Siirry pääsisältöön

Sarjakuva-arvostelu: Buddy Longway

Buddy Longway vihdoin suomeksi

Kun Zoomin albumisarjassa vuonna 1975 julkaistiin lännentarina nimeltä Sainuk, niin kovin moni ei olisi osannut arvata, että tarinakokonaisuuden seuraava osa saadaan suomeksi vasta yli 40 vuoden päästä. Samaan syssyyn tuli vielä kaksi seuraavaa osaa ja kaupan päälle ykkösosa uusiksi. Buddy Longway -niminen sarjakuvaintegraali nimittäin lävähti Helsingin sarjisfestareiden myyntitiskeihin syyskuussa 2016.
Sveitsiläisen Deribin kirjoittamaa ja piirtämää Buddy Longwayta on moni lännen sarjakuvien ystävä kaipaillut suomeksi jo vuosikymmenien ajan. Kyseessä on eittämättä eurooppalaisen sarjakuvalänkkärin yksi kulmakivi yhdessä Blueberryn ja Comanchen kanssa. Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi alkukielisenä vuonna 1973 ja viimeinen, kahdeskymmenes osa vuonna 2006. Valtaosa albumisarjasta julkaistiin kuitenkin 1970- ja 80-luvuilla. Sarjan maineen kiiriessä tänne Pohjolan perukoille, on moni turhaan suomiversiota odotellut fani lähtenyt toivioretkelle Tuhkolman divareihin, sillä niistä vielä nykyäänkin saattaa löytää valtaosan Buddy Longway -albumeista ns. fiinimmällä kielellä präntättyinä. Nyt nämä Ruotsi-versiot voi kiikuttaa samoihin divareihin takaisin, eikä pelkästään siksi, että niitä nyt saa suomeksi: ainakin tämän ensimmäisen julkaistun integraalin painojälki on nimittäin paljon parempaa kuin 1970-luvulla julkaistuissa albumeissa.
Mistä Buddy Longwayssä on kyse? Päähenkilö on tietenkin Buddy itse, nuori turkismetsästäjä, joka ottaa itselleen intiaanivaimon, Chinookin (joka vuoden 1975 Zoom-albumissa oli siis muokattu Sainukiksi). He asettuvat erämaahan asumaan ja heille syntyy poika ja vähän myöhemmin tytär. Sarjan edetessä seurataan tämän perheen vaiheita. Näin kerrottuna perusjuoni kuulostaa hitusen tylsältä. Mutta tylsyys on tarinoista kuitenkin kaukana. Deribillä on kerronnassa harvinainen intiaaninäkökulma, ja sarjan intensiteetti syntyy kahden kulttuurin sekä villin luonnon yhteen törmäämisestä. Ote on humaani, ja tarinoissa ei yleensä ruumiita tehtailla ylen määrin. Buddy Longwaytä on verrattu Ken Parkeriin, ja onhan niissä paljon samaa sarjojen päähenkilöiden ulkonäköä myöten. Mutta siinä missä Ken Parker kallistuu paikoitellen inhorealismin puolelle, on Buddy Longway realistinen. Realismi lisääntyy sarjan edetessä, sillä Derib muunsi piirrostyyliään koko ajan realistisempaan suuntaan. Esimerkiksi jo näiden neljän ensimmäisen tarinan aikana Derib luopuu nukkemaisten, ns. mantelisilmien piirtämisestä. Tämän lisäksi toinen merkittävä ero on se, että Ken Parker on ikuinen vaeltaja, kun taas Buddy Longway viihtyy kotosalla.
Nyt suomeksi saatu Buddy Longway -integraali on Apollon julkaisema. Kustantamo on keskittynyt eurooppalaisiin laatusarjakuvasarjoihin, jotka ovat jääneet jostain käsittämättömästä syystä aiemmin suomeksi kääntämättä. Ruudinsavun lukijat muistanevat kustantamon muista sarjoista parhaiten Comanchen. Käännöstyö, josta vastaa Saara Pääkkönen, on hoidettu pieteetillä kuten kaikissa kustantamon sarjakuvissa. Taittaja Antti Hulkkonen on myös ollut hurjassa vireessä jopa muuntamalla kuviin piirretyt ääniefektit suomenkieliseen muotoon. Ei voi kyllin kehua suomalaista toimitustyötä. Pientä nillitettävääkin on. Integraalin oheisartikkeli ei loppujen lopuksi ole tietopuolisesti kovin häävi (onneksi Ruudinsavun lukijat voivat tarkistaa faktat Anssi Hynysen kirjoittamasta Derib-artikkelista numerosta 3/vol. 8, tosin tarinapaljastuksia kannattaa varoa). Välilehdillä olevien albumien kansikuvat ovat aivan liian pienessä koossa, minkä lisäksi näin hieno julkaisu olisi ehdottomasti ansainnut kovat kannet. Suomalainen toimitus on tuskin näihin puutteisiin pystynyt vaikuttamaan viimeiseksi mainittua kohtaa lukuun ottamatta.
Jos kaikki albumit julkaistaan suomeksi, tarkoittaa se viittä integraalia. On erittäin harvinaista, että ylipäätänsä mikään albumisarja saadaan kokonaisuudessaan suomennettua. Buddy Longwayn kohdalla se on mahdollista, mikäli ostajia löytyy. Sarjakuvafestivaaleilla Apollon nokkamies vastasi seuraavan integraalin kohtalosta, että ”Kyllä… Ehkä… Jos Luoja suo!”. Kannattaa siis varmistaa asia hankkimalla jo tämä ykkösosa itselle.
Janne Viitala


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…

Arvid Lydeckenin intiaanikirjat

Tässä alkua ja hiukan jatkoa Juri Nummelinin artikkelista, joka käsittelee Arvid Lydeckenin intiaanikirjoja. Artikkeli on osa ensi keväänä ilmestyvää kirjaa suomalaisen lännenkirjallisuuden historiasta. 

Arvid Lydeckenin intiaanikirjat

Aiempien sukupolvien lämmöllä muistama lasten- ja nuortenkirjailija Arvily kirjoitti myös muutamia länkkäreitä.

Varhaisimpia nuorille lukijoille suunnattuja kotimaisia länkkäreitä oli Arvid Lydeckenin Valkoinen Sulka, joka ilmestyi teoksessa Intiaaneja ja merirosvoja (1911).
Arvily eli Arvid Lydecken (1884–1960) oli pitkän uran puurtanut lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkkitekijä, myöhemmin klassikko, jonka teoslista käsittää niin loruja lapsille kuin fantasiaa sisältäviä poikakirjojakin.
Aikuisille Lydecken kirjoitti vain vähän, lähinnä runoutta uransa alkuvaiheessa. Lydeckenin lapsille kirjoittamista runoista tunnetuimpia ovat moneen kertaan levytetty "Telefooni Afrikassa" sekä "Lumipyry Afrikassa" ja "Iloinen kirahvi", …