torstai 27. joulukuuta 2012

Petri Hiltusen Kalkkaro


Hiltusen toimivaa nostalgiaa

Petri Hiltunen: Kalkkaro - heimonsa vartija 1-5. Kukin osa 32 s. Lempo Kustannus 2012.

Lempo-kustannuksen länkkäriuutuuksiin kuuluu myös nostalgisessa liuskalehtiformaatissa julkaista Kalkkaro, joka on tietenkin Petri Hiltusen käsialaa. Kalkkaro on muutenkin täyttä nostalgiaa, kun se saa myös tilata kotiin vanhahtavalla mainoskielellä kirjoitetulla lomakkeella - lehti ilmestyy kuukausittain, aivan niin kuin alkuperäinen Tex ja Miki ja muut 50-luvun sankarit. 32-sivuiset lehdet maksavat irtonumeroina kolme euroa, kotiin tilattuna vuodeksi 35 e.
Hiltusen tarina ei onneksi ole yhtä naiivi kuin menneen ajan jutut. Jo parissa muiden kustantajien julkaisemissa albumeissa seikkaillut Kalkkaro näyttää Tex Willeriltä huiveineen ja Gary Cooper -maisine kivikauteen kuuluvine kasvoineen, mutta liuskalehti-Kalkkaron tarinassa on enemmänkin särmää.
Juttu sijoittuu ei niin perinteisiin länkkärimaisemiin, New Orleansin suistoihin, joissa voodoo vielä hallitsee. Eläviä kuolleita eli zombejakin saadaan, kun Kalkkaro auttaa Fabien Racasse -nimistä miestä selvittämään välinsä velipuoltaan ja tämän noitakätyriä vastaan.
Hiltusen kynänkäyttö jakaa edelleen lukijoita kahteen leiriin, mutta suurimmaksi osaksi se on tarinaa tukevaa, synkeäsävyistä ja vahvaa, paikoitellen ekspressiivistäkin. Tarina kulkee eteenpäin suhteellisen jouheasti, mutta kovin syvälliseksi se ei missään vaiheessa tule. Sarjakuvastrippimäinen muoto pakottaa juoksettamaan tarinaa paikoitellen aika vauhdikkaasti eteenpäin.
Lehdissä on bonuksena Pienen Leffakaupan sponsoroimina mainoksina Hiltusen piirtämiä kuviteltuja julisteita tunnettuihin länkkäreihin, kuten Compañerosiin ja Jeremiah Johnsoniin.
Tätä lehteä painoon vietäessä Kalkkaron seikkailuissa on juuri ilmestynyt kuudes osa.
Juri Nummelin
Ruudinsavu 3 / vol. 7 (2012; ilmestynyt jonkin verran lyhennettynä)

Moebiuksen nekrologi


Jean Giraud eli Moebius (1938–2012)
Lentoliskolla ratsastava cowboy

Jean Henri Gaston Giraud löysi kutsumuksensa jo koulupoikana. Hän tahtoi piirtää avaruusseikkailuja, kun taas koulukaveri Jean-Claude Meziérès halusi tehdä sarjoja Villistä lännestä.
Fantasiamaailmojen pariin päästyään Giraud valitsi nimimerkikseen Möebiuksen luupin, joka on äärettömyyden symboli. Sen läpi katsoessaan Giraud näki vasemmalla silmällä menneisyyden ja oikealla avaruuden. Hänen omaa mielenmaisemaansa kuvasti mahdollisuuksien autiomaa, jonka kuivaan pintaan puhkesi kukkimaan vuoroin lännenseikkailuja, toisinaan matkoja äärettömyyksiin.
Giraudin vanhemmat erosivat hänen ollessaan kolmivuotias, joten hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa isovanhempiensa luona. Kahdeksantoistavuotiaana, opiskeltuaan kaksi vuotta École des Arts Appliquésissa Pariisissa Giraud aloitti ammattilaisuransa mainos- ja muotipiirtäjänä, piirtäen samalla sarjakuvia. Ensimmäinen julkaistu sarja oli lännenaiheinen Frank et Jeremie, joka ilmestyi Far West -lehdessä. Sitä seurasi Noel Carren kirjoittama King of the Buffalo Coeurs Valiants -lehdelle.
Giraudin äiti meni uusiin naimisiin Meksikossa ja poika seurasi häntä asuen maassa yhdeksän kuukauden ajan. Paluuta Ranskaan oli odotettu. Joseph ”Jijé” Gillain värväsi Giraudin tuota pikaa avustajakseen Jerry Spring -sarjaan.  
Ranskalaisen seikkailusarjakuvan pioneeri, Pilote-lehden päätoimittaja Jean-Michel Charlier, poimi Giraudin tekemään uutta Blueberry-sarjaa 1962. Charlier oli vanhan koulun käsikirjoittaja, joka ei innostunut ajatuksista tuoda Blueberryyn yliluonnollisia elementtejä. Niinpä Giraud kehitti sivupersoonallisuus Moebiuksen, jonka visuaalisia kokeiluja kukaan ei rajoittanut. Giraud teki toisen pitkän vierailun Meksikoon vuonna 1965, jolloin hän perehtyi ”tajuntaa avaaviin” aineisiin. Aika oli muuttumassa vapaammaksi myös sarjakuvien osalta. Blueberryn tarinat muuttuivat aikuisemmiksi ja Giraudin alkujaan Jijé-vaikutteinen piirrostyyli harppasi realistiseen suuntaan.
Métal Hurlant -lehti sekä erilaiset elokuvaprojektit veivät taiteilijan ajan, joten hän luovutti Blueberryn piirtämisen toisiin käsiin lähes kymmeneksi vuodeksi. Kuitenkin, kun Charlier ja Giraud riitautuivat Dargaud-kustantamon kanssa Blueberryn julkaisuoikeuksista 1979, syntyi toinen lännensankari Jim Cutlass. Tosin Charlier jätti sarjan Giraudin käsiin pian ensimmäisen albumin jälkeen, ja tämä kutsui Cutlassin piirtäjäksi Christian Rossin. Giraud jatkoi käsikirjoittajana kuuden albumin verran. Sarja on piirrokseltaan vapaamuotoisempi kuin Blueberry ja sisälsi myös fantasiaa.
Kaikkiaan Jean Giraudin ura hakee vertaistaan. Hän lähti mukaan vähäpätöisempiinkin projekteihin oppiakseen uutta ja tutustuakseen mielenkiintoisiin taiteilijoihin. Kaikki mahdolliset ilmaisumuodot inspiroivat häntä. Giraudin ainutlaatuisia teoksia ihaillaan laajasti, Euroopan ohella erityisesti Japanissa.
Käytännössä kaikki fantasiaelokuvat viimeisten 35 vuoden ajalta ovat Giraudille velkaa. Sarjakuvalle ja modernille taiteelle hänen merkityksensä on mittaamaton.
Vesa Kataisto      
Ruudinsavu 3 / vol. 7 (2012)

Patrick DeWitt: Sistersin veljekset

Hipsterin veljekset

Patrick DeWitt: Sistersin veljekset (The Sisters Brothers, 2011). Suom. Tero Valkonen. 345 s. Siltala.  

Kanadassa syntyneen, mutta Yhdysvalloissa asuvan Patrick DeWittin Sistersin veljekset ilmestyi viime vuonna ja tuli nopeasti tunnetuksi harvinaislaatuisena teoksena: lännenromaanina, joka kilpailee arvostetusta kirjallisuuspalkinnosta. Teos ei voittanut Bookeria, mutta monia muita kirjallisuuspalkintoja kylläkin ja tuli käännetyksi monille kielille. Kirjan elokuvaoikeudetkin on myyty näyttelijä John C. Reillyn yhtiölle. DeWitt kävi Suomessakin kesällä, mutta valitettavasti Ruudinsavu ei saanut haastattelua tehtyä. 
Vitsikäs nimi ainakin on ollut yksi syy kirjan suosiolle, se nimittäin lupaa lukijalle hassuttelua - ja sitä saa koko rahan edestä. Käännöksenä vitsikäs nimi ei tietenkään ole yhtä hyvä kuin alkukielellä. 
Oikeastaan romaanin nimi olisi voinut olla "The Hipsters Brothers", koska DeWittin teos tuntuu purevan parhaiten 20-30-vuotiaisiin kaupunkilaisiin, joilla ei ole satunnaista Tex Willeriä tai paria elokuvaa lukuun ottamatta suurtakaan kosketusta länkkäreihin lajityyppinä. Moni bloggaaja ja kriitikkokin haksahti jo kehumaan DeWittiä siitä, että viimeinkin on ilmestynyt lännenromaani, jossa ei ole länkkärien kliseitä. 
Länkkäreihin syvällisesti perehtynyt lukija ei tietenkään tiedä, pitäisikö hänen nolostua kriitikoiden puolesta ja opastaa heitä isällisesti kädestä vai pysyä hiljaa ja olla tyytyväinen siitä, että on edes jokin lännenromaani, joka löytää lukijoita? Sehän voi ennen pitkää johtaa siihen, että joku innostuu länkkäreistä enemmänkin! Ja löytää vaikkapa E. L. Doctorowin (edelleenkin suomentamattoman) esikoisromaanin Welcome to Hard Times tai Charles Portisin Kova kuin kivi -romaanin - tai Cormac McCarthyn Veren jäljillä -kirjaan, joka on todennäköisesti ilmestynyt, kun tämä lehti on lukijoiden käsissä. Taiteellisesti korkeatasoisia, kliseistä täysin vapaita lännenromaanejahan on nimittäin pilvin pimein, Sistersin veljekset ei ole sellainen poikkeus kuin varsinkin Suomessa on luultu! 
DeWittin vika ei tietenkään ole se, että lukijat pitävät hänen kirjaansa parempana ja tärkeämpänä kuin se on. Se on kirjan markkinoinnin ja vastaanoton vika. DeWitt ei itse kuitenkaan tunnu romaaninsa ja haastattelujensa perusteella olevan itsekään kovin tietoinen lännenromaanien historiasta. Paikoitellen syntyy vaikutelma, että DeWitt kuvittelee kirjoittaneensa puhtaalta pöydältä ja keksineensä monta asiaa itse. 
Parhaimmillaan Sistersin veljekset kyllä onkin lännenromaani, joka ei ole juuri velkaa aiemmille lännenromaaneille. Siinä ei ole mukana juuri lainkaan sellaisia teemoja, jotka ovat perinteisesti olleet olennaisia länkkäreille: siinä ei käsitellä erämaan ja sivilisaation välistä ristiriitaa, siinä ei ole etäisten laaksojen miehiä, joita riepottelee ristiriitainen halu jäädä erämaahan, mutta osallistua myös yhteisön elämään, siinä ei ole intiaaneja (kuin yhdessä lyhyessä kohtauksessa), siinä ei kuvailla yhteisön perustamista erämaahan, siinä ei ole karjanajoja eikä syyttömänä vainottuja kunnon miehiä. DeWittin kirja näyttää meille maailman, josta kaikki länkkärin peruskuviot ovat tuhoutuneet. Ehkä se on lähempänä todellisuutta kuin uljaat ja eeppiset kertomukset, joihin lukeutuvat loppujen lopuksi myös Deadwoodin kaltaiset inhorealistiset tv-sarjat. 
Vai ovatko Sistersin veljekset Eli ja Charlie kuitenkin etäisten laaksojen miehiä? He ovat kaksi ammattitappajaa, jotka on palkattu päästämään päiviltä Kaliforniassa Hermann Kermit Warm -niminen kulllankaivaja. Heille ei ole kerrottu syytä, heille vain maksetaan hyvin tehdystä työstä. Ehkä DeWittin tarkoitus on ollut näyttää, millaiset absurdit lähtökohdat perinteisessä länkkärissä usein on. Mies, joka ei tule mistään, on juuri tällainen avuton otus, jolla ei ole minkäänlaisia kontakteja toisiin ihmisiin, ei edes omaan veljeensä. 
Romaani tuntuu saavan vauhtia veljesten päästyä Kaliforniaan. Hermann Kermit Warmin salaperäinen keksintö kullanhuuhdonnan helpottamiseksi vie teosta melkein fantasian puolelle, ja lopussa absurdi huumori saa johdonmukaisen päätepisteensä. 
Hermann Warmiin liittyy myös kiinnostava, joskin ehkä päälleliimatun oloinen intertekstuaalinen, eri taideteosten välinen viittaus: Hermann Warm nimittäin oli saksalainen elokuvalavastaja, joka työskenteli 1920-1930-luvuilla ja teki kuuluisat nyrjähtäneet lavasteet Robert Wienen elokuvaan Tri Caligarin kabinetti (1919). Myöhemmin Warmin outo kädenjälki näkyi vaikkapa Carl Th. Dreyerin unenomaisessa kauhuklassikossa Vampyr (1932). Haluaako DeWitt sanoa tällä jotain? Onko Warmin keksintö romaanissa todellisen Warmin visuaalisten keksintöjen ennakointia? Mitä tarkoittaa, että saksalaisen ekspressionismin ja kauhun vaikutus tunkeutuu Villiin länteen? Tarkoittaako se mitään? Onko DeWittillä ollut vain hauskaa? 
Päällimmäinen vaikutelma Sistersin veljeksistä onkin nokkeluus, joka näkyy harkituissa epäajanmukaisuuksissa. Lievästi ylipainoinen Eli Sisters esimerkiksi äityy tilaamaan ravintolassa pihviannoksen pelkillä vihanneksilla höystettynä - ei perunoita lainkaan! -, koska haluaa laihduttaa. Karppausta Villissä lännessä? En ollut varma, oliko kohtaus hauska vai vain höhlä. 
Juri Nummelin
Ruudinsavu 3 / vol. 7 (2012)