sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Elokuva-arvostelu: The Duel

Uutuuslänkkäri lahkojohtajasta

The Duel (USA 2016). Ohjaus: Kieran Darcy-Smith. Näyttelijät: Liam Hemsworth, Woody Harrelson. 110 min. 

The Duel ei ole saanut suurta julkisuutta eikä kovin hyviä arvosteluja, vaikka siinä on kaksi tunnettua miesnäyttelijää pääosissa. Elokuvan vähäinen julkisuus voi johtua osaltaan siitä, että elokuva ei sovi perinteisiin lännenelokuvan määritelmiin. Elokuvassa länkkäriaiheet yhdistetään nykyään muodikkaaseen kuvaukseen (Walking Dead, Westworld) pahasta yhteisöstä tai lahkosta ja sen karismaattisesta johtajasta. Lisäksi kuvaukseen liitetään myös vahvoja seksuaalisia teemoja, jotka eivät ole länkkäreissä usein nähtyjä.
Näyttelijänäkin tunnetun Kieran Darcy-Smithin ohjaama The Duel alkaa kuitenkin kuin mikä tahansa länkkäri: Texas Rangerina työskentelevä David Kingston (Liam Hemsworth) saa tehtäväksi selvittää, kuka tappaa Texasin ja Meksikon välisellä rajalla meksikolaisia. Ruumiit kelluvat vedessä skalpeerattuina. Onko kyse intiaanien hyökkäyksistä? Meksikolaisen kenraalin poikakin on kadonnut ja diplomaattinen selkkaus uhkaa.
Kingston saapuu Helena-nimiseen kaupunkiin, jota Woody Harrelsonin esittämä Abraham johtaa. Abraham on 20 vuotta aiemmin tappanut kaksintaistelussa Kingstonin isän, mikä tietysti aiheuttaa jännitteitä, mutta karismaattinen Abraham väittää, että menneet ovat menneitä, ja nimittää Kingstonin kaupungin uudeksi sheriffiksi.
Abraham pitää kaupunkia kurissa kovin ottein. Hän hallitsee myös seksuaalisesti käyttäen kaupungin naisia vapaasti hyväkseen. Tulilinjalle joutuu niin ikään Kingstonin meksikolaistaustainen vaimo Marisol (Alice Braga).
The Duel on kiinnostava ja poikkeava kuvaus poikkeavan yhteisön toiminnasta, mutta tarinassa on liikaa epäuskottavuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia, jotta se toimisi riittävän hyvin. Kingstonin vaimon mukaantulo miehensä työmatkalle varsinkin tuntuu keinotekoiselta ratkaisulta. Ennen vanhaan nainen olisi toki tarinassa jätetty kokonaan pois.
Tarinassa paljastuu lopulta meksikolaisiin kohdistuva järjestelmällinen riisto ja väkivalta. The Duel tuntuukin ajankohtaiselta, vaikka Woody Harrelson onkin elokuvassa kalju eikä hänellä ole Donald Trumpin oranssia tukkaa. Harrelsonin Abraham on riiston ja sorron avulla johtava mies, joka tarttuu naisia suoraan pillusta, hän vain naamioi sen uskonnolliseksi toiminnaksi.
The Duel on Suomessa saatavilla ainakin Sonera Viihteen valikoimissa. Elokuva on julkaistu täällä myös dvd:llä, mutta esimerkiksi Makuuni on listannut sen kategoriaan "toiminta/fantasia". Minkäänlaisia fantastisia elementtejä elokuvassa ei kuitenkaan ole.
Juri Nummelin

Sarjakuva-arvostelu: Buddy Longway

Buddy Longway vihdoin suomeksi

Kun Zoomin albumisarjassa vuonna 1975 julkaistiin lännentarina nimeltä Sainuk, niin kovin moni ei olisi osannut arvata, että tarinakokonaisuuden seuraava osa saadaan suomeksi vasta yli 40 vuoden päästä. Samaan syssyyn tuli vielä kaksi seuraavaa osaa ja kaupan päälle ykkösosa uusiksi. Buddy Longway -niminen sarjakuvaintegraali nimittäin lävähti Helsingin sarjisfestareiden myyntitiskeihin syyskuussa 2016.
Sveitsiläisen Deribin kirjoittamaa ja piirtämää Buddy Longwayta on moni lännen sarjakuvien ystävä kaipaillut suomeksi jo vuosikymmenien ajan. Kyseessä on eittämättä eurooppalaisen sarjakuvalänkkärin yksi kulmakivi yhdessä Blueberryn ja Comanchen kanssa. Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi alkukielisenä vuonna 1973 ja viimeinen, kahdeskymmenes osa vuonna 2006. Valtaosa albumisarjasta julkaistiin kuitenkin 1970- ja 80-luvuilla. Sarjan maineen kiiriessä tänne Pohjolan perukoille, on moni turhaan suomiversiota odotellut fani lähtenyt toivioretkelle Tuhkolman divareihin, sillä niistä vielä nykyäänkin saattaa löytää valtaosan Buddy Longway -albumeista ns. fiinimmällä kielellä präntättyinä. Nyt nämä Ruotsi-versiot voi kiikuttaa samoihin divareihin takaisin, eikä pelkästään siksi, että niitä nyt saa suomeksi: ainakin tämän ensimmäisen julkaistun integraalin painojälki on nimittäin paljon parempaa kuin 1970-luvulla julkaistuissa albumeissa.
Mistä Buddy Longwayssä on kyse? Päähenkilö on tietenkin Buddy itse, nuori turkismetsästäjä, joka ottaa itselleen intiaanivaimon, Chinookin (joka vuoden 1975 Zoom-albumissa oli siis muokattu Sainukiksi). He asettuvat erämaahan asumaan ja heille syntyy poika ja vähän myöhemmin tytär. Sarjan edetessä seurataan tämän perheen vaiheita. Näin kerrottuna perusjuoni kuulostaa hitusen tylsältä. Mutta tylsyys on tarinoista kuitenkin kaukana. Deribillä on kerronnassa harvinainen intiaaninäkökulma, ja sarjan intensiteetti syntyy kahden kulttuurin sekä villin luonnon yhteen törmäämisestä. Ote on humaani, ja tarinoissa ei yleensä ruumiita tehtailla ylen määrin. Buddy Longwaytä on verrattu Ken Parkeriin, ja onhan niissä paljon samaa sarjojen päähenkilöiden ulkonäköä myöten. Mutta siinä missä Ken Parker kallistuu paikoitellen inhorealismin puolelle, on Buddy Longway realistinen. Realismi lisääntyy sarjan edetessä, sillä Derib muunsi piirrostyyliään koko ajan realistisempaan suuntaan. Esimerkiksi jo näiden neljän ensimmäisen tarinan aikana Derib luopuu nukkemaisten, ns. mantelisilmien piirtämisestä. Tämän lisäksi toinen merkittävä ero on se, että Ken Parker on ikuinen vaeltaja, kun taas Buddy Longway viihtyy kotosalla.
Nyt suomeksi saatu Buddy Longway -integraali on Apollon julkaisema. Kustantamo on keskittynyt eurooppalaisiin laatusarjakuvasarjoihin, jotka ovat jääneet jostain käsittämättömästä syystä aiemmin suomeksi kääntämättä. Ruudinsavun lukijat muistanevat kustantamon muista sarjoista parhaiten Comanchen. Käännöstyö, josta vastaa Saara Pääkkönen, on hoidettu pieteetillä kuten kaikissa kustantamon sarjakuvissa. Taittaja Antti Hulkkonen on myös ollut hurjassa vireessä jopa muuntamalla kuviin piirretyt ääniefektit suomenkieliseen muotoon. Ei voi kyllin kehua suomalaista toimitustyötä. Pientä nillitettävääkin on. Integraalin oheisartikkeli ei loppujen lopuksi ole tietopuolisesti kovin häävi (onneksi Ruudinsavun lukijat voivat tarkistaa faktat Anssi Hynysen kirjoittamasta Derib-artikkelista numerosta 3/vol. 8, tosin tarinapaljastuksia kannattaa varoa). Välilehdillä olevien albumien kansikuvat ovat aivan liian pienessä koossa, minkä lisäksi näin hieno julkaisu olisi ehdottomasti ansainnut kovat kannet. Suomalainen toimitus on tuskin näihin puutteisiin pystynyt vaikuttamaan viimeiseksi mainittua kohtaa lukuun ottamatta.
Jos kaikki albumit julkaistaan suomeksi, tarkoittaa se viittä integraalia. On erittäin harvinaista, että ylipäätänsä mikään albumisarja saadaan kokonaisuudessaan suomennettua. Buddy Longwayn kohdalla se on mahdollista, mikäli ostajia löytyy. Sarjakuvafestivaaleilla Apollon nokkamies vastasi seuraavan integraalin kohtalosta, että ”Kyllä… Ehkä… Jos Luoja suo!”. Kannattaa siis varmistaa asia hankkimalla jo tämä ykkösosa itselle.
Janne Viitala


Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä on ottanut tehtäväkseen kartoittaa suomalaisen lännenkirjallisuuden koko kuvan hamasta 1800-luvun historiasta nykypäivään. Lajin ensimmäisiä esiintymisiä löytyy Turun Wiikko-Sanomista ja Fredrika Runebergin tuotannosta, joiden yhteydessä on mahdollista puhua myös ”inkkareista” jonkinlaisena lännenkirjallisuuden alalajina. Joka tapauksessa ”länkkärit” on teoksessa ymmärretty väljästi: niinpä nimikkeitä lähdeluetteloon on kertynyt lähes neljäsataa, niissä runsaasti myös rajatapauksia.
Tällaisen aineiston hallitseminen on kovan työn takana. Nummelinin ottama urakka ei ole ollut aivan pienimuotoinen. Se on vaatinut kymmenen vuoden työn, tosin monien muitten hankkeiden ohessa, joita populaarikulttuurin Lönnrotimme on saattanut satamaan. Wild West Finlandia eli suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa, jos mitään, voi pitää kulttuuritekona, todellisena magnum opuksena.
Nummelinin tapa käsitellä tietoa on ensyklopedistinen: hän on kerännyt kaiken mahdollisen lännenkirjallisuuteen luettavan ja enemmänkin. Itse tekijä luonnehtii metodologista periaatettaan: ”liika informaatio on parempi kuin liian vähä informaatio”. Itsekriittiseen tapaan hän puhuu kirjastaan myös ”infodumppauksena”. Kuvaan kuuluu, että teosanalyyseissä Nummelin pyrkii ensyklopedistin tapaan välittämään taustatietoa myös kirjailijoista ja heidän muusta tuotannostaan. Lisäksi hän on ottanut huomioon lännenkirjallisuuden vastaanoton, josta tosin lajin matalakirjallisen luonteen takia ei ole kovin paljon dokumentteja käytettävissä.
Kun tekijä perfektionistina tahtoo kertoa kaiken ja määrittelee tehtävänasettelunsa marginaaleja myöten, on luonnollista, että hän joutuu kritiikille alttiiksi. On pakko kysyä: olisivatko tiukemmat rajaukset johtaneet jäntevämpään tulokseen?
Kysymykseen vastaamiseksi otettakoon esimerkkejä tapauksista, joiden sisällyttäminen teokseen voidaan kyseenalaistaa. Kuuluvatko Antti Tuurin tai Lars Sundin siirtolaisuutta Amerikan mantereelle kuvaavat romaanit länkkäreiden piiriin? Entä onko1900-luvun alun työväenkirjallisuus, jonka emigraatio länteen spontaanisti synnytti, myöskään laskettavissa ”lännenkirjallisuuden” käsitteen piiriin?
Toisaalta, vaikka rajauksia ei ottaisikaan annettuina, on silti myönnettävä, että tutkimuksellisessa viitekehyksessään Nummelin saa varsinkin Tuurin Pohjanmaa-sarjan teoksista irti oivallisia havaintoja. Aiemmin monen väitöskirjan voimin tulkituista teksteistä hän avaa uusia ja tuoreita näkökulmia.
Millaisia tuloksia Nummelinin retki villin lännen ja sen kuvausten historiaan tuottaa? Kun luupin alla on mitä erilaisimmin motiivein sepitettyä kirjallisuutta, on vaikea löytää yhtenäistä linjaa tai punaista lankaa luetusta aineistosta. Tutkitussa lännenkirjallisuudessa on myös laatueroja, joita Nummelin tottuneen kriitikon tavoin erittelee ja perustelee arvottamisiaan.
Kuitenkin yksi kiinnostava piirre suomalaisessa länkkärissä nousee esiin käsitellyssä aineistossa. Lännenkirjallisuuden tekijät ovat sepittäneet tarinoitaan suhteessa olemassa olevaan kansainväliseen perinteeseen, jolloin kerrontaan on usein kehittynyt itseään tiedostava taso. Koska villin lännen kuvaus on kirjallisessa traditiossa kliseytynyt, stereotypioiden kierrättäminen menee helposti parodian puolelle. Monesti tarinoissa tapaa myös kansallisen itsepuolustuksen strategiaa: periferiassa tuotettu lännenkirjallisuus rakentuu vastakkainasettelusta, jossa suomalainen sankari mittelee voittoisasti pimeiden voimien kanssa, olkoot ne sitten valkoisia rosvoja tai intiaaneja.
Wild West Finland tuo runsailla sivuillaan näkyville monia turhaan unohtuneita Amerikan kävijöitä ja kuvaajia. Erityisen ansiokkaasti Nummelin analysoi ruotsinsuomalaisia tekijöitä: oman laajan lukunsa saavat Erik Munsterhjelm ja Erik Dahlberg, joiden autenttisiin kokemuksiin perustuva panos on tuonut rikkautta ja lisävivahteita suomalaiseen lännenkirjallisuuteen.
Myös Reino Helismaan ja monen muun lukemistolehtien avustajan kuva länkkärien perustuottajina kirkastuu Nummelinin käsittelyssä. Luonnollisesti hän paneutuu perusteellisesti myös 1970- ja 1980-luvun kioskilänkkäreihin (FinnWest ja Hulkkonen), joiden taustoista hän tarjoaa kaiken kaikkiaan uskomattoman määrän haastatteluihin perustuvaa detaljitietoa.
Mihin viime kädessä perustuu suomalaisen lännenkirjallisuuden suosio, joka alkaa kaukaa ja jolle ei näy loppua? Kuten Nummelin toteaa, suomalainen länkkäri on vain harvoin tuottanut mitään suurta ja pysyvää, mutta se ei olekaan kirjallisuuden ainoa päämäärä. Suomalainen lännenkirjallisuus, vähän samaan tapaan kuin alun perin Argentiinasta tuotu suomalainen tango, kertoo kaipuusta kultamaahan, parempaan tai ainakin jännittävämpään elämään jossakin sateenkaaren tuolla puolen. Samalla sen kääntöpuolena on alituinen koti-ikävä. Länkkärit ovat toimineet paitsi viihteenä myös peilinä, josta olemme nähneet omankuvamme tai ainakin ideaalisemman version siitä.
                                                                                                                            Juhani Niemi   

Marshall Grover ja australialainen pulp

Ruudinsavun uusimmassa numerossa on kolmen artikkelin juttukokonaisuus Marshall Groveriin eli suosittujen Bill ja Ben -kirjojen tekijään liittyen. Tässä maistiaisia kahdesta jutusta, ensiksi Pentti Koskelon varsinaisesta Grover-artikkelista ja sitten Juri Nummelinin australialaista kioskikirjallisuutta laajemmin taustoittavasta jutusta. Kokonaisuuteen kuuluu myös amerikkalaisen lännenkirjailijan James Reasonerin muistelma Marshall Groverista eli Len Mearesista, jonka kanssa Reasoner kävi pitkään kirjeenvaihtoa. 



Marshall Grover on omassa sarjassaan

Jotkut lännenkirjailijat  ovat hyvinkin tuotteliaita. Toiset ovat vielä tuotteliaampia. Ja sitten on vielä Marshall Grover.

Leonard Frank Meares (1921–1993)  on kirjoittanut uskomattomat 746  lännenkertomusta paitsi omalla nimellään myös monilla eri taiteilijanimillä.Tunnetuin niistä on Marshall Grover, mutta hän on käyttänyt myös nimiä Marshall McCoy, Ward Brennan ja Glen Murrell. Mearesin ja McCoyn nimellä ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt yhtään suomennettua teosta.
Grover on australialainen mutta hänen tarinansa ovat  aivan yhtä uskottavia kuin vaikkapa Simo Penttilän tai Louis Mastersonin vastaavat. Ei tarvitse olla käynyt kuussa kirjoittaakseen seikkailukertomuksen sieltä!
Groverin tuotannossa ei hämmästytä pelkästään määrä vaan se, että hän pystyi säilyttämään tasonsa vähintään kohtuullisena vuosikymmenestä toiseen. Kukaan ei kirjoita pelkkiä mestariteoksia, mutta yksikään vastaan tullut Grover ei ole saanut tuntemaan myötähäpeää tekijän puolesta. Tasoa on helppo arvioida, sillä Groverin teoksia on suomennettukin noin kolmesataa.

Bill ja Ben – teksasilaiset ikiseikkailijat

Bill ja Ben -sarja on Groverin tuotannon kulmakivi. Tarinoita on suomennettu huikeat 220 osaa. Sarja alkoi vuonna 1962 ja jatkui peräti vuoteen 1992. Kolmekymmentä vuotta saman kirjailijan tarinoita! Lieneekö peräti Suomen ennätys?
Kaikkein vanhimmissa on kanteen painettu hinta vielä ”vanhassa rahassa” eli siltä ajalta, kun Suomessa ei ollut rahayksikön sadasosaa eli penniä käytössä. Myöhemmin 60-luvulla hinta oli jossakin vaiheessa 1,50 markkaa, mikä hiukan huvittavasti on joskus numeroina saman verran kuin repaleisen Bill ja Ben -lehden hinta euroina meidän päivinämme.
Teksasin ikiseikkailijoiden alkuperäiset nimet ovat Larry ja Stretch, Yhdysvalloissa Larry ja Streik eli Lawrence Valentine ja Woodville Eustace Emerson. Pohjoismaissa heidät tunnetaan nimillä Bill ja Ben.
Ystävykset karkasivat koulusta liittyäkseen Etelävaltioiden armeijaan ja pääsivät, koska he olivat jo koulupoikina täysikasvuisen miehen mittaisia. Appomattoxin taistelun jälkeen he ovat kierrelleet länttä Mississippi-joelta Tyynelle valtamerelle, Meksikon rajalta Kanadan rajalle ja välillä  rajojen ylikin.
Seikkailujen tapahtuma-aikaan he ovat kierrelleet maata vähintään toistakymmentä vuotta, useimmiten lähes kaksikymmentä. Aikuisina heistä varttui todella kookkaita miehiä. Bill (kaksikon aivot ja kassanhoitaja) on noin 186–190-senttinen, harteikas, karulla tavalla komea ja tummatukkainen. Ben on kaveriaan vielä noin kuusi tai kahdeksan senttiä pitempi, hoikka, sinisilmäinen, vankkaleukainen ja varustettu melkoisen ulkonevilla korvilla sekä oljenkeltaisilla hiuksilla. Vaikka Ben ei ole yhtä harteikas kuin Bill, hän on erittäin vahva. Bill käyttää yhtä revolveria, Benillä on Colt molemmilla puolillaan ja hän ampuu molemmilla käsillään yhtä tarkasti.
Omasta mielestään kaverukset ovat rauhaarakastavia eivätkä koskaan aloita tappelua, mutta jotenkin he joutuvat aina mukaan sellaiseen. He ovat perinteisiä puhdassydämisiä vaeltavia ritareita ja ajautuvat kerran toisensa jälkeen puolustamaan heikompia, vaikka ovatkin vakuutelleet toisilleen että  hoitavat vain omat asiansa.

***

Aussipulpin lyhyt historia

Marshall Groverin eli Len Mearesin tuotanto liittyy likeisesti australialaisen kioskikirjallisuuden historiaan. 

Australialaisen kioskikirjallisuuden historia alkaa vuodesta 1939, jolloin senaattori Donald Cameron heräsi huomaamaan, että ulkomaiset, lähinnä amerikkalaiset, kirjat vievät leivän kotimaisilta kirjoittajilta. Ulkomailta tuodulle kirjallisuudelle pantiin käytännössä kielto. Yleisö kuitenkin halusi edelleen lukea halpaa viihdettä, ja näin Australiassa alkoi nousta esille uusia kustantamoita. Tällainen oli muun muassa edelleen toimiva Cleveland, joka tunnetaan eritoten länkkäreistään. 1920-luvulla lehtikustantaja aloittanut Horwitz laajensi pokkareihin 1950-luvulla ja oli lopulta maan suurin kioskikirjakustantamo.
Ja koska kustantamot tarvitsivat koko ajan uutta painettavaa, esiin nousi iso joukko erilaisia kirjailijoita, jotka pystyivät, usein laadusta välittämättä, tuottamaan tekstiä viikosta toiseen.
Yksi tällainen kirjailija oli Suomessa vain muutamalla käännöksellä tunnettu Clive Gordon eli C. G. Bleeck (1907–1971). Bleeck on erityisen kiinnostava australialainen senttari, koska hän piti säntillistä päiväkirjaa siitä, mitä häneltä tilattiin, mitä hän kirjoitti, mitä julkaistiin ja paljonko hän sai palkkioita. Bleeckin päiväkirjat on tallennettu Australian National Libraryyn, ja australialaiset tutkijat ovat käyttäneet niitä paljon hyväkseen.
Yksi C. G. Bleeckin
suomennetuista länkkäreistä
Bleeck ei ollut vapaa kirjailija, vaan rautatievirkailija, joka pystyi perheellisenäkin luomaan laajan tuotantonsa kirjoittamalla iltaisin ja viikonloppuisin. Bleeck kirjoitti joillekin kustantamoille käytännössä kuukausipalkalla. Bleeck kirjoitti mitä tahansa: dekkareita (mm. You Can't Forget Murder, 1955), scifiä (Master-Mind Menace, 1950, salanimellä Belli Luigi), romantiikkaa (Lucky in Love, 1956), historiallista seikkailua (Love's Cavalier, 1956), länkkäreitä (Texan Tornado, 1954; Bounty Rider, 1971). 

***

Länkkärit ovat muutenkin olleet australialaisille rakas kirjallisuudenmuoto – hyviä länkkärikirjoittajia ovat olleet Marshall Groverin lisäksi myös yli 900 kirjaa kirjoittanut ja edelleen jatkava Keith Hetherington sekä Paul Wheelahan. 
Hetheringtonin tunnetuimpia salanimiä ovat olleet Kirk Hamilton ja Brett Waring. Hetherington on haastattelussa kertonut olleensa noin 18, kun hän tajusi voivansa kirjoittaa parempia lännentarinoita kuin mitä tuolloin julkaistiin. Hetherington julkaisi ensimmäiset lännennovellinsa 1950-luvun alkupuoliskolla, ja vuosikymmenen loppuun mennessä hän kirjoitti jo 20 000–40 000 sanan pienoisromaanin mittaisia tarinoita, jotka ilmestyivät Cleveland-kustantamolle tyypillisinä vihkoina. Tehtyään 1960- ja 1970-luvuilla töitä sanomalehdissä ja televisiossa Hetherington palasi vuonna 1975 länkkärien pariin. Hän loi muun muassa Bannermanin, joka on Texasin kuvernöörin henkilökohtainen etsivä. 

perjantai 10. helmikuuta 2017

Elokuva-arvostelu: Magnificent Seven

Seitsemän rohkeaa ratsastaa jälleen

The Magnificent Seven (USA 2016). Ohjaus Antoine Fuqua. Käsikirjoitus Nic Pizzolatto ja Richard Wenk. Näyttelijät Denzel Washington, Chris Pratt, Ethan Hawke, Vincent D'Onofrio, Peter Sarsgaard, Byung Hun Lee ja Manuel Garcia-Rulfo. Suomen ensi-ilta: 23.9.2016.

Akira Kurosawan ja Shinobu Hashimoton tarinaa Seitsemän samuraita -klassikkoon on varioitu muissa elokuvissa vapaasti. Ensimmäisenä ehti vuonna 1960 John Sturges elokuvallaan 7 rohkeata miestä, sitten Roger Corman tuottamallaan scifi-muunnelmalla Vaarojen planeetta (1980), sen jälkeen asialla oli Bruno Mattei  barbaarielokuvallaan 7 taistelijaa (1983), ja lopulta John Lasseter animaatiollaan Ötökän elämää (1998). Kurosawan elokuvaan perustuu myös vuonna 2004 tehty anime-sarja.
Uusin versio on Antoine Fuquan ohjaama The Magnificent Seven, joka tuli Suomen teattereihin alkusyksyllä 2016. Tarina elää ilmeisesti sen verran omaa elämäänsä, että Kurosawa ja Sturges on jätetty pois Fuquan elokuvan alkuteksteistä.
Magnificent Seven ei siis itse johdattele historiansa äärelle, se pitää katsojan itse tuntea. Uusi elokuva muistuttaa monin tavoin Sturgesin "alkuperäistä" elokuvaa, mutta siitä muistuttaa käytännössä vain lopputekstien aikana soiva 60-luvun elokuvan tunnari. Reipashenkinen ja kohottava tunnari tuntuisikin väärältä 2010-luvulla, jolloin länkkäritkin ovat kirskahtelevan action-henkisiä.
Alkuteksteissä käsikirjoittajana vilahtava Nic Pizzolatto herättää mielenkiinnon. Pizzolatto loi ja käsikirjoitti True Detective -tv-sarjan kummatkin tuotantokaudet (joista ensimmäistä kehuivat "kaikki", mutta toista ei katsonut enää juuri kukaan), ja hänen rikosromaaninsa Galveston oli omaperäinen noir-kirja. Toisena käsikirjoittajana on selvästi vanhojen toimintaklassikoiden uusintaversioihin erikoistunut Richard Wenk (Expendables 2, The Equalizer, The Mechanic).
Katsoja voi vain arvailla, mikä kulloinkin on kirjoittajien panosta tarinaan, mutta ainakin elokuva alkaa kiinnostavasti. Vaikuttaa siltä, että elokuvalla olisi jotain sanottavaa kapitalismin tulosta Villiin länteen ja Amerikkaan, mutta lopulta tämä puoli alkaa tuntua päälleliimatulta tarinassa, jossa mieluummin keskitytään isoihin räjäytyksiin ja ammuskeluihin. Loppukliimaksin taistelu on melkein kuin Peter Jacksonin Sormusten herra -elokuvista, sen verran kovaa Fuqua vyöryttää tapahtumia.
Elokuvassa on joitain muitakin kiinnostavia sivupolkuja ja teemoja, kuten Ethan Hawken esittämän vanhan pyssysankarin ja hänen apurinsa Billy Rocksin (Lee Byung-hun) mahdollinen homoseksuaalinen suhde. Tähän ei kuitenkaan juuri paneuduta, vaikka 2010-luvulla luulisi moisen olevan mahdollista. Sama koskee rasismia, jota elokuvan maailmassa ei käytännössä ole. Pääosassa on yksiulotteinen Denzel Washington, joka esittää monista 1950-luvun jälkeen tehdyistä lännenelokuvista tuttua kylmää ja kyynistä ammattitappajahahmoa. Toki on edistysaskel, jos afrikkalais-amerikkalainen päähenkilö on täysin tasaveroinen muiden hahmojen rinnalla.
Antoine Fuqua tunnetaan persoonattomana, mutta taitavana toiminta- ja jännityselokuvien ohjaajana eikä Magnificent Sevenkään varsinaisesti huono ole. Sen vain soisi olevan omaperäisempi ja vähemmän katsojien tottumuksia kosiskeleva. Kiinnostavaa on joka tapauksessa nähdä, poikiiko ilmeisen suosituksi osoittautunut elokuva lisää klassisten länkkärien uusintaversioita.
Juri Nummelin

Sarjakuva-arvostelu: Preacher

Hurjaa kauhusatiiria

Preacher on käsikirjoittaja Garth Ennisin ja kuvittaja Steve Dillonin sekopäinen sarjakuva, joka ilmestyi alun perin vuosina 1995—2000. Preacheria kokeiltiin suomeksi ensimmäisen kerran Ruudinsavun alkuaikoina (ks. Ruudinsavu 3/2002), mutta silloin sarja jäi kesken. Nyt uusi kustantaja RW Kustannus on pannut ulos neljä komeaa kovakantista albumia, joissa Preacherin tarina pääsee pidemmälle kuin ensimmäisissä käännöksissä.
Preacher on jonkinlainen sekoitus Thomas Pynchonin harhaisia salaliittoparodioita ja Dan Brownin Da Vinci -koodia (tosin vuosikausia ennen Brownia) yhdistettynä äärimmäiseen graafiseen väkivaltaan ja räkäiseen satiiriin. Ennis ja Dillon ovat ottaneet aineksia niin klassisista kuin spagettilänkkäreistäkin, kaiken maailman taivasfantasioista sekä punkin rähjäromantiikasta ja käsitelleet niitä kuin Mad-lehden rääväsuisimmat parodioijat, joilla on vuosisadan krapula. Tarinan lähtökohta jo on mieletön: Jumala jättää tehtävänsä Taivaassa, joku tappaa Paholaisen ja yksinäinen saarnamies, Preacher, päättää selvittää, mitä on tapahtunut, ja samalla kostaa maailman pahuuden. 
Sarjakuvaromaanista suuri osa on silkkaa fantasiaa, mutta osa on — melkein — puhdasverista länkkäristä. Kolmannen kirjan pitkä taustatarina on sitä selvimmin. Siinä nimittäin kerrotaan Tappajien Pyhimyksen tarina. Voittamaton pyssysankari on entinen palkkionmetsästäjä, joka yrittää tehdä parannuksen. Mies katkeroituu kuitenkin Maan päällä niin pahoin, että hän uhkaa sulattaa Helvetin sinne lopulta joutuessaan. Päästäkseen eroon miehestä Paholainen tekee sopimuksen, mutta päätyy itsekin lihoiksi. Massiivinen ja pelottava lännenmies ilmestyy Maan päälle aikomuksenaan kostaa hänelle tehdyt vääryydet, ja Coltit laulavat. 
Myös neljännen kirjan kliimaksi ydinaseineen sijoittuu länkkärimaisemiin, John Fordin ja Sergio Leonen kuolemattomaksi tekemään Monument Valleyyn. 
Peruslänkkärin ystävä ei Preacherin parissa ehkä viihdy, mutta ennakkoluulottoman viihdesarjakuvan ystävän kannattaa sarjan pariin hypätä. Luvassa on ainakin jotain ennalta-arvaamatonta. 
Juri Nummelin

Edit: jutusta jäi epähuomiossa pois maininta, että Preacherista tehty tv-sarja on nähtävillä Suomessakin. Jutun julkaisun jälkeen Preacher myös valittiin Kvaak-sivuston äänestyksessä vuoden parhaaksi käännössarjakuvaksi. 

Keikka-arvostelu: Ennio Morricone Suomessa

Seuraava juttu julkaistiin Ruudinsavussa lyhennettynä, tässä alkuperäinen versio. Kuvitus: Aapo Kukko.

Morricone liikutti tunteita isolla areenalla

Kun Ennio Morricone perui Suomen-konserttinsa keväällä selkävaivojen takia, aloin epäillä, mahtaako 1928 syntynyt maestro enää tulla Suomeen. Kyllä tuli. Maestron johdolla esiintyi Tshekkien kansallinen sinfoniaorkesteri ja täydennetty kotimainen Grex Musicus -kuoro. Kaikkiaan lavalla oli parisataa henkeä.
Pieni mies asteli orkesterin eteen hauraan näköisenä mustassa poolopaidassa ja puvussa, kumarsi yleisölle ja alkoi johtaa. Vähin elein, enimmäkseen istualtaan, mutta mikä tunne musiikista välittyi! En kaivannut valkokankaalle filmikuvia, kuten joku ruotsalaisarvioija ja Hesarin Avola. Lähikuvat soittajista, laulajista ja maestrosta riittivät.
Alussa vaskisoittimien korkeat äänet hieman särkyivät, mutta sitten tasot saatiin kohdalleen ja musiikki soi jopa hienommin kuin jäähallissa olisi odottanut. Kokoonpanon laajuus kuului muhkeana sointina.
Konsertti kesti kaksi ja puoli tuntia, keskellä pieni tauko. Morriconellahan valinnanvaraa riittää. Aika paljon hän esitti vähemmän tunnettujen elokuvien sävelmiä 60-luvun pieniä italialaisfilmejä myöten, mutta mestari on aina mestari. Tunnelmat vaihtelivat, tunteet kuohuivat.
Tutut länkkärisävelmät olivat selviä kohokohtia. Ensimmäisen puoliajan päätti upea Leone-sikermä, solistina Morriconen nykyinen luottosopraano Susanna Rigacci, ja toisen avasi väkevä setti Tarantinon The Hateful Eightin musiikkia. Ehkä pitäisi sittenkin antaa filmille tilaisuus.
Lopuksi kuultiin kaksi encorea, toisena niistä uudestaan Hyvien, pahojen ja rumien The Ecstasy of Gold, jossa mestarin avustajat innostuivat tanssimaan lavan sivulla. Yleisö osoitti suosiota seisaaltaan.

Tapani Bagge

Sarjakuva-arvostelu: Mies joka ampui Lucky Luken

AIKUISEMPAA LUCKY LUKEA

Matthieu Bonhomme: Mies joka ampui Lucky Luken. Uudet seikkailut 10 (L’homme qui tua Lucky Luke). Suomentanut Annukka Kolehmainen. Egmont 2016

Keskieurooppalaiset sarjakuvakustantajat ovat oivaltaneet, että sarjakuvia lapsena kuluttaneet suuret ikäpolvet ovat vanhentuneet ja osa sen polven ihmisistä harrastaa yhä sarjakuvia. Niinpä vanhoista sankareista, kuten Pikosta ja Fantasiosta, on tehty uudentyylisiä, aikuisempia albumeita. Usein niiden tapahtumat sijoittuvat sankarien nuoruuteen.
Niin on laita myös tässä Matthieu Bonhommen tekemässä Lucky Luken 70-vuotisjuhlajulkaisussa, joka saatiin suomeksi tuoreeltaan. Bonhomme (s. 1973) on kokenut sarjakuvantekijä. Hänellä on yhteensä tilillään 18 albumia 16 vuoden ajalta, mikä Suomen näkökulmasta tuntuu uskomattomalta.
Ensimmäisen sarjakuvansa, lasten seikkailusarjan Victor & Anais Bonhomme piirsi Jean-Michel Darlot’n käsikirjoituksesta Okapi-lehteen vuonna 2000. Se ilmestyi albumina seuraavana vuonna. Fabien Vehlmanin kanssa hän teki viisi albumia historiallista sarjaa Le Marquis d'Anaon 2002-2008. Kokonaan omin päin on syntynyt esihistoriallinen albumi L'Âge de raison vuonna 2002 ja nyt jo viisi osaa historiallista lasten seikkailusarjaa Estebanin matkoista.
Gwen de Bonnevalin käsikirjoituksista Bonhomme piirsi neljän albumin mittaisen fantasiasarjaa Messire Guillaume. Lewis Trondheimin kanssa Bonhomme teki 2010 absurdin mustavalkoalbumin Omnivisibilis. Sen jälkeen Trondheim ja Bonhomme ovat saanet aikaan kaksi Texas Cowboys -länkkärialbumia, joiden tarinat ilmestyivät ensin Spiroussa.
Bonhommen kokemuksen huomaa hänen Lucky Lukessaan. Tarina alkaa yhden sivun kohtauksella, jonka lopuksi Luke makaa kasvoillaan mutaisella kadulla. Sitten palataan pari päivää taaksepäin siihen hetkeen, jolloin Luke saapuu sateisessa yössä Froggytowniin ja kohtaa sen omalaatuiset asukkaat.
Mukana on länkkärien vakiohahmoja: sivullisena pysyttelevä kapakoitsija, keuhkotautinen tappaja, epäilyttävä veljessarja sheriffeinä, vanha mainari, parannuksen tehnyt kapakkatyttö, häilyvät kaupunkilaiset, uhkaavat ja uhanalaiset intiaanit. Bonhomme kuljettaa tarinaa 50-luvun amerikkalaisista lännenfilmeistä tuttuun rivakkaan tyyliin. Mainio on juokseva gag Luken tupakantuskasta, joka kasvaa lopulta huikeisiin mittoihin. Tarina pysyy silti koko ajan uskottavan rajoissa. Goscinnymaiseen satiiriin ei edes pyritä.
Bonhommen taipuisa piirrostyyli tasapainoilee tässä albumissa onnistuneesti realistisen ja Morrisin karika-tyylin välillä. Kuvakulmaa ja -kokoa Bonhomme vaihtaa useammin kuin Morris. Italowesterneistä on selvästi otettu vaikutteita.
Morrisin tapaan Bonhomme viljelee näköiskuvia filmitähdistä. Mukana ovat ainakin Robert Mitchum ja Lee Marvin. Heidän hahmonsa myös ovat ehkä albumin koskettavimmat.
Mielelläni lukisin suomeksi toisenkin Bonhommen Lucky Luken. Tai sitten vaikka Texas Cowboysia. Englanniksi hänen sarjoistaan on Lucky Luken lisäksi käännetty Anaonin markiisin ensimmäinen osa.

Tapani Bagge

Kirja-arvostelu: Kirottu kaupunki

Suomalaisia lännentarinoita kahden vuosisadan ajalta

Juri Nummelin (toimittanut): Kirottu kaupunki. Suomalaisia länkkäreitä 1820-2010-luvuilta. Turbator 2016

Kotimaisen lännentarinan historiansa Wild West Finlandin sisarteokseksi Juri Nummelin on koonnut parikymmentä novellia koko siltä ajalta, jona länkkäreitä on meillä kirjoitettu ja julkaistu. Kirja sisältää myös johdannon aiheeseen ja pienen esittelyn kustakin kirjoittajasta ja tekstistä. Jo novellien kaivaminen esiin vanhoista lehdistä, kokoelmista ja antologioista on ollut stetsoninnoston arvoinen urakka.
     Osa vanhimmista tarinoista on selvästi mukana lähinnä historiallisuutensa vuoksi. Esim. alun perin Wiikko-Sanomissa julkaistu Tarina intiaanin ja uudisasukkaan kohtaamisesta viehättää lähinnä vanhahtavan tyylinsä vuoksi. Ernesti Turvamäen Kivisydän taas on saksan kautta suomennettu lyhennelmä Gustave Aimardin kirjasta, mutta se on myös osa ensimmäistä kotimaista lännenkirjaa.
     Fredrika Runebergin Intiaanivaimo sen sijaan on mainio novelli, kuin Etsijät ilman John Waynen Ethan-enoa. Konni Zilliacus osoittaa kertojanlahjansa lyhyellä Buffalo Bill -tarinalla. Arvid Lydeckenin lastenlehti Pääskysessä ilmestynyt jatkokertomus Montezuman aarre on tiukkaa toimintaa. Mainio on myös Henry Etelän rennolla otteella etenevä veijaritarina Ei meillä pelätä.
     Matti Hälli, Reino Helismaa ja Seppo Tuisku ovat oman aikansa jännitysviihteen takuunimiä, jotka eivät petä tässäkään kokoelmassa. Kaikilla heillä on välillä hyvinkin mustaa huumoria. Joni Skiftesvikin Kuolemaantuomitun kotiinpaluu on hyvä toiminnallinen novelli, joka myös koskettaa lukijaa.
     Nuoren polven tekijöiden Petri Hirvosen ja Sami Myllymäen ei tarvitse yhtään hävetä kovassa seurassa. Kostotarina El Otoño on Hirvosta parhaimmillaan: yhdistelmä tunnelmaa ja toimintaa. Myllymäki kertoo Hyisessä kehdossa rankasta selviytymistaistelusta, joka käy lopussa suorastaan groteskiksi.
     Nuorena aloittanut western-konkari Totti Karpela tarjoaa toimivan jännityspalan pankkirosvon ja lehtimiehen kohtaamissta. Toinen konkari Harri Erkki risteyttää herkullisesti länkkärin ja scifin, Anne Leinonen taas vähintään yhtä onnistuneesti länkkärin ja kauhun.
     Ainoa huono puoli tässä kirjassa on harvinaisen pieni ja himmeä tekstityyppi. Se on kyllä tyyiltään länkkäriin sopiva, mutta silmiä joutui jatkuvasti siristelemään lasit päässäkin.
Tapani Bagge

Sarjakuva-arvostelu: Bouncer 3

Bouncer jo kolmanteen osaan

François Boucqin piirtämä ja Alejandro Jodorowskyn kirjoittama Bouncer-sarja on tullut Suomessakin jo kolmanteen osaan. Tarinassa ei taaskaan siekailla turhia. Ankeus ja inhorealismi vellovat päällimmäisenä, kun heti alkajaisiksi Bouncer joutuu hirttämään lapsia syöneen ihmisraunion. Tämän jälkeen Bouncer, tunnettu tappaja, rientää alttarille rakastamansa Naomin, ansioitunut ilotyttö, kanssa vain tullakseen jätetyksi viime metreillä. Ja tämä kaikki on vain alkua tapahtumien vyörylle. Meininki on sen verran tutun oloista aiemmista tarinoista, että niistä pitäneet takuulla pitävät myös tästä uutukaisesta.
Tarinasta tai oikeastaan koko albumisarjasta on vaikea löytää mitään muuta kuin ihmisen elämän synkimpiä sävyjä. Ihmishenget ovat alennusmyynnissä, rakkaus kaupan ja hyvin usein ystävyyskin lunastetaan rahalla. On sanottu, että Bouncer on sukua varhaisemmille Blueberry ja Comanche -sarjoille. Mitään muuta yhteistä näillä ei kuitenkaan ole kuin genre, formaatti, kerrassaan upea kuvitus ja hyvä tarinan kerronta. Bouncerissä ei ole häivähdystäkään etenkään Blueberryä leimaavasta seikkailullisuudesta. Yhtenevyyttä löytyy ehkä eniten italo-westernien antisankareihin, Jonah Hexiin tai ahdistuneisiin supersankareihin. Mutta ei niihinkään ihan täysin, sillä esimerkiksi Jonah Hex on onnistunut rujoudestaan huolimatta säilyttämään ison osan moraalisesta selkärangastaan. Bouncerissa antisankarius on viety niin pitkälle, että hyvyyttä on vaikea löytää enää mistään. Lukijan on vaikea löytää itselleen samaistumiskohdetta, ja siksi joidenkin on vaikea pitää tästä sarjasta. Käytännössä Bouncerin ainut inhimillinen piirre on päähenkilö itse, alkoholisoitunut, yksikätinen tappaja, joka kuitenkin edelleen on kykenevä rakkauteen ja ystävyyteen.
Nyt käsillä oleva tarina kaksiosaisen seikkailun aloitusosa. Tuskinpa Jalava olisi tätäkään julkaissut ellei olisi aikeissa päräyttää myös jatko-osaa painokoneesta ulos. Ranskassa sarja on edennyt jo yhdeksänteen osaan, joten Jalavalla on vielä paljon työsarkaa edessään, mikäli sarja löytää Suomessa tarpeeksi ostajia. Onneksi Bounceria suomentamaan on otettu legendaarinen Heikki Kaukoranta, joka tulkitsee tämänkin tarinan suomilukijoille pettämättömällä ammattitaidollaan. Parhaan mahdollisen kotimaisen toimittamisen ja kääntämisen näin laadukas sarjakuva todella ansaitseekin.
Janne Viitala

Elokuva-arvostelu: Bone Tomahawk

Bone Tomahawk (USA 2015). Ohjaus & käsikirjoitus: S. Craig Zahler. Näyttelijät: Kurt Russell, Patrick Wilson, Matthew Fox, Richard Jenkins ja Lili Simmons.

Lännenelokuva on olleet jo kauan kuollut ja kuopattu. Silti laadukkaita lännenelokuvia tehdään jatkuvasti. Joskus aivan odottamattomat tekijät pääsevät yllättämään positiivisesti. Näin on laita erityisesti vuonna 2015 valmistuneessa Bone Tomahawkissa, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut S. Graig Zahler. Kyseessä on miehen debyyttiohjaus. Aiemmin hän on saavuttanut mainetta lähinnä kirjoittamalla synkän ja palkitun lännenromaanin A Congregation of Jackals (2010). Kun kaikki näyttelijätkin ovat melko tuntemattomia kaupungin sheriffiä esittävää Kurt Russellia lukuun ottamatta, miljöö on melko vaatimaton, aluksi pimeä ja lopulta tyhjä, niin elokuva haiskahtaa jo kauas pienen budjetin tuotannolta. Elokuva onkin toteutettu vain 1,8 miljoonalla taalalla. Tästä summasta Kurt Russell lienee ahmaissut suurimman osan. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että The Hateful Eight, jossa Kurt Russell ja hänen viiksensä ovat yhtä näkyvästi esillä ja jota filmattiin samoihin aikoihin, toteutettiin 44 miljoonalla.
Elokuvan alku on raaka. Ensin murhaavat valkoiset ja sitten intiaanit, joiden vertaisia silkkaa pahuutta uhkuvia olentoja, on vain harvoin valkokankaalla nähty. Kyse ei todellakaan ole mistään uljaista tasankojen sotureista, vaan synkistä lahkolaisista, lähes luolamiesten tasolla olevista ihmisolennoista.
Shokkialoituksen jälkeen siirrytään kaupunkimiljööseen, jossa on edelleen kurjaa ja ankeaa, mutta kuitenkin päällisin puolin turvallista. Kun intiaanit tulevat kyläilemään, on turvallisuudentunne kuitenkin mennyttä. Pian ollaankin taas aavikolla, ja sinne jäädään melkein koko elokuvan loppuajaksi. Aavikolla tapahtuu myös perinteinen välienselvittely, mutta loppuratkaisu ei ole ihan ennustettavimmasta päästä.
Vaikka elokuvan juoni on loppujen lopuksi melko perinteinen, se ei ole kuitenkaan mikään keskivertotuotos, vaan yksi tämän vuosituhannen merkittävimmistä lännenelokuvista. Kyse ei ole siitä, mitä kerrotaan, vaan miten kerrotaan ja, ennen kaikkea, mitä valkokankaalla tai ruudulla näytetään.
Raakuus ja verenvuodatus eivät ole ihan uusia asioita valkokankailla. Lännenelokuvissa kova väkivalta on kuitenkin harvinaisempaa, vaikka länkkäreihin sen luulisi ensimmäisten joukossa juurtuneen.
Bone Tomahawkin vakivaltakohtaukset ovat kuitenkin niin realistisia ja pikkutarkasti kuvattuja, että kaiken jo nähnyt länkkärifanikin saattaa nostaa kädet silmilleen pahimpien kohtausten aikana. Kyse on ihan eri asiasta kuin esimerkiksi Leonen tai Peckinpahin elokuvien veribaletista. Tässä näytetään se, kuinka kaikki oikeasti tapahtuu. Onko tämä itsearvoista mässäilyä? Ei ole! Tappo on tappo, ja jos tappamisen aikana veri lentää, niin miksi se ei saisi tuntua ja näkyä.
Toinen tekijä, joka nostaa huimasti elokuvan arvoa, ovat elokuvan intiaanit. Nämä salaperäiset murhamiehet ovat aidosti pelottavia, kuin jostain alitajunnasta putkahtaneita, arvaamattomia ja säälimättömiä olentoja, joiden olemassaololle e löydy selitystä. Vastaavia pahuuden ruumiillistumia on esiintynyt ehkä joissakin japanilaisissa kauhuelokuvissa. Ensimmäisenä tulee mieleen The Ring (2002).
Vaikka elokuvalla on poikkeuksellisia piirteitä, jotka nostavat sen arvoa, niin ei Bone Tomahawk silti mikään mestariteos ole. Elokuvan alkupuoli laahaa ja kulissikaupungin halvahkot lavasteet pistävät silmään. Elokuvan melko nimettömät näyttelijät, jotka ovat ansioituneet lähinnä TV-sarjoista, vetävät roolinsa ammattitaidolla läpi.
Vakuuttavin kaikista, jopa Kurt Russellia parempi, on sheriffin hieman höppänää avustajaa esittävä Richard Jenkins. Vähiten vakuuttava on Lili Simmons, joka onnistuu söpöilemään lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Eniten elokuvassa kuitenkin tökkii lopetuksen keveys, joka on vahvassa ristiriidassa elokuvan hengen kanssa.
Mutta kukapa olisi uskonut, että esimerkiksi 1980-luvun alussa tähtikartalle ponnahtanut Kurt Russell tekee uransa vakuuttavinta jälkeä 2000-luvulla? Entä mihin S. Craig Zahler vielä urallaan yltää? Seuraavat elokuvat kertovat, oliko tämä onnistuminen sattumaa vai osoitus poikkeuksellisesta lahjakkuudesta.
Janne Viitala