Siirry pääsisältöön

Elokuva-arvostelu: Magnificent Seven

Seitsemän rohkeaa ratsastaa jälleen

The Magnificent Seven (USA 2016). Ohjaus Antoine Fuqua. Käsikirjoitus Nic Pizzolatto ja Richard Wenk. Näyttelijät Denzel Washington, Chris Pratt, Ethan Hawke, Vincent D'Onofrio, Peter Sarsgaard, Byung Hun Lee ja Manuel Garcia-Rulfo. Suomen ensi-ilta: 23.9.2016.

Akira Kurosawan ja Shinobu Hashimoton tarinaa Seitsemän samuraita -klassikkoon on varioitu muissa elokuvissa vapaasti. Ensimmäisenä ehti vuonna 1960 John Sturges elokuvallaan 7 rohkeata miestä, sitten Roger Corman tuottamallaan scifi-muunnelmalla Vaarojen planeetta (1980), sen jälkeen asialla oli Bruno Mattei  barbaarielokuvallaan 7 taistelijaa (1983), ja lopulta John Lasseter animaatiollaan Ötökän elämää (1998). Kurosawan elokuvaan perustuu myös vuonna 2004 tehty anime-sarja.
Uusin versio on Antoine Fuquan ohjaama The Magnificent Seven, joka tuli Suomen teattereihin alkusyksyllä 2016. Tarina elää ilmeisesti sen verran omaa elämäänsä, että Kurosawa ja Sturges on jätetty pois Fuquan elokuvan alkuteksteistä.
Magnificent Seven ei siis itse johdattele historiansa äärelle, se pitää katsojan itse tuntea. Uusi elokuva muistuttaa monin tavoin Sturgesin "alkuperäistä" elokuvaa, mutta siitä muistuttaa käytännössä vain lopputekstien aikana soiva 60-luvun elokuvan tunnari. Reipashenkinen ja kohottava tunnari tuntuisikin väärältä 2010-luvulla, jolloin länkkäritkin ovat kirskahtelevan action-henkisiä.
Alkuteksteissä käsikirjoittajana vilahtava Nic Pizzolatto herättää mielenkiinnon. Pizzolatto loi ja käsikirjoitti True Detective -tv-sarjan kummatkin tuotantokaudet (joista ensimmäistä kehuivat "kaikki", mutta toista ei katsonut enää juuri kukaan), ja hänen rikosromaaninsa Galveston oli omaperäinen noir-kirja. Toisena käsikirjoittajana on selvästi vanhojen toimintaklassikoiden uusintaversioihin erikoistunut Richard Wenk (Expendables 2, The Equalizer, The Mechanic).
Katsoja voi vain arvailla, mikä kulloinkin on kirjoittajien panosta tarinaan, mutta ainakin elokuva alkaa kiinnostavasti. Vaikuttaa siltä, että elokuvalla olisi jotain sanottavaa kapitalismin tulosta Villiin länteen ja Amerikkaan, mutta lopulta tämä puoli alkaa tuntua päälleliimatulta tarinassa, jossa mieluummin keskitytään isoihin räjäytyksiin ja ammuskeluihin. Loppukliimaksin taistelu on melkein kuin Peter Jacksonin Sormusten herra -elokuvista, sen verran kovaa Fuqua vyöryttää tapahtumia.
Elokuvassa on joitain muitakin kiinnostavia sivupolkuja ja teemoja, kuten Ethan Hawken esittämän vanhan pyssysankarin ja hänen apurinsa Billy Rocksin (Lee Byung-hun) mahdollinen homoseksuaalinen suhde. Tähän ei kuitenkaan juuri paneuduta, vaikka 2010-luvulla luulisi moisen olevan mahdollista. Sama koskee rasismia, jota elokuvan maailmassa ei käytännössä ole. Pääosassa on yksiulotteinen Denzel Washington, joka esittää monista 1950-luvun jälkeen tehdyistä lännenelokuvista tuttua kylmää ja kyynistä ammattitappajahahmoa. Toki on edistysaskel, jos afrikkalais-amerikkalainen päähenkilö on täysin tasaveroinen muiden hahmojen rinnalla.
Antoine Fuqua tunnetaan persoonattomana, mutta taitavana toiminta- ja jännityselokuvien ohjaajana eikä Magnificent Sevenkään varsinaisesti huono ole. Sen vain soisi olevan omaperäisempi ja vähemmän katsojien tottumuksia kosiskeleva. Kiinnostavaa on joka tapauksessa nähdä, poikiiko ilmeisen suosituksi osoittautunut elokuva lisää klassisten länkkärien uusintaversioita.
Juri Nummelin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…