäin viestittävät: tästä ei mennä, sinua ei haluta tänne. Piikkilangalla on tehokkaasti Yhdysvaltain historiassa rajattu ulos epätoivottuja ihmisiä ja ihmisryhmiä.
Keskeisin näistä ovat tietenkin olleet intiaanit, joiden ei haluttu tulevan reservaateistaan ulos. Piikkilangan avulla intiaanit ajettiin jatkuvasti pois asuinalueiltaan ja sellaisille alueille, joilla eivät muut viihtyneet. Tämä tarkoitti lopulta heidän köyhtymistään.
Razacilla on muutama pointti myös lännenfiktiota koskien. Tutkijan mukaan piikkilangan rooli intiaanien kansanmurhassa on unohdettu ja cowboysta on turhaan tehty yhteiskunnan muuttumisen vastustamisen eduskuva, vaikka nimenomaan intiaanit eniten kärsivät piikkilangasta, eivät ”vapaan laitumen” katoamisesta muka kärsineet lehmipojat ja karjatilalliset.
Razac käy kirjassa lyhyesti myös läpi piikkilangan keksimisen. Asialla oli illinoislainen farmari J. F. Glidden, joka sai patentin keksinnölleen 1874. Kirjan lyhyydestä johtuen historiallisia tosiseikkoja on vähän ja osa siitä saattaa perustua vanhentuneisiin lähteisiin. Razac on koonnut teoksensa ranskalaisittain aika vapaasti.
Kirjassa on myös analyyseja piikkilangan käytöstä ensimmäisessä maailmansodassa ja natsien keskitysleireillä.
Juri Nummelin

Olivier Razac: Piikkilangan poliittinen historia. Preeria, taisteluhauta, keskitysleiri. Suom. Vesa Suominen. Vastapaino 2003.

Hevosoopperoiden hevosooppera



Mainiossa Draw, stranger -juttusarjassa ilmestynyt juttu tsekkiläisestä länkkärianimaatiosta.


”Postivaunut matkaavat erämaan halki, lastinaan kultaa. Matkustajina ovat kaunis tyttö ja tämän isä. Tyttö kohtaa laulavan lehmipojan, johon rakastuu. Kesken matkan mukaan lyöttäytyy hidalgo, joka osoittautuu rosvojoukon päälliköksi: tarkoituksena on ryöstää kulta ja tyttö. Cowboy pelastaa tilanteen.” (Oulun Elokuvakeskuksen Esittelevä elokuvaluettelo 1989)
Graafikkona ja marionettiteatterin ohjaajana uransa aloittanut Jiři Trnka (1912-1969) siirtyi elokuvan pariin 1940-luvun puolivälissä. Hän kokeili monia eri tekniikkoja, ennen kuin nukke-elokuva vakiintui hänen omimmaksi alueekseen. Vuonna 1949 valmistunut 21-minuuttinen ”hevosooppera” Preerian laulu (Arie prerie) on Trnkan ensimmäinen mestariteos, yhä kestävä työ.
Preerian laulu on lännenelokuvaparodia, jossa on myös kunnianosoituksen leima: elokuvaa on joskus väitetty ”maailman kauneimmaksi westerniksi”. Preerian laulussa kukkivat Trnkan parhaimmat ominaisuudet, terävä parodian taju yhdistyneenä tarkkasilmäiseen luonnehahmotukseen. Satiirikaan ei ole ohjaajan genre-tulkinnoista kaukana (esimerkiksi supersankari-irvailu Perak a SS, 1946). Vanhojen satujen tulkinnoissa korostui puolestaan elämänmyönteisempi ote.
Jiři Brdeckan (1917-1982) käsikirjoittamassa nukke-elokuvassa näkyy tarkka paneutuminen lajityypin konventioihin. Päällimmäisinä esikuvina ovat hevosoopperat, Roy Rogers, Tex Ritter ja Gene Autry –westernit, eli B-elokuvat joissa klisheemäisyys kiteytyi kaikkein puhtaimmin. Preerian laulun keskeisiä henkilöitä ovat puhdasotsainen sankari, viaton neito, piruakin pahempi konna ja uskollinen ratsu. Sivuhahmoina vilahtavat vanha isä ja kierot rajaseudun asukkaat.
Trnkan tavoin pääasiallisen elämäntyönsä animaation parissa tehnyt Brdecka hallitsi lajityypin mainiosti. Hän kirjoitti tsekkilehtiin tarinoita Limonadi-Joe -nimisestä sankarista 40-luvulta lähtien ja teki hahmon pohjalta myös näyttämösovituksen. Hän hyödynsi Preerian laulussa esiin nousseita ideoita myöhemmin vuonna 1964 tehdyssä Limonadi-Joen elokuvaversiossa.
Preerian laulu käyttää paitsi B-westernin elementtejä tiivistettynä myös jalostetumpia esikuvia, ja muun muassa John Fordin Hyökkäys erämaassa -elokuvan vaikutus näkyy selvästi. Trnka puolestaan mahdutti mukaan itseironiaa: animaation juoppo postivaunukuski on Trnkan omakuva, hänen omien sanojensa mukaan ”minun osuuteni sosialistiseen realismiin”.
Sauli Pesonen
Preerian laulu (Arie prerie), Tsekkoslovakia 1949. Tuotanto: B. Burianek. Ohjaus: Jiři Trnka. Käsikirjoitus: Jiři Brdecka, Trnka. Kuvaus: B. Pojar. Musiikki: Jan Rychlik. Kesto: 21 minuuttia.

Pulp-lehdistä lyhyesti


Ruudinsavussa 4/2002 ilmestynyt lyhyt juttu länkkäriaiheisten pulp-lehtien historiasta. Numeron piti olla laaja pulp-aiheinen teemanumero, mutta se vähän kuivui kasaan, ja tämän lisäksi teemasta on muistuttamassa ainoastaan Bruce Cassiday -nimisen kirjoittajan novelli, joka sekin valitettavasti oli vähän vaatimaton. Tosin samassa numerossa oli myös esittely Will Cook -nimisestä kirjailijasta, joka oli kirjoittanut jo pulp-lehtiin. 

Lehmipoikien maailmankaikkeus

Yksi 1900-luvun tärkeimpiä keksintöjä oli lukemistolehti, ts. lehti, joka sisältää suurimmaksi osaksi pelkkää fiktiota, kaunokirjallisuutta. Ilman näitä lehtiä meillä ei todennäköisesti olisi lajityyppikirjallisuutta – on vaikea kuvitella läntistä maailmaa ilman scifiä, länkkäreitä, dekkareita ja romantiikkaa. Niin Sherlock Holmesit kuin Buffalo Billin seikkailut ilmestyivät aluksi lehtinä, kirjat tulivat vasta myöhemmin.
Pulp-lehdet ovat kaikista 1900-luvun lukemistolehdistä tarunhohtoisimpia. Amerikkalaiset pulp-lehdet olivat rajumpia, häikäilemättömämpiä ja suorempia kuin muut aikakautensa lehdet. Pulp-lehdillä tarkoitetaan 1900-luvun alkupuolella kehitettyjä halvalle sellupitoiselle paperille (selluloosa on englanniksi pulp) painettuja lajityyppilehtiä, mutta nykyäänhän pulp-sanalla voidaan viitata melkein mihin tahansa, jonka sisältö on joko väkivaltaista tai härskiä tai kumpaakin. Alkuperäiset pulp-lehdet olivat sitäkin, mutta myös paljon muuta.
Pulp-lehdet syntyivät Amerikassa aivan 1800-luvun lopulla. Argosya pidetään ensimmäisenä varsinaisena pulp-lehtenä. Sen numero loppuvuodelta 1896 oli ensimmäinen lehti, joka painettiin mainitunlaiselle huonolle paperille ja joka sisälsi pelkästään kaunokirjallisuutta.
Seuraavan vuosisadan ensimmäiset vuosikymmenet olivat pulp-lehtien kultakautta, ja silloin ilmestyivät keskeisimmät pulpit, kuten Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin ”synnyttänyt” Black Mask ja modernin kauhukirjallisuuden siittänyt Weird Tales.
Lännentarinat olivat kuitenkin pulp-lehtien suosituinta materiaalia. Niiden pohjalla oli 1800-luvun loppupuolen kustannusilmiö eli dime novelit, Buffalo Billin ja monien muiden seikkailuista kertoneet halvat pienoisromaanin mittaiset kirjaset. Monista dime noveleista tuli sittemmin täysverisiä pulp-lehtiä – esimerkiksi The Buffalo Bill Weekly –nimisestä lehdestä tuli vuonna 1919 Western Story Magazine, joka oli lännenlehdistä yksi pitkäikäisimpiä ja vaikutusvaltaisimpia.
Monet ns. yleis-pulpit, kuten Argosy ja Short Stories, julkaisivat lännentarinoita muiden lajityyppien joukossa, mutta pian syntyi myös lehtiä, jotka keskittyivät länkkäreihin. Tärkeimpiä olivat mm. West, Cowboy Stories, Ranch Romances ja jo mainittu Western Story Magazine. Myöhemmin 1930-luvulla perustettiin sellaisia lehtiä kuin Dime Western, kovaksikeitetyn Dime Detectiven sisarjulkaisu, ja Wild West Weekly.
Pulp-lehtiin kirjoittivat lännentarinoita sellaiset sittemmin klassikoiksi nousseet alan kirjailijat kuin W.C. Tuttle, Max Brand (myös nimillä George Owen Baxter ja Evan Evans), H. Bedford-Jones, Walt Coburn ja Luke Short. Heidän takanaan tuli leegio ammattitaitoisia kirjoittajia ja valitettavasti myös tavanomaista kaavan mukaan tehtyä shoot-em-up –kamaa sentanneita kirjoittajia, joilla ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä lännen historiasta tai edes maantieteestä.
Toisen maailmansodan jälkeen kaikki pulp-lehdet alkoivat kadota. 1950-luvun alkuun mennessä suurin osa oli kuollut – television, sarjakuvien ja miljoonapainoksina levinneiden halpojen kioskikirjojen paineessa lehdet eivät selvinneet.
Osa lehdistä muuttui pienempikokoisiksi, Valittujen Palojen mukaan ns. digest-kokoisiksi lehdiksi, ja niiden tyyli muuttui kovemmaksi ja kyynisemmäksi. Tällainen lehti oli mm. Gunsmoke, joka tosin ehti ilmestyä vain yhden vuoden ajan 1953. Lännenkirjailijat siirtyivät pokkareiden pariin, mutta monet kirjoittajat, kuten Will Cook ja Lewis B. Patten, ehtivät julkaista monia kiinnostavia novelleja viimeisissä pulp-lehdissä. Myös Louis L’Amour kirjoitti 40- ja 50-lukujen vaihteessa lukuisia novelleja pulp-lehtiin.
Vielä 1970-luvulla yritettiin herättää henkiin vanhanaikaista länkkärilehteä, 1969 perustetun Zane Grey’s Western Magazinen muodossa. Lehteen kirjoittivat monet ajan keskeiset pokkarintekijät, kuten Bill Pronzini, Jeffrey Wallmann ja Arthur Moore, mutta lehti piti lakkauttaa jo 1974.
Lännenpulpit elävät kuitenkin selvää renessanssiaan, koska keräilijät ja tutkijat ovat alkaneet viime vuosina yhä enemmän kiinnostua niistä ja niiden tekijöistä. Esimerkiksi H. Bedford-Jonesista ilmestyi äskettäin elämäkerta.
Juri Nummelin

Pulp-länkkärien nimiä
Alan tutkija John Dinan luettelee 184 lännenpulpin nimeä, mutta toteaa, että lista on todennäköisesti puutteellinen. Tässä muutamia:
Ace High Magazine
Best Western Magazine
Buck Jones Western Magazine
Candid Cowboy
.44 Western
Hopalong Cassidy Western Magazine
Pete Rice Magazine
Rodeo Romances
Top Notch Westerns
Western Novel Magazine
Wild Western Novels
Western Action Novels