sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä on ottanut tehtäväkseen kartoittaa suomalaisen lännenkirjallisuuden koko kuvan hamasta 1800-luvun historiasta nykypäivään. Lajin ensimmäisiä esiintymisiä löytyy Turun Wiikko-Sanomista ja Fredrika Runebergin tuotannosta, joiden yhteydessä on mahdollista puhua myös ”inkkareista” jonkinlaisena lännenkirjallisuuden alalajina. Joka tapauksessa ”länkkärit” on teoksessa ymmärretty väljästi: niinpä nimikkeitä lähdeluetteloon on kertynyt lähes neljäsataa, niissä runsaasti myös rajatapauksia.
Tällaisen aineiston hallitseminen on kovan työn takana. Nummelinin ottama urakka ei ole ollut aivan pienimuotoinen. Se on vaatinut kymmenen vuoden työn, tosin monien muitten hankkeiden ohessa, joita populaarikulttuurin Lönnrotimme on saattanut satamaan. Wild West Finlandia eli suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa, jos mitään, voi pitää kulttuuritekona, todellisena magnum opuksena.
Nummelinin tapa käsitellä tietoa on ensyklopedistinen: hän on kerännyt kaiken mahdollisen lännenkirjallisuuteen luettavan ja enemmänkin. Itse tekijä luonnehtii metodologista periaatettaan: ”liika informaatio on parempi kuin liian vähä informaatio”. Itsekriittiseen tapaan hän puhuu kirjastaan myös ”infodumppauksena”. Kuvaan kuuluu, että teosanalyyseissä Nummelin pyrkii ensyklopedistin tapaan välittämään taustatietoa myös kirjailijoista ja heidän muusta tuotannostaan. Lisäksi hän on ottanut huomioon lännenkirjallisuuden vastaanoton, josta tosin lajin matalakirjallisen luonteen takia ei ole kovin paljon dokumentteja käytettävissä.
Kun tekijä perfektionistina tahtoo kertoa kaiken ja määrittelee tehtävänasettelunsa marginaaleja myöten, on luonnollista, että hän joutuu kritiikille alttiiksi. On pakko kysyä: olisivatko tiukemmat rajaukset johtaneet jäntevämpään tulokseen?
Kysymykseen vastaamiseksi otettakoon esimerkkejä tapauksista, joiden sisällyttäminen teokseen voidaan kyseenalaistaa. Kuuluvatko Antti Tuurin tai Lars Sundin siirtolaisuutta Amerikan mantereelle kuvaavat romaanit länkkäreiden piiriin? Entä onko1900-luvun alun työväenkirjallisuus, jonka emigraatio länteen spontaanisti synnytti, myöskään laskettavissa ”lännenkirjallisuuden” käsitteen piiriin?
Toisaalta, vaikka rajauksia ei ottaisikaan annettuina, on silti myönnettävä, että tutkimuksellisessa viitekehyksessään Nummelin saa varsinkin Tuurin Pohjanmaa-sarjan teoksista irti oivallisia havaintoja. Aiemmin monen väitöskirjan voimin tulkituista teksteistä hän avaa uusia ja tuoreita näkökulmia.
Millaisia tuloksia Nummelinin retki villin lännen ja sen kuvausten historiaan tuottaa? Kun luupin alla on mitä erilaisimmin motiivein sepitettyä kirjallisuutta, on vaikea löytää yhtenäistä linjaa tai punaista lankaa luetusta aineistosta. Tutkitussa lännenkirjallisuudessa on myös laatueroja, joita Nummelin tottuneen kriitikon tavoin erittelee ja perustelee arvottamisiaan.
Kuitenkin yksi kiinnostava piirre suomalaisessa länkkärissä nousee esiin käsitellyssä aineistossa. Lännenkirjallisuuden tekijät ovat sepittäneet tarinoitaan suhteessa olemassa olevaan kansainväliseen perinteeseen, jolloin kerrontaan on usein kehittynyt itseään tiedostava taso. Koska villin lännen kuvaus on kirjallisessa traditiossa kliseytynyt, stereotypioiden kierrättäminen menee helposti parodian puolelle. Monesti tarinoissa tapaa myös kansallisen itsepuolustuksen strategiaa: periferiassa tuotettu lännenkirjallisuus rakentuu vastakkainasettelusta, jossa suomalainen sankari mittelee voittoisasti pimeiden voimien kanssa, olkoot ne sitten valkoisia rosvoja tai intiaaneja.
Wild West Finland tuo runsailla sivuillaan näkyville monia turhaan unohtuneita Amerikan kävijöitä ja kuvaajia. Erityisen ansiokkaasti Nummelin analysoi ruotsinsuomalaisia tekijöitä: oman laajan lukunsa saavat Erik Munsterhjelm ja Erik Dahlberg, joiden autenttisiin kokemuksiin perustuva panos on tuonut rikkautta ja lisävivahteita suomalaiseen lännenkirjallisuuteen.
Myös Reino Helismaan ja monen muun lukemistolehtien avustajan kuva länkkärien perustuottajina kirkastuu Nummelinin käsittelyssä. Luonnollisesti hän paneutuu perusteellisesti myös 1970- ja 1980-luvun kioskilänkkäreihin (FinnWest ja Hulkkonen), joiden taustoista hän tarjoaa kaiken kaikkiaan uskomattoman määrän haastatteluihin perustuvaa detaljitietoa.
Mihin viime kädessä perustuu suomalaisen lännenkirjallisuuden suosio, joka alkaa kaukaa ja jolle ei näy loppua? Kuten Nummelin toteaa, suomalainen länkkäri on vain harvoin tuottanut mitään suurta ja pysyvää, mutta se ei olekaan kirjallisuuden ainoa päämäärä. Suomalainen lännenkirjallisuus, vähän samaan tapaan kuin alun perin Argentiinasta tuotu suomalainen tango, kertoo kaipuusta kultamaahan, parempaan tai ainakin jännittävämpään elämään jossakin sateenkaaren tuolla puolen. Samalla sen kääntöpuolena on alituinen koti-ikävä. Länkkärit ovat toimineet paitsi viihteenä myös peilinä, josta olemme nähneet omankuvamme tai ainakin ideaalisemman version siitä.
                                                                                                                            Juhani Niemi   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti