Siirry pääsisältöön

Luurankomies -kirjan arvio

Jukka Halme arvioi Ruudinsavuun Juri Nummelinin toimittaman Luurankomies-kauhulänkkärikokoelman. 

Mainio kokoelma kauhulänkkäreitä

Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä. Toimittanut Juri Nummelin. 164 s. Kuoriaiskirjat 2014. 

Kauhukokoelmalle on eduksi, että heti ensimmäinen juttu antaa kunnon sävärit. Kauhistuin joltisenkin Luurankomiehen toimittajan Juri Nummelinin esipuheen lyhyydestä, joka jätti mieleen kalvavan pettymyksen asiantuntevan artikkelin puutteesta. Onneksi kirjan lopusta löytyy kuitenkin ansiokas kirjoitus kauhun ja länkkäreiden epäpyhästä liitosta. 
Pienenä puutteena tosin pidän Midori Snyderin mainion The Flight of Michael McBriden puuttumista, sillä kyseessä on hyvä ja joutuisasti etenevä kertomus irlantilaissiirtolaisesta, joka pakenee kauas länteen ikävää paholaismenninkäistä. Samoin puuttuvat Lee Collinsin parin vuoden takaisetkauhu/fantasia-länkkärit She Returns from War ja The Dead of Winter, joista on sanottu: "True Grit meets True Blood".
Takaisin Luurankomieheen. Kirjan tarinat ovat kokonaisuudessaan yhtaikaa mukavan lyhyitä ja kompakteja, mutta samaan aikaan kirjoittajat ovat onnistuneet yhdistämään kauhua jokaiseen kertomukseen kohtuullisen monimuotoisesti. Hieman yllättäen olin vähiten otettu Jussi Katajalan niminovellista. Katajalan novellikokoelma Leonardon laatikko oli kesän 2014 lukukokemuksena erinomainen, mutta nyt teksti tuntui hyppelehtivän levottomasti ja töksähdellen eteenpäin, ilman erityistä jännitettä. Itse luurankomies on siksi kelpo (ei pelkästään Jouko Ruokosenmäen erinomaisen kansikuvan luoman mielikuvan ansiosta) konna, että olisi toivonut itse tarinalta enemmän. 
Samuli Antilan ”Aavikon hopea” on oiva Finnwest-pastissi, jossa Helapään Juho ja Antti-muuli päätyvät hieman tavallista pahempaan puebloon. Kelpo tarina on myös Jani Kankaan ”Paholaisen kalliot”, joka tuo mieleeni Robert E. Howardin lännentarinoiden fiiliksiä. 
Anne Leinonen on ammattikirjailija ja se näkyy jo pelkästään siinä vaivattomuudessa, jolla hän luo kertomukselle taustaa ja henkilöille lihaa luiden ympärille. ”Hyvä päivä tappaa Mama-Joe” jää kummittelemaan mielen syövereihin ja vaatii tarinalle jatkoa. Loppuratkaisun (sen lopullisen) täytyy olla kohtuullisen kokonaisvaltainen. 
Sami Myllymäen lyhyt pikareski ”Tuhannen luodin mies” ei liikoja sanoja tuhlaile, mutta ei sen tarvitsekaan. Outsiderin vihkosissa tämän kaltaisia muutaman sivun juttuja julkaistiin ilman näinkään runsasta luonnekuvausta tai tarinaa. 
Markus Harjun ”Petojen sukua” runtelee lukijan odotuksia, sisältää säväyttävää kauhua ja jättää lukuhetken aikana suuhun työnnetyn pemmikaanin pureskelemattomana puolitiehen kurkkutorvea. Juha Jyrkäs tuo tarinassaan ”Maajumala” mukavasti niin kotoista kansanperinnettämme kuin Owain Gwyneddin Uudelle mantereelle. Tunnelma on vahva. 
Vesä Sisättö sukeltaa syvälle populaarikirjallisuuden maailmaan ja rikkoo pinnalle pompatessaan ainakin neljä seinää, ellei sitten paria muuta siinä sivussa. ”Kaksi kirjettä Texiltä” kerää yhteen niin Tex Willerin kuin H. P. Lovecraftin maailmat, paria muuta tuttua unohtamatta. Olen aina vihannut tarinoita, joissa tarinaa kerrotaan kirjeiden tai päiväkirjojen kautta, mutta Sisättö onnistuu sujauttamaan tarinan sisäiset kertomukset sen verta kelvokkaasti yhteen niin huumorin kuin juonikuvionkin avulla, että annan tämän kerran moisen tyylivirheen anteeksi. 
Shimo Suntila taas osoittaa ”Verinaamio”-novellissaan, että antaa tälle miehelle sitten mitä tahansa kirjoitettavakseen, aina tulee priimaa. Hyvä versio vanhasta teemasta. 
Kokonaisuudessaan Luurankomies on suositeltava kokoelma, jonka hankkiminen Kuoriaiskirjojen edullisilla hinnoilla on aivan erityisen suositeltavaa. Nämä ovat kelpo kertomuksia, joissa tehtävänanto yhdistää lännenkertomus kauhuteemaan onnistuu enimmäkseen varsin mainioilla tavoilla.
Jukka Halme

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…