Siirry pääsisältöön

Piikkilangasta lyhyesti ja teoreettisesti

Viime vuonna [eli 2003] ilmestyi tamperelaisen tiedekustantamon pamflettisarjassa pieni kirja, joka sivuaa kiinnostavasti Villin Lännen historiaa. Se tekee sen tosin verran teoreettisesti, että kevyemmällä koulutuksella pienestä ja tiiviistä kirjaa ei välttämättä ota selkoa.
Ranskalainen filosofi Olivier Razac käsittelee teoksessaan Piikkilangan poliittinen historia niitä käyttötapoja, joita piikkilangalla on ollut keksimisestään saakka, ja näiden käyttötapojen vaikutuksia ihmisten elämään ja historiaan. Piikkilanka on Razacille modernien valvontakoneistojen isä ja hän näkee, että valvontakamerat ja vastaavat huipputekniset keksinnöt ovat selkeätä jatkoa piikkilangalle. Kaikki nimittäin viestittävät: tästä ei mennä, sinua ei haluta tänne. Piikkilangalla on tehokkaasti Yhdysvaltain historiassa rajattu ulos epätoivottuja ihmisiä ja ihmisryhmiä.
Keskeisin näistä ovat tietenkin olleet intiaanit, joiden ei haluttu tulevan reservaateistaan ulos. Piikkilangan avulla intiaanit ajettiin jatkuvasti pois asuinalueiltaan ja sellaisille alueille, joilla eivät muut viihtyneet. Tämä tarkoitti lopulta heidän köyhtymistään.
Razacilla on muutama pointti myös lännenfiktiota koskien. Tutkijan mukaan piikkilangan rooli intiaanien kansanmurhassa on unohdettu ja cowboysta on turhaan tehty yhteiskunnan muuttumisen vastustamisen eduskuva, vaikka nimenomaan intiaanit eniten kärsivät piikkilangasta, eivät ”vapaan laitumen” katoamisesta muka kärsineet lehmipojat ja karjatilalliset.
Razac käy kirjassa lyhyesti myös läpi piikkilangan keksimisen. Asialla oli illinoislainen farmari J. F. Glidden, joka sai patentin keksinnölleen 1874. Kirjan lyhyydestä johtuen historiallisia tosiseikkoja on vähän ja osa siitä saattaa perustua vanhentuneisiin lähteisiin. Razac on koonnut teoksensa ranskalaisittain aika vapaasti.
Kirjassa on myös analyyseja piikkilangan käytöstä ensimmäisessä maailmansodassa ja natsien keskitysleireillä.
Juri Nummelin

Olivier Razac: Piikkilangan poliittinen historia. Preeria, taisteluhauta, keskitysleiri. Suom. Vesa Suominen. Vastapaino 2003.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…