Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2017.

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista) Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää? Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa. Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font. Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan. Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaist

Salama-Santeri

Salama-Santerin kiva Villi Länsi (ote artikkelista) Sarjakuvatarjonta Suomessa oli 1960-luvun jo varsin runsasta. Erilaisten seikkailusarjojen lisäksi oli lapsille tarjolla kolme kilpailevaa lehteä: Aku Ankka, Nakke sekä Retu ja kumppanit, jotka olivat juuri tuolloin varsin hyvässä iskussa. Retu ja kumppanit -lehti syntyi vuonna 1965, kun pari vuotta ilmestyneet Jetsonit ja Kiviset ja Soraset -lehdet yhdistyivät kesken sesongin uudeksi Retu ja kumppanit -lehdeksi. Kyse oli Hanna & Barberan moninaisiin hahmoihin perustuvasta lehdestä. Itselleni Retu ja kumppanit -lehti tuli kaksi vuotta, vuosina 1966 ja 1967. Näistä lehdistä hyllyssäni on yhä iso osa huolimatta lukuisista muutoista ja kuluneesta viidestäkymmenestä vuodesta! Itse asiassa, paksuine kiiltopaperikansineen ja laajoine henkilögallerioineen Retu oli hetken aikaa melko varteenotettava vaihtoehto tämäntyyppiselle sarjakuvalle, ennen lehden tason äkillistä romahdusta. Hyväntahtoinen polle sheriffinä Salama-Santerissa

Ruudinsavun klassikkoelokuva: Armoton ase (3.10 to Yuma, 1957)

"It seems terrible that something bad can happen and all anybody can do is stand by and watch." Delmer Davesin ohjaama Armoton ase on 50-luvun lännenelokuvien parhaimmistoa: taloudellisesti, suorastaan lakonisesti kerrottu tarina lainsuojatonta telkien taakse saattavasta pientilallisesta tiukentaa otettaan katsojasta minuutti minuutilta. Lähin vertailukohta elokuvalle on Zinnemanin Sheriffi ( High Noon , 1952), jossa myös kamppaillaan aikaa vastaan ja jossa kaupunkilaiset kääntävät yksi toisensa jälkeen selkänsä tiukassa tilanteessa olevalle lainvartijalle. Armoton ase on kuitenkin vielä Sheriffiäkin terävämpi leffa, joka muistuttaa osiltaan myös samoihin aikoihin tehtyjä Boetticher-Scott -westernejä; lähimpänä esimerkkinä kenties Pettämätön pistooli ( The Tall T , 1957). Niin Armoton ase kuin Pettämätön pistoolikin perustuvat Elmore Leonardin tarinoihin; molemmat elokuvat myös kuvasi mestarillisesti Charles Lawton Jr. Kuvauspaikatkin olivat osittain samat Arizonan m

Elokuva-arvostelu: Sweet Vengeance

Sweet Vengeance (Sweetwater, USA 2013). Ohjaus: Logan Miller. Käsikirjoitus: Logan ja Noah Miller. Pääosissa: January Jones, Ed Harris, Jason Isaacs. Maailmalla julkaistaan nykyään kiitettävän paljon lännenelokuva. Hyvin harva niistä pääsee Suomessa kuitenkaan teatterilevitykseen saatikka edes dvd-levitykseen. Ja jos pääsee, niin on vaarana, että elokuva menee ohi matalalla profiililla lähes jälkiä jättämättä. Yksi tällainen elokuva on Loga Sweet Vengeance . Elokuvaa ei Suomessa ole esitetty elokuvateattereissa, mutta se tuli myyntiin yhteispohjoismaisena dvd-julkaisuna pienenä painoksena, ja nykyään se on jo loppuunmyyty. Sääli, sillä elokuva olisi ansainnut enemmän huomiota. n Millerin ohjaama ja yhdessä veljensä Noahin kanssa kirjoittama Elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen. Entinen prostituoitu (January Jones) menettää aviomiehensä ja lähtee kostoretkelle. Jännitys kohdistuu lähinnä siihen, että saako paha palkkansa ja säilyttääkö kostaja itse henkensä ja inhimillisyytensä.

Elokuva-arvostelu: Slow West

Kulttibändin nokkamiehen yliyritteliäs länkkäri Lännenfilmien luuloteltua kuolemaa ilmeisesti mainostetaan niin paljon, että joidenkin ilmiselvien, laadukkaidenkin lännenelokuvien ensi-iltaa ei tule huomanneeksi. Näin kävi Slow West -nimiselle elokuvalle, joka on ehtinyt nousta jo pieneksi kulttielokuvaksi. Suomessa se julkaistiin dvd:nä; lisäksi se on ollut vuokrattavana viihdepalveluissa. Minkäänlaisia juttuja elokuvasta ei suomalaisissa medioissa ole ollut. Slow West on kuitenkin ajatuksella tehty ja huolellisesti toteutettu omaperäinen lännenelokuva, joka vertautuu helposti vaikkapa Monte Hellmanin Hän ampui ensin -elokuvaan tai uudemmista Tommy Lee Jonesin The Homesmaniin . Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut 1990-luvulla kulttimainetta nauttineen The Beta Bandin nokkamies John Maclean. Joku voi muistaa bändin High Fidelity -elokuvasta, jonka yhdessä kohtauksessa koko levykaupallinen yleisöä innostuu bändin biisistä. Maclean oli Slow Westiä ennen ohjannut vain pari lyh

Elokuva-arvostelu: In a Valley of Violence

Väkivallan alhossa In a Valley of Violence (USA 2016). Ohjaus ja käsikirjoitus: Ti West. Pääosissa: Ethan Hawke, John Travolta, Taissa Farmiga.  Ohjaaja-käsikirjoittaja Ti Westin filmografiassa pääpaino on kauhuleffoissa. Hyppy In a Valley of Violence -elokuvan maailmaan on hänelle siis samalla genren vaihdos. Tarinassa yksinäinen mies, Paul (Ethan Hawke), koirineen on matkalla Meksikoon, kun hän törmää pikkukaupungin läpi kulkiessaan rettelöitsijään, paikallisen sheriffin (John Travolta) Gilly-poikaan (James Ransone). Paul ei provosoidu pahemmin, vaan päätyy vain tinttaamaan uhittelijaa nenään, kylpee pikaisesti paljussa ja poistuu paikalta. Gilly ei tyydy tähän, vaan lähtee seuraamaan Paulia ja hyökkää apureineen tämän kimppuun yön pimeydessä. Miehen koira tapetaan, ja hänet itsensä työnnetään alas rotkoon. Aamulla Paul kuitenkin tointuu kivikolta ja lähtee lähes vahingoittumattomana kostoretkelle. Kyse on siis varsin yksinkertaisesta, tavanomaisesta ja tyylipuhtaasta kertomuks

Delmer Davesin lännenelokuvat

Delmer Daves Maisema ja muisti Delmer Davesin lännenelokuvissa 1950–1959  (ote artikkelista)  Delmer Daves ohjasi 1950-luvulla sarjan huolellisesti suunniteltuja lännenelokuvia, jotka olivat myös kaupallisia menestyksiä. Artikkelissa käsitellään miten Daves rakensi oman ikonografiansa ennen kaikkea Arizonan maisemien varaan ja miten hän tehosti kuvastoa omalla persoonallisella visuaalisella tyylillään. Davesin lännenelokuvat ovat rakentaneet kulttuurista muistia myös audiovisuaalisessa mielessä, muovaamalla westernin kuvastoa ja sitä tapaa, jolla lajityyppi itse muistaa omaa menneisyyttään. Delmer Daves (1904–1977) teki näyttävän Hollywood-uran, ensin näyttelijänä ja myöhemmin ohjaajana. Häntä ei useinkaan mainita keskeisten westernin tekijöiden joukossa, vaikka hän loi 1950-luvulla sarjan persoonallisia Villin lännen tulkintoja. Davesin kehitystä voi verrata sellaisiin tekijöihin kuin André de Toth ja Rudolph Maté, joiden uralla lännenelokuva merkitsi erityisen intensiivistä

Sarjakuva-arvostelu: Sinitakit: Nukketeatteri

Ratsuväkikomedian paluu Sinitakit: Nukketeatteri (Puppet Blues, 1997). Zoom Teufel 2017. Käsikirjoitus: Raoul Cauvin. Piirros: Willy Lambil. Värit: Leonardo. Suomennos: Anssi Rauhala. Tekstaus: Rasmus Brink Kronholm. Zoon Teufel on turkulaisen Zun Teufelin ja tanskalaisen Zoomin yhteisyritys, joka tuo Suomeen keskieurooppalaista seikkailusarjakuvaa. Yhdeksi avaussarjaksi on valittu Sinitakit, jota Semic julkaisi aikoinaaN yhden suomennoksen Trumf-sarjassa 1973 ja toisen omassa sarjassaan viisitoista vuotta myöhemmin. Kummallakaan kerralla ei jatkoa seurannut.     Sinitakit sai alkunsa 1968, kun Morris lähti Lucky Lukeineen Spirou-lehdestä Piloteen, jota toimitti hänen käsikirjoittajansa Goscinny. Aloitteleva käsikirjoittaja Raoul Cauvin sai tehtäväkseen kehittää aiemminkin koomisia lännensarjoja piirtäneen Louis Salvériuksen eli Salvén kanssa uusi lännensarja Spiroulle.     Alkuun Sinitakit koostui sivun tai parin mittaisista gageista, joissa ratsuväenosasto otti yhteen intiaanie

Arvostelu: Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Lännenelokuvia ilman käsikirjoitusta Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi. 205 s. Jalava 2017. Helsingin Sanomien kriitikkona tunnettu Pertti Avola on ottanut itselleen uutuuskirjassaan Ruutia valkokankaalla mahdottoman tehtävän. Hän on yrittänyt mahduttaa pariinsataan runsaasti kuvitettuun sivuun sekä lännenelokuvien historian että niiden suhteen historialliseen villiin länteen. Minä yritin samaa viiden tai kuuden sivun mittaisessa ylioppilasaineessani keväällä 1981 ja sain ällän, jossa taisi olla plussiakin perässä. Vaatimustaso ei silloin kuitenkaan ehkä ollut ihan sama kuin tietokirjan tekijällä. Pertti Avola on tajunnut urakan mahdottomuuden ja valinnut joitakin sinänsä edustavia aiheita, joihin keskittyy: karjapaimen, muutama revolverisankari lain molemmin puolin, suhtautuminen intiaaneihin ja muihin vähemmistöihin. Lisäksi on erilliset luvut italowesternistä ja 2000-luvun länkkäristä. Mistään aiheesta hän ei esitä mitään erityisen uutta ajatusta,

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Roger Moore ja Dorothy Provine The Alaskans -sarjassa.  Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin. Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorik

Elokuva-arvostelu: The Duel

Uutuuslänkkäri lahkojohtajasta The Duel (USA 2016). Ohjaus: Kieran Darcy-Smith. Näyttelijät: Liam Hemsworth, Woody Harrelson. 110 min.  The Duel ei ole saanut suurta julkisuutta eikä kovin hyviä arvosteluja, vaikka siinä on kaksi tunnettua miesnäyttelijää pääosissa. Elokuvan vähäinen julkisuus voi johtua osaltaan siitä, että elokuva ei sovi perinteisiin lännenelokuvan määritelmiin. Elokuvassa länkkäriaiheet yhdistetään nykyään muodikkaaseen kuvaukseen (Walking Dead, Westworld) pahasta yhteisöstä tai lahkosta ja sen karismaattisesta johtajasta. Lisäksi kuvaukseen liitetään myös vahvoja seksuaalisia teemoja, jotka eivät ole länkkäreissä usein nähtyjä. Näyttelijänäkin tunnetun Kieran Darcy-Smithin ohjaama The Duel alkaa kuitenkin kuin mikä tahansa länkkäri: Texas Rangerina työskentelevä David Kingston (Liam Hemsworth) saa tehtäväksi selvittää, kuka tappaa Texasin ja Meksikon välisellä rajalla meksikolaisia. Ruumiit kelluvat vedessä skalpeerattuina. Onko kyse intiaanien hyökkäyksis

Sarjakuva-arvostelu: Buddy Longway

Buddy Longway vihdoin suomeksi Kun Zoomin albumisarjassa vuonna 1975 julkaistiin lännentarina nimeltä Sainuk , niin kovin moni ei olisi osannut arvata, että tarinakokonaisuuden seuraava osa saadaan suomeksi vasta yli 40 vuoden päästä. Samaan syssyyn tuli vielä kaksi seuraavaa osaa ja kaupan päälle ykkösosa uusiksi. Buddy Longway -niminen sarjakuvaintegraali nimittäin lävähti Helsingin sarjisfestareiden myyntitiskeihin syyskuussa 2016. Sveitsiläisen Deribin kirjoittamaa ja piirtämää Buddy Longwayta on moni lännen sarjakuvien ystävä kaipaillut suomeksi jo vuosikymmenien ajan. Kyseessä on eittämättä eurooppalaisen sarjakuvalänkkärin yksi kulmakivi yhdessä Blueberryn ja Comanchen kanssa. Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi alkukielisenä vuonna 1973 ja viimeinen, kahdeskymmenes osa vuonna 2006. Valtaosa albumisarjasta julkaistiin kuitenkin 1970- ja 80-luvuilla. Sarjan maineen kiiriessä tänne Pohjolan perukoille, on moni turhaan suomiversiota odotellut fani lähtenyt toivioretkelle Tuhkolman d

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016. ”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä. Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias t

Marshall Grover ja australialainen pulp

Ruudinsavun uusimmassa numerossa on kolmen artikkelin juttukokonaisuus Marshall Groveriin eli suosittujen Bill ja Ben -kirjojen tekijään liittyen. Tässä maistiaisia kahdesta jutusta, ensiksi Pentti Koskelon varsinaisesta Grover-artikkelista ja sitten Juri Nummelinin australialaista kioskikirjallisuutta laajemmin taustoittavasta jutusta. Kokonaisuuteen kuuluu myös amerikkalaisen lännenkirjailijan James Reasonerin muistelma Marshall Groverista eli Len Mearesista, jonka kanssa Reasoner kävi pitkään kirjeenvaihtoa.  Marshall Grover on omassa sarjassaan Jotkut lännenkirjailijat  ovat hyvinkin tuotteliaita. Toiset ovat vielä tuotteliaampia. Ja sitten on vielä Marshall Grover. Leonard Frank Meares (1921–1993)  on kirjoittanut uskomattomat 746  lännenkertomusta paitsi omalla nimellään myös monilla eri taiteilijanimillä.Tunnetuin niistä on Marshall Grover, mutta hän on käyttänyt myös nimiä Marshall McCoy, Ward Brennan ja Glen Murrell. Mearesin ja McCoyn nimellä ei ainakaan toistaiseksi

Elokuva-arvostelu: Magnificent Seven

Seitsemän rohkeaa ratsastaa jälleen The Magnificent Seven (USA 2016). Ohjaus Antoine Fuqua. Käsikirjoitus Nic Pizzolatto ja Richard Wenk. Näyttelijät Denzel Washington, Chris Pratt, Ethan Hawke, Vincent D'Onofrio, Peter Sarsgaard, Byung Hun Lee ja Manuel Garcia-Rulfo. Suomen ensi-ilta: 23.9.2016. Akira Kurosawan ja Shinobu Hashimoton tarinaa Seitsemän samuraita -klassikkoon on varioitu muissa elokuvissa vapaasti. Ensimmäisenä ehti vuonna 1960 John Sturges elokuvallaan 7 rohkeata miestä , sitten Roger Corman tuottamallaan scifi-muunnelmalla Vaarojen planeetta (1980), sen jälkeen asialla oli Bruno Mattei  barbaarielokuvallaan 7 taistelijaa (1983), ja lopulta John Lasseter animaatiollaan Ötökän elämää (1998). Kurosawan elokuvaan perustuu myös vuonna 2004 tehty anime-sarja. Uusin versio on Antoine Fuquan ohjaama The Magnificent Seven , joka tuli Suomen teattereihin alkusyksyllä 2016. Tarina elää ilmeisesti sen verran omaa elämäänsä, että Kurosawa ja Sturges on jätetty pois Fuq

Sarjakuva-arvostelu: Preacher

Hurjaa kauhusatiiria Preacher on käsikirjoittaja Garth Ennisin ja kuvittaja Steve Dillonin sekopäinen sarjakuva, joka ilmestyi alun perin vuosina 1995—2000. Preacheria kokeiltiin suomeksi ensimmäisen kerran Ruudinsavun alkuaikoina (ks. Ruudinsavu 3/2002), mutta silloin sarja jäi kesken. Nyt uusi kustantaja RW Kustannus on pannut ulos neljä komeaa kovakantista albumia, joissa Preacherin tarina pääsee pidemmälle kuin ensimmäisissä käännöksissä. Preacher on jonkinlainen sekoitus Thomas Pynchonin harhaisia salaliittoparodioita ja Dan Brownin Da Vinci -koodia (tosin vuosikausia ennen Brownia) yhdistettynä äärimmäiseen graafiseen väkivaltaan ja räkäiseen satiiriin. Ennis ja Dillon ovat ottaneet aineksia niin klassisista kuin spagettilänkkäreistäkin, kaiken maailman taivasfantasioista sekä punkin rähjäromantiikasta ja käsitelleet niitä kuin Mad-lehden rääväsuisimmat parodioijat, joilla on vuosisadan krapula. Tarinan lähtökohta jo on mieletön: Jumala jättää tehtävänsä Taivaassa, joku ta

Keikka-arvostelu: Ennio Morricone Suomessa

Seuraava juttu julkaistiin Ruudinsavussa lyhennettynä, tässä alkuperäinen versio. Kuvitus: Aapo Kukko. Morricone liikutti tunteita isolla areenalla Kun Ennio Morricone perui Suomen-konserttinsa keväällä selkävaivojen takia, aloin epäillä, mahtaako 1928 syntynyt maestro enää tulla Suomeen. Kyllä tuli. Maestron johdolla esiintyi Tshekkien kansallinen sinfoniaorkesteri ja täydennetty kotimainen Grex Musicus -kuoro. Kaikkiaan lavalla oli parisataa henkeä. Pieni mies asteli orkesterin eteen hauraan näköisenä mustassa poolopaidassa ja puvussa, kumarsi yleisölle ja alkoi johtaa. Vähin elein, enimmäkseen istualtaan, mutta mikä tunne musiikista välittyi! En kaivannut valkokankaalle filmikuvia, kuten joku ruotsalaisarvioija ja Hesarin Avola. Lähikuvat soittajista, laulajista ja maestrosta riittivät. Alussa vaskisoittimien korkeat äänet hieman särkyivät, mutta sitten tasot saatiin kohdalleen ja musiikki soi jopa hienommin kuin jäähallissa olisi odottanut. Kokoonpanon laajuus kuului muhkeana

Sarjakuva-arvostelu: Mies joka ampui Lucky Luken

AIKUISEMPAA LUCKY LUKEA Matthieu Bonhomme: Mies joka ampui Lucky Luken. Uudet seikkailut 10 (L’homme qui tua Lucky Luke). Suomentanut Annukka Kolehmainen. Egmont 2016 Keskieurooppalaiset sarjakuvakustantajat ovat oivaltaneet, että sarjakuvia lapsena kuluttaneet suuret ikäpolvet ovat vanhentuneet ja osa sen polven ihmisistä harrastaa yhä sarjakuvia. Niinpä vanhoista sankareista, kuten Pikosta ja Fantasiosta, on tehty uudentyylisiä, aikuisempia albumeita. Usein niiden tapahtumat sijoittuvat sankarien nuoruuteen. Niin on laita myös tässä Matthieu Bonhommen tekemässä Lucky Luken 70-vuotisjuhlajulkaisussa, joka saatiin suomeksi tuoreeltaan. Bonhomme (s. 1973) on kokenut sarjakuvantekijä. Hänellä on yhteensä tilillään 18 albumia 16 vuoden ajalta, mikä Suomen näkökulmasta tuntuu uskomattomalta. Ensimmäisen sarjakuvansa, lasten seikkailusarjan Victor & Anais Bonhomme piirsi Jean-Michel Darlot’n käsikirjoituksesta Okapi-lehteen vuonna 2000. Se ilmestyi albumina seuraavana vuonna. Fa

Kirja-arvostelu: Kirottu kaupunki

Suomalaisia lännentarinoita kahden vuosisadan ajalta Juri Nummelin (toimittanut): Kirottu kaupunki. Suomalaisia länkkäreitä 1820-2010-luvuilta. Turbator 2016 Kotimaisen lännentarinan historiansa Wild West Finlandin sisarteokseksi Juri Nummelin on koonnut parikymmentä novellia koko siltä ajalta, jona länkkäreitä on meillä kirjoitettu ja julkaistu. Kirja sisältää myös johdannon aiheeseen ja pienen esittelyn kustakin kirjoittajasta ja tekstistä. Jo novellien kaivaminen esiin vanhoista lehdistä, kokoelmista ja antologioista on ollut stetsoninnoston arvoinen urakka.      Osa vanhimmista tarinoista on selvästi mukana lähinnä historiallisuutensa vuoksi. Esim. alun perin Wiikko-Sanomissa julkaistu Tarina intiaanin ja uudisasukkaan kohtaamisesta viehättää lähinnä vanhahtavan tyylinsä vuoksi. Ernesti Turvamäen Kivisydän taas on saksan kautta suomennettu lyhennelmä Gustave Aimardin kirjasta, mutta se on myös osa ensimmäistä kotimaista lännenkirjaa.      Fredrika Runebergin Intiaanivaimo se

Sarjakuva-arvostelu: Bouncer 3

Bouncer jo kolmanteen osaan François Boucqin piirtämä ja Alejandro Jodorowskyn kirjoittama Bouncer-sarja on tullut Suomessakin jo kolmanteen osaan. Tarinassa ei taaskaan siekailla turhia. Ankeus ja inhorealismi vellovat päällimmäisenä, kun heti alkajaisiksi Bouncer joutuu hirttämään lapsia syöneen ihmisraunion. Tämän jälkeen Bouncer, tunnettu tappaja, rientää alttarille rakastamansa Naomin, ansioitunut ilotyttö, kanssa vain tullakseen jätetyksi viime metreillä. Ja tämä kaikki on vain alkua tapahtumien vyörylle. Meininki on sen verran tutun oloista aiemmista tarinoista, että niistä pitäneet takuulla pitävät myös tästä uutukaisesta. Tarinasta tai oikeastaan koko albumisarjasta on vaikea löytää mitään muuta kuin ihmisen elämän synkimpiä sävyjä. Ihmishenget ovat alennusmyynnissä, rakkaus kaupan ja hyvin usein ystävyyskin lunastetaan rahalla. On sanottu, että Bouncer on sukua varhaisemmille Blueberry ja Comanche -sarjoille. Mitään muuta yhteistä näillä ei kuitenkaan ole kuin genre, forma

Elokuva-arvostelu: Bone Tomahawk

Bone Tomahawk (USA 2015). Ohjaus & käsikirjoitus: S. Craig Zahler. Näyttelijät: Kurt Russell, Patrick Wilson, Matthew Fox, Richard Jenkins ja Lili Simmons. Lännenelokuva on olleet jo kauan kuollut ja kuopattu. Silti laadukkaita lännenelokuvia tehdään jatkuvasti. Joskus aivan odottamattomat tekijät pääsevät yllättämään positiivisesti. Näin on laita erityisesti vuonna 2015 valmistuneessa Bone Tomahawkissa, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut S. Graig Zahler. Kyseessä on miehen debyyttiohjaus. Aiemmin hän on saavuttanut mainetta lähinnä kirjoittamalla synkän ja palkitun lännenromaanin A Congregation of Jackals (2010). Kun kaikki näyttelijätkin ovat melko tuntemattomia kaupungin sheriffiä esittävää Kurt Russellia lukuun ottamatta, miljöö on melko vaatimaton, aluksi pimeä ja lopulta tyhjä, niin elokuva haiskahtaa jo kauas pienen budjetin tuotannolta. Elokuva onkin toteutettu vain 1,8 miljoonalla taalalla. Tästä summasta Kurt Russell lienee ahmaissut suurimman osan. Vertailun vuoksi