Jukka Halme arvioi Ruudinsavuun Juri Nummelinin toimittaman Luurankomies-kauhulänkkärikokoelman.
Mainio kokoelma kauhulänkkäreitä
Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä. Toimittanut Juri Nummelin. 164 s. Kuoriaiskirjat 2014.
Kauhukokoelmalle on eduksi, että heti ensimmäinen juttu antaa kunnon sävärit. Kauhistuin joltisenkin Luurankomiehen toimittajan Juri Nummelinin esipuheen lyhyydestä, joka jätti mieleen kalvavan pettymyksen asiantuntevan artikkelin puutteesta. Onneksi kirjan lopusta löytyy kuitenkin ansiokas kirjoitus kauhun ja länkkäreiden epäpyhästä liitosta.
Pienenä puutteena tosin pidän Midori Snyderin mainion The Flight of Michael McBriden puuttumista, sillä kyseessä on hyvä ja joutuisasti etenevä kertomus irlantilaissiirtolaisesta, joka pakenee kauas länteen ikävää paholaismenninkäistä. Samoin puuttuvat Lee Collinsin parin vuoden takaisetkauhu/fantasia-länkkärit She Returns from War ja The Dead of Winter, joista on sanottu: "True Grit meets True Blood".
Takaisin Luurankomieheen. Kirjan tarinat ovat kokonaisuudessaan yhtaikaa mukavan lyhyitä ja kompakteja, mutta samaan aikaan kirjoittajat ovat onnistuneet yhdistämään kauhua jokaiseen kertomukseen kohtuullisen monimuotoisesti. Hieman yllättäen olin vähiten otettu Jussi Katajalan niminovellista. Katajalan novellikokoelma Leonardon laatikko oli kesän 2014 lukukokemuksena erinomainen, mutta nyt teksti tuntui hyppelehtivän levottomasti ja töksähdellen eteenpäin, ilman erityistä jännitettä. Itse luurankomies on siksi kelpo (ei pelkästään Jouko Ruokosenmäen erinomaisen kansikuvan luoman mielikuvan ansiosta) konna, että olisi toivonut itse tarinalta enemmän.
Samuli Antilan ”Aavikon hopea” on oiva Finnwest-pastissi, jossa Helapään Juho ja Antti-muuli päätyvät hieman tavallista pahempaan puebloon. Kelpo tarina on myös Jani Kankaan ”Paholaisen kalliot”, joka tuo mieleeni Robert E. Howardin lännentarinoiden fiiliksiä.
Anne Leinonen on ammattikirjailija ja se näkyy jo pelkästään siinä vaivattomuudessa, jolla hän luo kertomukselle taustaa ja henkilöille lihaa luiden ympärille. ”Hyvä päivä tappaa Mama-Joe” jää kummittelemaan mielen syövereihin ja vaatii tarinalle jatkoa. Loppuratkaisun (sen lopullisen) täytyy olla kohtuullisen kokonaisvaltainen.
Sami Myllymäen lyhyt pikareski ”Tuhannen luodin mies” ei liikoja sanoja tuhlaile, mutta ei sen tarvitsekaan. Outsiderin vihkosissa tämän kaltaisia muutaman sivun juttuja julkaistiin ilman näinkään runsasta luonnekuvausta tai tarinaa.
Markus Harjun ”Petojen sukua” runtelee lukijan odotuksia, sisältää säväyttävää kauhua ja jättää lukuhetken aikana suuhun työnnetyn pemmikaanin pureskelemattomana puolitiehen kurkkutorvea. Juha Jyrkäs tuo tarinassaan ”Maajumala” mukavasti niin kotoista kansanperinnettämme kuin Owain Gwyneddin Uudelle mantereelle. Tunnelma on vahva.
Vesä Sisättö sukeltaa syvälle populaarikirjallisuuden maailmaan ja rikkoo pinnalle pompatessaan ainakin neljä seinää, ellei sitten paria muuta siinä sivussa. ”Kaksi kirjettä Texiltä” kerää yhteen niin Tex Willerin kuin H. P. Lovecraftin maailmat, paria muuta tuttua unohtamatta. Olen aina vihannut tarinoita, joissa tarinaa kerrotaan kirjeiden tai päiväkirjojen kautta, mutta Sisättö onnistuu sujauttamaan tarinan sisäiset kertomukset sen verta kelvokkaasti yhteen niin huumorin kuin juonikuvionkin avulla, että annan tämän kerran moisen tyylivirheen anteeksi.
Shimo Suntila taas osoittaa ”Verinaamio”-novellissaan, että antaa tälle miehelle sitten mitä tahansa kirjoitettavakseen, aina tulee priimaa. Hyvä versio vanhasta teemasta.
Kokonaisuudessaan Luurankomies on suositeltava kokoelma, jonka hankkiminen Kuoriaiskirjojen edullisilla hinnoilla on aivan erityisen suositeltavaa. Nämä ovat kelpo kertomuksia, joissa tehtävänanto yhdistää lännenkertomus kauhuteemaan onnistuu enimmäkseen varsin mainioilla tavoilla.
Jukka Halme
Kommentit
Lähetä kommentti