"Laugh at old Cable Hogue, huh?"
Sam Peckinpahin Hurja joukko herätti paljon huomiota 1969; erityisesti elokuvan väkivaltaisuutta kauhisteltiin. Kuten Jukka Kemppinen aikoinaan totesi, elokuva oli "niin hyvä, että se ymmärrettiin välittömästi väärin". Kuin vastapainoksi Hurjalle joukolle Peckinpah tarttui seuraavaksi John Crawfordin ja Edward Penneyn käsikirjoitukseen, josta oli alun perin pitänyt tulla TV-elokuva.
Balladi Cable Hoguesta kertoo kokeneesta rajaseudun asukista (Jason Robards), jonka hänen kaverinsa (Strother Martin ja L.Q. Jones) jättävät erämaahan kuolemaan. Hogue löytää kuitenkin vettä, selviytyy ja perustaa menestyvän postivaunuaseman.
Jos Peckinpah olisi jatkanut näennäisesti Hurjan joukon linjoilla, olisi elokuvasta voinut tulla verinen kostotarina. Hän jatkoi kuitenkin edellisen elokuvansa syvällisemmän tematiikan tutkimista ja ohjasi runollisen kertomuksen Vanhan Lännen hiipumisesta. Cable Hogue, joka ei elokuvan alussa vielä edes tiedä, miten hänen oma nimensä kirjoitetaan, joutuu lopuksi toteamaan sivistyksen pyörien rullaavan kaiken hänen tuntemansa (ja lopuksi hänen itsensä) yli.
Nevadassa ja Arizonassa kuvatun melko pienen budjetin elokuvan purkittaminen ei sujunut vaikeuksitta. Rankkasateet pilasivat ensimmäisten viikkojen työn, kuvaukset myöhästyivät, budjetti moninkertaistui, ja Peckinpah turhautui. Hän riitaantui lähes kaikkien kanssa, ja antoi potkut 36 ihmiselle vähän yli kuukauden aikana. Onneksi tämä ei juurikaan näy valmiissa elokuvassa, joka on hyväntuulinen, komediallinen ja tunnelmallinen. Tästä pitävät huolen näyttelijät.
Ohjaaja halusi pääosaan Jason Robardsin, joka oli vastikään mennyt naimisiin Peckinpahin entisen rakastajattaren kanssa (Peckinpah oli best man, mutta pakeni itkien hääpaikalta). Robardsin loistavaa suoritusta nimiosassa täydentävät "kulkurien kirkon" himokasta pastoria esittävä britti David Warner ja Stella Stevens Hildynä, hyväsydämisenä prostituoituna, johon Cable Hogue rakastuu. Stevens (jota on kutsuttu yhdeksi 60-luvun kuvatuimmista naisista) oli ponnistanut maineeseen Playboyn keskiaukeamalta, mutta osoittautui viimeistään tässä elokuvassa mainioksi näyttelijäksi. Pienemmissä osissa nähdään Martinin ja Jonesin lisäksi muitakin Peckinpahin luottokasvoja, kuten Slim Pickens ja R.G. Armstrong.
Elokuva on epätasainen: parhaimmillaan loistava, mutta tuntuu vanhentuneelta kohtauksissa, joissa komediallisuutta on koetettu tuoda pintaan väkisin (kuten nopeuttamalla kuvaa). Klassikoksi sen nostavat näyttelijäsuoritusten lisäksi etenkin Peckinpahin hioma, aina terävä dialogi ja Lucien Ballardin autiomaakuvat. Peckinpah itse piti elokuvaa parhaimpanaan: hän sanoi nähneensä Cable Hoguessa isosetänsä ja isoisänsä, mutta kenties tämä onkin Sam Peckinpahin omakuva.
Ensi-ilta 18.3.1970
Suomen ensi-ilta 22.5.1970
Anssi Hynynen
Sam Peckinpahin Hurja joukko herätti paljon huomiota 1969; erityisesti elokuvan väkivaltaisuutta kauhisteltiin. Kuten Jukka Kemppinen aikoinaan totesi, elokuva oli "niin hyvä, että se ymmärrettiin välittömästi väärin". Kuin vastapainoksi Hurjalle joukolle Peckinpah tarttui seuraavaksi John Crawfordin ja Edward Penneyn käsikirjoitukseen, josta oli alun perin pitänyt tulla TV-elokuva.
Balladi Cable Hoguesta kertoo kokeneesta rajaseudun asukista (Jason Robards), jonka hänen kaverinsa (Strother Martin ja L.Q. Jones) jättävät erämaahan kuolemaan. Hogue löytää kuitenkin vettä, selviytyy ja perustaa menestyvän postivaunuaseman.
Jos Peckinpah olisi jatkanut näennäisesti Hurjan joukon linjoilla, olisi elokuvasta voinut tulla verinen kostotarina. Hän jatkoi kuitenkin edellisen elokuvansa syvällisemmän tematiikan tutkimista ja ohjasi runollisen kertomuksen Vanhan Lännen hiipumisesta. Cable Hogue, joka ei elokuvan alussa vielä edes tiedä, miten hänen oma nimensä kirjoitetaan, joutuu lopuksi toteamaan sivistyksen pyörien rullaavan kaiken hänen tuntemansa (ja lopuksi hänen itsensä) yli.
Nevadassa ja Arizonassa kuvatun melko pienen budjetin elokuvan purkittaminen ei sujunut vaikeuksitta. Rankkasateet pilasivat ensimmäisten viikkojen työn, kuvaukset myöhästyivät, budjetti moninkertaistui, ja Peckinpah turhautui. Hän riitaantui lähes kaikkien kanssa, ja antoi potkut 36 ihmiselle vähän yli kuukauden aikana. Onneksi tämä ei juurikaan näy valmiissa elokuvassa, joka on hyväntuulinen, komediallinen ja tunnelmallinen. Tästä pitävät huolen näyttelijät.
Ohjaaja halusi pääosaan Jason Robardsin, joka oli vastikään mennyt naimisiin Peckinpahin entisen rakastajattaren kanssa (Peckinpah oli best man, mutta pakeni itkien hääpaikalta). Robardsin loistavaa suoritusta nimiosassa täydentävät "kulkurien kirkon" himokasta pastoria esittävä britti David Warner ja Stella Stevens Hildynä, hyväsydämisenä prostituoituna, johon Cable Hogue rakastuu. Stevens (jota on kutsuttu yhdeksi 60-luvun kuvatuimmista naisista) oli ponnistanut maineeseen Playboyn keskiaukeamalta, mutta osoittautui viimeistään tässä elokuvassa mainioksi näyttelijäksi. Pienemmissä osissa nähdään Martinin ja Jonesin lisäksi muitakin Peckinpahin luottokasvoja, kuten Slim Pickens ja R.G. Armstrong.
Elokuva on epätasainen: parhaimmillaan loistava, mutta tuntuu vanhentuneelta kohtauksissa, joissa komediallisuutta on koetettu tuoda pintaan väkisin (kuten nopeuttamalla kuvaa). Klassikoksi sen nostavat näyttelijäsuoritusten lisäksi etenkin Peckinpahin hioma, aina terävä dialogi ja Lucien Ballardin autiomaakuvat. Peckinpah itse piti elokuvaa parhaimpanaan: hän sanoi nähneensä Cable Hoguessa isosetänsä ja isoisänsä, mutta kenties tämä onkin Sam Peckinpahin omakuva.
Ensi-ilta 18.3.1970
Suomen ensi-ilta 22.5.1970
Anssi Hynynen
Kommentit
Lähetä kommentti